Mitä ajatella?

Mitä ajatella tästä tilanteesta? Kaipaan objektiivista näkemystä. Kirjoitan ajatuksenvirtaa, kielestä välittämättä. Huonoa tekstiä.

Olen parikymppinen nainen. Olen huomannut, että tietyt rutiinit ja niiden samankaltaisina pitäminen on edes hieman rauhoittanut ahdistusta ja pelkoa. Asun kotona (olen luuseri) vanhemman ja sisaren kanssa. Nyt olen tajunnut, että perheeni on alkanut pitää rutiinejani pilkkanaan ja tavallaan sabotoimaan niitä. Esimerkiksi muuntelemaan oman huoneeni tavaroiden järjestystä. Tuntuu, että he ovat sitä ilkeämpiä mitä huonompi olo mulla on, naureskelevat, virnuilevat ja huutavatkin. Vanhempi on tässä suhteessa pahin ja sisarus perässä.
Vanhempi jaksaa muistuttaa siitä kuinka hän on aina tilanteesta riippumatta jaksanut, hän ei ole koskaan ollut pahassa olossa ja aina jaksanut kivuistaan huolimatta. Vanhempi ei halua kuulla mitään negatiivista, vaan laittaa korvatulpat. En enää ole yrittänyt puhua, kirjoitan pelkästään. Vanhempi myös muistuttaa, miten paljon hän on uhrautunut lastensa eteen, ja miten pettynyt on.
Kun meillä on vieraita vanhempi aina esittää, että kaikki on hyvin, ja kertoilee aina, että lapset opiskelee yliopistossa ja nyt sisarus on töissä (sisaruksellakin on vaikeuksia töissä ja jaksamisessa ja luulen että siksi hän ei kestä nähdä heikkouttani ja on siksi ivallinen mulle, joutuu siis todella koville, kommunikoinnin vaikeuksia)
Jne. Mä en ole töissä psyykkisten vaikeuksien takia (en avaa tässä tarkemmin). Vanhemman piirteet ovat pahentuneet toisen vanhemman ja vanhemman isän ja äidin kuoltua. Hän olisi ehkä silloin tarvinnut enemmän tukea ja ehkä katkeroitui, tai oikeastaan koko lapsuuden vanhempi uhriutui kun "joutui" huolehtimaan kodista ja toinen vanhempi kävi vain töissä. Musta töissä käyminenkin on työn tekemistä perheen eteen (ruoka, vesi, sähkö jne.). Toinen vanhempi ei saanut kotonaan rakkautta joten ei sitä osannut ilmaista josta vanhempi ehkä katkeroitui?

Yleensä kun meillä on vieraita olen värjötellyt omassa huoneessa tai komerossa (pelkään ihmisiä). Tekisi mieli laittaa esimerkiksi paperipussi päähän ja mennä kertomaan vieraille, miten asiat todellisuudessa ovat. Pelkään, että vieraat pitävät minua ylimielisenä kun värjöttelen piilossa. Pikkulapsena istuin samassa huoneessa vieraiden kanssa mutta sitten kun olisi pitänyt alkaa puhua monipuolisemmin, vetäydyin omiin oloihin ja se jäi päälle, häpeä. Luulen että vieraat pitävät mua ylimielisenä kun olen sentään pystynyt jotenkuten käymään yliopistoakin (pakolliset esitykset vedin hammasta purren jne., etäopetuksessa oli helpompaa kun sai kommunikoida tietokoneen kautta.
Sisaruskin yrittää kertoa vanhemmalle vaikeuksistaan, mutta vanhempi vähitellen alkaa menettää hermojaan ja lopulta huutaa, lopulta sekä sisarus että vanhempi huutavat. Ja niin kaikki on taas näennäisesti hyvin.
Mulla ei ole tulevaisuutta ja vaikuttaa siltä että sisaruksenkin voimat alkavat vähetä, jos jaksaa niin pätkätöitä todennäköisesti.

Lopuksi totean, että en siis syytä ketään erityisesti sillä 50% on mun vikaa, ja 50% ympäristön vikaa. Olen siis kiitollinen että saan nyt olla kotona ja ruoan, se täytyy muistaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Eikä vanhempikaan aina ole niin paha, on hyviäkin muistoja. Halusin vain hieman jäsentää ajatuksiani. On niin tasapainoton olo. ❤️
Yritän olla omalla tavallani hyödyksi esim. kirjallisesti, mutta ei ole tarpeeksi. Alkanut hakemaan uskonnollisuudesta apua.
Kirjoitin vain tönkköä tekstiä enkä aio enää uudelleen lukea sitä. Toiv. ei ole turhan epäselvää, ei-luettavaa tekstiä.