Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajatella?
08.04.2022 |
Mitä ajatella tästä tilanteesta? Kaipaan objektiivista näkemystä. Kirjoitan ajatuksenvirtaa, kielestä välittämättä. Huonoa tekstiä.
Olen parikymppinen nainen. Olen huomannut, että tietyt rutiinit ja niiden samankaltaisina pitäminen on edes hieman rauhoittanut ahdistusta ja pelkoa. Asun kotona (olen luuseri) vanhemman ja sisaren kanssa. Nyt olen tajunnut, että perheeni on alkanut pitää rutiinejani pilkkanaan ja tavallaan sabotoimaan niitä. Esimerkiksi muuntelemaan oman huoneeni tavaroiden järjestystä. Tuntuu, että he ovat sitä ilkeämpiä mitä huonompi olo mulla on, naureskelevat, virnuilevat ja huutavatkin. Vanhempi on tässä suhteessa pahin ja sisarus perässä.
Vanhempi jaksaa muistuttaa siitä kuinka hän on aina tilanteesta riippumatta jaksanut, hän ei ole koskaan ollut pahassa olossa ja aina jaksanut kivuistaan huolimatta. Vanhempi ei halua kuulla mitään negatiivista, vaan laittaa korvatulpat. En enää ole yrittänyt puhua, kirjoitan pelkästään. Vanhempi myös muistuttaa, miten paljon hän on uhrautunut lastensa eteen, ja miten pettynyt on.
Kun meillä on vieraita vanhempi aina esittää, että kaikki on hyvin, ja kertoilee aina, että lapset opiskelee yliopistossa ja nyt sisarus on töissä (sisaruksellakin on vaikeuksia töissä ja jaksamisessa ja luulen että siksi hän ei kestä nähdä heikkouttani ja on siksi ivallinen mulle, joutuu siis todella koville, kommunikoinnin vaikeuksia)
Jne. Mä en ole töissä psyykkisten vaikeuksien takia (en avaa tässä tarkemmin). Vanhemman piirteet ovat pahentuneet toisen vanhemman ja vanhemman isän ja äidin kuoltua. Hän olisi ehkä silloin tarvinnut enemmän tukea ja ehkä katkeroitui, tai oikeastaan koko lapsuuden vanhempi uhriutui kun "joutui" huolehtimaan kodista ja toinen vanhempi kävi vain töissä. Musta töissä käyminenkin on työn tekemistä perheen eteen (ruoka, vesi, sähkö jne.). Toinen vanhempi ei saanut kotonaan rakkautta joten ei sitä osannut ilmaista josta vanhempi ehkä katkeroitui?
Yleensä kun meillä on vieraita olen värjötellyt omassa huoneessa tai komerossa (pelkään ihmisiä). Tekisi mieli laittaa esimerkiksi paperipussi päähän ja mennä kertomaan vieraille, miten asiat todellisuudessa ovat. Pelkään, että vieraat pitävät minua ylimielisenä kun värjöttelen piilossa. Pikkulapsena istuin samassa huoneessa vieraiden kanssa mutta sitten kun olisi pitänyt alkaa puhua monipuolisemmin, vetäydyin omiin oloihin ja se jäi päälle, häpeä. Luulen että vieraat pitävät mua ylimielisenä kun olen sentään pystynyt jotenkuten käymään yliopistoakin (pakolliset esitykset vedin hammasta purren jne., etäopetuksessa oli helpompaa kun sai kommunikoida tietokoneen kautta.
Sisaruskin yrittää kertoa vanhemmalle vaikeuksistaan, mutta vanhempi vähitellen alkaa menettää hermojaan ja lopulta huutaa, lopulta sekä sisarus että vanhempi huutavat. Ja niin kaikki on taas näennäisesti hyvin.
Mulla ei ole tulevaisuutta ja vaikuttaa siltä että sisaruksenkin voimat alkavat vähetä, jos jaksaa niin pätkätöitä todennäköisesti.
