Lue keskustelun säännöt.
Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?
06.04.2022 |
Olen viime aikoina huomannut, että olen todella muuttunut elämään suhtautumisessa. Minulla ei ole enää unelmia, haaveita tai tavoitteita.
Töissä käyn jotta saan rahaa. En halua oppia uutta, ei ole mitään paloa enää sellaiseen. Työni teen miten pitääkin, mutta kehittäkööt nuoremmat firmaa ja kouluttautukoot lisää.
Toisaalta koen oloni helpottuneeksi. Enää ei tarvitse tehdä "mitään". Nyt saan vaan olla ja yrittää nauttia elämästä. Helppoa se ei ole koska minulla niin paljon ollut viime vuosina vastoinkäymisiä :(
Onko minulla kohtalotovereita?
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Onpa järkyttävää lukea, että näin moni ihminen on tavallaan luovuttanut, eikä haaveile enää edes mistään, saati että toteuttaisi haaveitaan.
Äitini eli 92-vuotiaaksi. 90 vuotta täytettyään hän sanoi, että vanhenemisessa pahinta on se, että luopuu haaveilusta, kun tietää tosiasiat, ettei siinä iässä voi enää oikein toteuttaa niitä haaveitaan. Ymmärsin tämän, mutta siis näin nuoret ihmiset ovat samassa tilanteessa. Se on kammottavaa.
Kyllä +45-vuotiaana sitä myöskin jo ymmärtää tosiasiat monen haaveen suhteen, ettei niitä enää voi tässä iässä toteuttaa mitenkään vaikka sinällään aikaa vielä onkin jäljellä todennäköisesti useampi vuosikymmen.
Samoin ymmärtää sen, että vaikka on yrittänyt elää "hyvin" ja terveellisesti niin erilaista terveysmurhetta alkaa jo tulla eikä kroppa ole enää se sama kuin vielä parikymppisenä tai kolmevitosenakin vaan vaatii paljon enemmän. Ja silti sitä saattaa aamulla olla kuin sahapukki. Niinhän sen tietty pitää mennäkin eikä "vanhuus" tule yksin, mutta kyllä sekin mieltä matalaksi vetää kun tajuaa ettei mikään määrä liikuntaa, jumppaa, venyttelyä ym saa kroppaa entiselleen vaan päinvastoin erilaista kolotusta on vaan tiedossa lisää vuosien myötä.
Tämän lisäksi elämässä on tiedossa ainoastaan menetyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä 48 w mies.
Samma här...
Energiat on tippuneet.
Useimmat asiat ei kiinnosta. Ovat rutiinia.
Seksikin on taantunut.
Työ on tympeää, en kaipaa haasteita.
Paras olisi helppo työ ja iso palkka.
Koen työnteon ajan ja elämän hukkaamisena.
Teen työtä vain rahan takia. Mikään muu ei työssä kiinnosta.
Eli aika harmaata on arki.
Silti look on nuorekas ja urheilen viikoittain.
Olen kohtuupainoinen yhä.
Haaveilen matkustamisesta ja pitkistä lomista.
Eli kaikki tässä wanhetaan, mutta olen päättänyt pitää naaman ja kropan kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Olen 43, aika samat tuntemukset. Elämän vaikeudet vain jatkavat kasautumista ja menetykset lisääntyvät. Enää ei edes masenna. Turtunut ja tyhjä olo. Millään ei ole mitään väliä. Keneenkään ei voi luottaa tai tukeutua. Jumala on hiljaa. Naivi usko ihmisiin ja yhteiskuntarakenteisiin on hävinnyt. Tuntuu että kaikki on nähty ja se mitä ei ole, ei voi enää yllättää.
Musta on tuntunut samanlaiselta. Mutta kumma kyllä mulle tuo nyt lohtua se, etten ole yksin kokemusteni kanssa. Toivottavasti sullekin se, että joku tajuaa tunteesi ainakin jonkin verran.
Vierailija kirjoitti:
Minulle jäi valtavasti aikaa ja energiaa ja jopa rahaa käytettäväksi omiin tarpeisiini kun erosin.
Ja pääsin eroon sekä korvatulpista että nukahtamislääkkeestä.
En nykyään enää itke öisin enkä ole kiukkuinen päivisin. Stressikilot sulavat ja hiusten oheneminen loppui.
Nyt vasta tajuan, että ekan kerran elämässäni saan olla hiukan itsekäs ja passaamatta muita. Mä oon 56. Tajutkaa te nuoremmat ajoissa.
