Mikä lasten saamisessa on pahinta?
Kommentit (50)
[quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:05"][quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:01"]Se että se näyttää joltain sammakkoihmiseltä. Siis aivan oikeasti pelottavan näköinen 9kk. Olemme rampanneet lekureissa, mutta vielä ei ole mtn diagnoosia saatu. Mutta siis jotain on pahasti pielessä.
[/quote]
Varmaan on niinkuin tuo toisen aloituksen kalloton vauva?
[/quote]
Se näyttää naamasta silti ihmiseltä. Meidän poika ei.
Lasten saamisessa pahinta on se elinkaaren ekat 0-18 vuotta. Sit on iha jees.
Pahinta on se mitä kropalleni tapahtui raskauden ja synnytyksen aikana. Riekaleita, tunnottomuutta ja ulostamisvaikeuksia. Että jee. Ainiin, myös lapselleni tuli hapenpuutteesta johtuen lievä aivovamma. On kyllä elämäni pahin virhe ja todellakin olen katkera, paska äiti ja vaimo. Haluan vain kadota jonnekin tämän ramman vartaloni kanssa.
Minusta se on pahinta, että aina on joku, jonka mielestä me kasvatetaan meidän lapset aivan väärin, aina on se joku, joka kuvittelee olevansa parempi kasvattaja, jonka mielestä meidän lapsimäärä ja lasten ikäerot on pielessä...
Se että alapääni tuhoutui synnytyksessä niin että normaalista elosta saa vaan haaveilla.
[quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:14"]
Se että lapsesi alkaa liikkua vähän huonommassa seurassa, siinä iässä ettet voi sille mitään. Menee pari vuotta niin se pyörii tuolla tiesmissä katuojassa ja ryöstää mummoja.
[/quote]
Tämän täytyy olla yksi pahimmista tunteista. En ole kokenut itse oman lapsen syrjäytymistä ja väärälle raiteelle ajautumista, mutta katsellut sitä niin läheltä vierestä kuin mahdollista. Miehen esikoista.
Kroppa meni kun lapsi tuli. Äijä läksi kun tällä emättimen irvikuvalla ei mitään kovin mahtavaa seksiä harrasteta.
[quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:17"][quote author="Vierailija" time="02.10.2015 klo 17:14"]
Se että lapsesi alkaa liikkua vähän huonommassa seurassa, siinä iässä ettet voi sille mitään. Menee pari vuotta niin se pyörii tuolla tiesmissä katuojassa ja ryöstää mummoja.
[/quote]
Tämän täytyy olla yksi pahimmista tunteista. En ole kokenut itse oman lapsen syrjäytymistä ja väärälle raiteelle ajautumista, mutta katsellut sitä niin läheltä vierestä kuin mahdollista. Miehen esikoista.
[/quote]
Jep. Mitään ei voi tehdä. Pelottavaa on se että kaikki on kyseisen hlön kanssa tehty 'oikein'. Kolme muuta sisarusta ovat ihan normaaleja rehtejä, rehellisiä aikuisen alkuja. Niin se kaveripiiri vaan vaikuttaa..
Ylivoimaisesti se huolen määrä.
Ja se että ei saa nukkua. Ei hemmetti soikoon edes lauantaina.
Ihan alkuun oli univaje, mutta meni ohi kun lapsi alkoi puolivuotiaana nukkua 12 tunnin öitä putkeen. Myös synnytys vaivasi pitkään mieltä, ei mennyt ihan nappiin ja tuli 3. asteen repeämätkin. Mutta vuosi synnytyksestä kaikki kunnossa, ei mitään vaivoja ja kroppa kuten ennenkin.
Kun alkoi kunnolla tutustua lapseensa, huomasi miten upea ja hauska persoona hän on. Se johti tietysti suureen rakkauteen ja pelkoon, että ei voi suojella toista maailman pahuudelta. Se voimattomuus tämän asian edessä on ehkä pahinta nyt.
Lasten tekeminen on kivaa, mutta lapset on kyllä aika rasittavia.
Se kun sitä ei rakastakkaan niinkuin on olettanut. Ei todellakaan ollut mitään elokuvien ensikohtaamisen rakkautta, kun sain hänet ensi kerran rinnalleni. Sanoinkin siinä tokkurassa että voitteko nyt viedä sen että pääsen nukkumaan. Ja lapsi todellakin oli toivottu jne. Mutta ei kyllä tuntunut kaverin vauvaa tärkeämmältä, maailman söpöimmältä, ihmeelliseltä jne.
Jokainen kasvaa äitiyteen eri tahtiin. Elämä on.
Lapset on epäkohteliaita. Aina vaatimassa, määkymässä, manipuloimassa, valehtelemassa, roikkumassa. Sitten ne kuolaa, huutaa, paskoo, rikkoo, lähmii ja kähmii. On puklua, räkää, limaa, kuolaa, kakkaa, vaikkua ja ällöttävän puklun hajua kaikki paikat pullollaan.
Vauvat on ällöttäviä, taaperot rasittavia.
Ihan järkyttävän puuduttavaa ja vaimoni vagina räjähti, kulkee vaipoissa eli ei seksiä enää ikinä, jollen ala hyppään vieraissa