Lopuksi totean, että en siis syytä ketään erityisesti sillä 50% on mun vikaa, ja 50% ympäristön vikaa. Olen siis kiitollinen että saan nyt olla kotona ja ruoan, se täytyy muistaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Eikä vanhempikaan aina ole niin paha, on hyviäkin muistoja. Halusin vain hieman jäsentää ajatuksiani. On niin tasapainoton olo. ❤️
Yritän olla omalla tavallani hyödyksi esim. kirjallisesti, mutta ei ole tarpeeksi. Alkanut hakemaan uskonnollisuudesta apua.
Kirjoitin vain tönkköä tekstiä enkä aio enää uudelleen lukea sitä. Toiv. ei ole turhan epäselvää, ei-luettavaa tekstiä.
Kommentit (22)
Vertaistukea tai mielipiteitä? Jos ei ole, niin helpotti kuitenkin kirjoittaa. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai siis tuntuu, että en aiemmin tajunnut monia asioita, mutta näin parikymppisenä tietyt asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Enkä vieläkään edes hahmota kaikkea. Sekavaa. Irrallisista muistoista alkaa muodostua vähitellen kokonaisuuksia.
Hyvin olet itse miettinyt asiaa laajemmalta kannalta. Itse vanhempana voin sanoa, kun lapset kasvavat ja heistä tulee aikuisia muuttuu perheen dynamiikka radikaalisti. Silloin useampi aikuinen asuu saman katon alla ja perheenjäsenien erilaiset tavat alkavat ehkä hieman jopa ärsyttämään. Teillä on nyt tällainen vaihe elämässä ja asiat yleensä muuttuvat halusi tai ei. Jotakin on varmasti tapahtumassakin jos siskosi oireilee. Tätä ei tarvitse ottaa huonona asiana, koska se käynnistää muutoksen. Sinun olisi ehkä hyvä käydä esimerkiksi juttelemassa paikkakuntasi nuorisolle tarkoitetussa keskuksessa/ohjaamossa. Näissä paikoissa on yleensä ammattitaitoista ja mukavaa porukkaa eivätkä he ole siellä tuomitsemassa ketään, vaan ovat kuuntelevana osapuolena.
Vierailija kirjoitti:
Tai siis tuntuu, että en aiemmin tajunnut monia asioita, mutta näin parikymppisenä tietyt asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Enkä vieläkään edes hahmota kaikkea. Sekavaa. Irrallisista muistoista alkaa muodostua vähitellen kokonaisuuksia.
Tästä esimerkkinä se, kun mulla oli teininä syömisen kanssa haasteita, syömishäiriö. Niin tuli sellainen muisto mieleen kun kouluterveydenhoitaja punnitsi mua muutamia kertoja säännöllisesti. Ja soitti äidille. Kotona asiasta ei puhuttu. Jotenkin mä lopulta selvisin ilman apua.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin olet itse miettinyt asiaa laajemmalta kannalta. Itse vanhempana voin sanoa, kun lapset kasvavat ja heistä tulee aikuisia muuttuu perheen dynamiikka radikaalisti. Silloin useampi aikuinen asuu saman katon alla ja perheenjäsenien erilaiset tavat alkavat ehkä hieman jopa ärsyttämään. Teillä on nyt tällainen vaihe elämässä ja asiat yleensä muuttuvat halusi tai ei. Jotakin on varmasti tapahtumassakin jos siskosi oireilee. Tätä ei tarvitse ottaa huonona asiana, koska se käynnistää muutoksen. Sinun olisi ehkä hyvä käydä esimerkiksi juttelemassa paikkakuntasi nuorisolle tarkoitetussa keskuksessa/ohjaamossa. Näissä paikoissa on yleensä ammattitaitoista ja mukavaa porukkaa eivätkä he ole siellä tuomitsemassa ketään, vaan ovat kuuntelevana osapuolena.
Kiitos vastauksesta ❤️
Olen jo käynyt sairaanhoitajalle/jille puhumassa muutamia kertoja (jos mun sönkkäystä voi puhumiseksi kutsua), mutta mulla on vaikeuksia kommunikoinnissa ja ylipäätään kaikki on vaan niin sekavaa. Olisi helpompaa jos edes tuntisi itsensä ja luottaisi siihen.
Mutta kirjoittaminen auttaa hieman selkeyttämään ajatuksia. Normaaisti tarkistan tekstiä moneen kertaan, mutta nyt en piittaa kirjoitusvirheistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko miettinyt, että muuttaisit omaan asuntoon? Tuntuu, että teidän perhedynamiikkanne on haitallinen, ehkä vanhemmallakin on ongelmia. Olet liian riippuvainen vanhemmastasi, samalla tunnet syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olet "taakka" ja "epäonnistunut".
Oletko psyykkisesti siinä kunnossa, että voisit asua yksin? Saisit samalla pikkuhiljaa rohkeutta ja itsevarmuutta, kun huomaat osaavasi hoitaa asioita ilman vanhemman tukea.
Sossusta saa apua asunnon etsintään ja raha-asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt, että muuttaisit omaan asuntoon? Tuntuu, että teidän perhedynamiikkanne on haitallinen, ehkä vanhemmallakin on ongelmia. Olet liian riippuvainen vanhemmastasi, samalla tunnet syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olet "taakka" ja "epäonnistunut".
Oletko psyykkisesti siinä kunnossa, että voisit asua yksin? Saisit samalla pikkuhiljaa rohkeutta ja itsevarmuutta, kun huomaat osaavasi hoitaa asioita ilman vanhemman tukea.
Sossusta saa apua asunnon etsintään ja raha-asioihin.
Tuo on käynyt mielessä, mutta tällä hetkellä muutokset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Riipun kiinni tutussa ja rutiineissa. Kaikki on turhan sekavaa.
Siis tiedostan että sekä vanhempi, sisarus että minä olemme puutteellisia ja meissä on vikaa kaikissa. En halua suututtaa ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ajattelet, että voit paremmin vanhemapasi luona?
Pärjäisit varmasti yksinäsikin ja voisit elää sellaista elämää, joka käy sinun järkeesi.
Et ole terveessä ympäristössä vaan jossain vanhempasi kulissielämässä.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää kuka haluaa hyvää, pahaa, vai neutraalia? Kaikki on niin sekavaa. Olen tavallaan epäluuloinen muita kohtaan, mutta en enää luota tai tunne enää itseänikään. Olenkohan edes koskaan tuntenut itseäni.
Älä antaudu kokonaan kenenkään käsivarsille, vaan pidä itse itsesi pystyssä. Kun et tiedä mihin uskoa, luota intuitioon.
Tuossa iässä moni on vielä naiivi ja tietyllä tapaa olisi parempikin, jos ihmiset voisivat luottaa toisiinsa, mutta tuntuu, ettei sellaista arvosteta nykymaailmassa.
Täytyy olla tosi voimakas ja uskoa itseensä, jotta saa olla sellainen kuin on. Vaikka sitten naiivi tai äärimmäisen kiltti ja hyväntahtoinen. Ei pidä lannistua muiden puutteista ja pahantahtoisuudesta. Jokaisella on se oma tarina takanaan, miksi heistä tuli he.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ajattelet, että voit paremmin vanhemapasi luona?
Pärjäisit varmasti yksinäsikin ja voisit elää sellaista elämää, joka käy sinun järkeesi.
Et ole terveessä ympäristössä vaan jossain vanhempasi kulissielämässä.
Syitä on monia: rakastan mun vanhempaa ja sisarusta kaikesta huolimatta, tiedän sen, että äiti on nähnyt omasta osaamisesta käsin parhaansa perheen eteen, on hyviäkin muistoja (pienenä matkustettiin esim. ympäri Suomea jne.), mulla on kommunikoinnissa vaikeuksia, häpeä, pelkuruutta jne.
Mun toinen vanhempi on jo kuollut, mutta asui kotona. Kotona on hyviäkin muistoja. Tää on niin vaikeeta ):
Oon fyysisesti ja henkisesti loppu. En luota enää oikein mihinkään. Mikä on totta ja mikä ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko miettinyt, että muuttaisit omaan asuntoon? Tuntuu, että teidän perhedynamiikkanne on haitallinen, ehkä vanhemmallakin on ongelmia. Olet liian riippuvainen vanhemmastasi, samalla tunnet syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olet "taakka" ja "epäonnistunut".
Oletko psyykkisesti siinä kunnossa, että voisit asua yksin? Saisit samalla pikkuhiljaa rohkeutta ja itsevarmuutta, kun huomaat osaavasi hoitaa asioita ilman vanhemman tukea.
Sossusta saa apua asunnon etsintään ja raha-asioihin.
Tuo on käynyt mielessä, mutta tällä hetkellä muutokset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Riipun kiinni tutussa ja rutiineissa. Kaikki on turhan sekavaa.
Ymmärrän. Yleensä on kuitenkin parempi ottaa se pelottava hyppy tuntemattomaan kuin jäädä tuttuun kurjuuteen. Asiat tuppaavat paranemaan, kun pääsee eroon toksisista ihmisistä ja olosuhteista.
Tekstiesi perusteella olet herkkä, arka, kiltti, tunnollinen, analyyttinen, ja osaat kirjoittaa hyvin. Puhut kuitenkin itsestäsi hirveän vähättelevästi ja ankarasti :(
Vaikea tietysti analysoida muutaman viestin perusteella, mutta vanhempasi vaikuttaa vaativalta, välinpitämättömältä, dominoivalta, hieman tunnekylmältä ja uhriutuvalta. Et ole saanut sellaista tukea, turvaa ja rakkautta kuin olisit tarvinnut, ja nyt oireilet itseinholla ja neuroottisella käytöksellä.
On ymmärrettävää, että olet lojaali vanhemmallesi, mutta lasten on tarkoitus aikuistua ja ottaa pesäeroa vanhempiin, ei toteuttaa elämää vanhempien toiveiden mukaan. Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsista, ja on manipulointia syyllistää siitä lapsia. Et ole vanhemmallesi mitään velkaa. Olisi tärkeää, että saisit rakentaa omaa, omannäköistä elämääsi, joka ei ole vanhemmasta riippuvaista. Kaikki vanhemmat eivät valitettavasti halua lastensa parasta eivätkä kaikki vanhemmat ole hyväksi lapsilleen.
Onko sinulla omaa sosiaalityöntekijää? Sellainen voisi auttaa sinua, niin ettei tarvitse yksin selvittää kaikkea ja uupua sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heip. Ihan ekana haluan sanoa... no kirjottaa:
Kuvailet hyvin selkeästi omaa tilannettasi. Otapa seuraavan sairaanhoitajan tapaamiseen kirjallinen kuvaus olostasi. Jos et osaa sanoittaa niin kuvaavasti.
Tuossa joku ehdottikin jo muuttoa omilleen. Samaa suosittelen. Toi nykyinen ei vaan onnistu, voi jopa pahentua. Ja sitten kun vanhempasi kuolee, on oma elämä kuitenkin edessä. Voitteko sisarukset keskenään puhua asioista? Onko ketään turvallista aikuista? Kummi?
Tsemppiä☺
Jatka kirjoittamista🌻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tietää kuka haluaa hyvää, pahaa, vai neutraalia? Kaikki on niin sekavaa. Olen tavallaan epäluuloinen muita kohtaan, mutta en enää luota tai tunne enää itseänikään. Olenkohan edes koskaan tuntenut itseäni.
Älä antaudu kokonaan kenenkään käsivarsille, vaan pidä itse itsesi pystyssä. Kun et tiedä mihin uskoa, luota intuitioon.
Tuossa iässä moni on vielä naiivi ja tietyllä tapaa olisi parempikin, jos ihmiset voisivat luottaa toisiinsa, mutta tuntuu, ettei sellaista arvosteta nykymaailmassa.
Täytyy olla tosi voimakas ja uskoa itseensä, jotta saa olla sellainen kuin on. Vaikka sitten naiivi tai äärimmäisen kiltti ja hyväntahtoinen. Ei pidä lannistua muiden puutteista ja pahantahtoisuudesta. Jokaisella on se oma tarina takanaan, miksi heistä tuli he.
Kiitos ❤️☀️ Alkoi itkettää. Haluaisin uskoa tuohon, että tunnelin päässä on valoa. Kuka tahansa haluaisi uskoa. Olen ajatellut, että se on ihmisen sisäänrakennettua halua elää, voimaa. Pilvelläkin on kultareunus jne.
Kiitos kaikista vastauksista. Nyt mun on kuitenkin pakko mennä ulos. Jatkan viestien lukemista huomenna.
❤️☀️
Yksi vinkki:
Jos tämä ketju poistuu, älä huoli!
Täältä poistuu useinmiten ne kaikista kiinnostavimmat ketjut🌻🌻🌻
Jauhopeukalo kirjoitti:
Heip. Ihan ekana haluan sanoa... no kirjottaa:
Kuvailet hyvin selkeästi omaa tilannettasi. Otapa seuraavan sairaanhoitajan tapaamiseen kirjallinen kuvaus olostasi. Jos et osaa sanoittaa niin kuvaavasti.Tuossa joku ehdottikin jo muuttoa omilleen. Samaa suosittelen. Toi nykyinen ei vaan onnistu, voi jopa pahentua. Ja sitten kun vanhempasi kuolee, on oma elämä kuitenkin edessä. Voitteko sisarukset keskenään puhua asioista? Onko ketään turvallista aikuista? Kummi?
Tsemppiä☺
Jatka kirjoittamista🌻
Kiitos❤️
Sisaruksellakin on vaikeaa, ja mä nään että kärsii. Ivallisuus johtuu varmaan pahasta olosta. Vanhempikin on huonossa kunnossa. Rasittuneen näköinen.
Nyt on mentävä ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin olet itse miettinyt asiaa laajemmalta kannalta. Itse vanhempana voin sanoa, kun lapset kasvavat ja heistä tulee aikuisia muuttuu perheen dynamiikka radikaalisti. Silloin useampi aikuinen asuu saman katon alla ja perheenjäsenien erilaiset tavat alkavat ehkä hieman jopa ärsyttämään. Teillä on nyt tällainen vaihe elämässä ja asiat yleensä muuttuvat halusi tai ei. Jotakin on varmasti tapahtumassakin jos siskosi oireilee. Tätä ei tarvitse ottaa huonona asiana, koska se käynnistää muutoksen. Sinun olisi ehkä hyvä käydä esimerkiksi juttelemassa paikkakuntasi nuorisolle tarkoitetussa keskuksessa/ohjaamossa. Näissä paikoissa on yleensä ammattitaitoista ja mukavaa porukkaa eivätkä he ole siellä tuomitsemassa ketään, vaan ovat kuuntelevana osapuolena.
Kiitos vastauksesta ❤️
Olen jo käynyt sairaanhoitajalle/jille puhumassa muutamia kertoja (jos mun sönkkäystä voi puhumiseksi kutsua), mutta mulla on vaikeuksia kommunikoinnissa ja ylipäätään kaikki on vaan niin sekavaa. Olisi helpompaa jos edes tuntisi itsensä ja luottaisi siihen.
Mutta kirjoittaminen auttaa hieman selkeyttämään ajatuksia. Normaaisti tarkistan tekstiä moneen kertaan, mutta nyt en piittaa kirjoitusvirheistä.
jos saat esitettyä asiasi kirjoittamalla, kirjoita asiasi ja sano terveydenhoitajale ttä tämä hiertää, mutta en saa sanotuksia, ja annt sitten kirjeen
Mistä tietää kuka haluaa hyvää, pahaa, vai neutraalia? Kaikki on niin sekavaa. Olen tavallaan epäluuloinen muita kohtaan, mutta en enää luota tai tunne enää itseänikään. Olenkohan edes koskaan tuntenut itseäni.