Onneksi yhä useampi tajuaa. Valita itsensä muille uhrautumisen sijaan. Ja vain tuon jälkeen onnistuu terve suhde muihin, siis kun myös yksinolo on antoisaa.
Voi kun jokainen älyäisi että itsetuntemuksesta kaikki tyytyväisyys elämässä lähtee. Mutta niin moni pakenee, suojautuu, kivettyy. Oma valinta sekin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.
Jotta rahalla saat keinotekoisen hymyn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on positiivista ja kehityspsykologian näkemysten mukaan luonnollista kehitystä, ei ongelma. Ongelma se on vain jos ihannoi nuorten tapaa pyrkiä "laajentamaan" elämänpiiriään ulkoisesssa maailmassa. Mutta meidän iässä sellaisen aika alkaa olla ohi ja elämässä on aika keskittyä henkiseen ja sisäiseen.
Silloin pienestä arjesta voi tulla valtava nautinto, nykyhetken pienistä aistimuksista. Ei enää kaipaa urasaavutuksia tai elämyksiä tai suuria tunteitakaan, kaikki mitä on tässä riittää. Katuvalossa kimaltavat jääkiteet, kastepisarat, lämmin suihku tai takka, hyvä ruoka, kaikki sellainen tuottaa niin suurta nautintoa että mitään ei kaipaa lisää.
Mutta tähän on usein vähän tuskainen siirtymävaihe, koska tosiaan nykymaailma ihannoi nuorten tapaa nähdä maailma ja sitä että pitää saavuttaa, mennä, tehdä. Siksi moni ajattelee että luontainen kääntyminen SUPISTUMAAN ulkoisessa mutta rikastumaan henkisessä on jokin ongelma, masennusta tai muuta. Mutta se on hyvä vaihe sitten kun sen hyväksyy täysin, että näin käy enkä taistele vastaan enkä leimaa sitä ongelmaksi.
Miksi liität tuon vanhenemiseen? Esim.minä olen jo nuorena nauttinut luonnon kauneudesta. Ihmiset ja heihin tutustuminen ollut aina tympeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 43 ja tuo tunne on ollut jo pari vuotta. Minulla myös paljon vastoinkäymisiä viime vuosina. Jotenkin tunnen itseni tosi vanhaksi.
Eikö tätä kutsuta ns. "varhais-keski-iän kriisiksi", joten ei sinänsä mitään uutta taivaan alla.
Kyllä se 40-vuotias on jo ihan tanakasti keski-ikäinen ilman mitään varhaista. On ollut jo muutaman vuoden. Sen sijaan viisikymppisenä tulee monille kriisi -villitys- jota osa sitten koettaa lääkitä erolla/sivusuhteella/prätkällä/unameit, mutta todennäköisesti osa on tässäkin asiassa "edellä aikaansa" ja etenkin jos on luonteeltaan enemmänkin ajatteleva/pohdiskeleva ihminen.
Silloin sitä on kokoajan kärryillä omista ajatuksistaan ja fiiliksistään eikä ne tule järkytyksenä yhdellä rysäyksellä kuten näille jotka villiintyy kun vihdoin hoksaavat, että mähän en eläkään ikuisesti enkä olekaan ikinuori kolmekymppinen vaan käyn jo kuuttakymmenettä jolloin elämää on reilusti enemmän takana kuin edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen vielä alle 30, mutta tunnistan osittain samaa. Minulla toisaalta on kokematta paljon erilaisia asioita. En ole esim koskaan vielä seurustellut, ollut ulkomailla tai saanut esim opiskella korkeakoulussa. Nämä asiat toivoisin joskus kokevani. Tosin seurustelusta en tiedä, koska olen varsinkin viime vuosina tottunut olemaan niin yksin jo omillani etten välttämättä tottuisi toisen läheisyyteen. Se voi olla vaikeaa päästää ketään niin lähelle. Elämääni on paljon paljon vaikuttanut ikävät kokemukset ihmisistä. Olin kiusattu ja yksinäinen. Totuin pärjäämään omillani ja kestämään ikävyyksiä. Toisaalta kärsin siitä kaikesta silti ja yksinäinen olen vieläkin. Ei ole helppoa tutustua muihin ja löytää aikuisena ystäviä. Niitä ystäviä silti varsinkin ajoittain kaipaan paljon. Sitten taas olen ihan mielelläni yksin, kun tuntuu minun kasvaneen niin eroon muista etten enää "osaa" olla ystävä tai toimia toisten kanssa. Sinänsä olen ihan mukava ihminen ja haluan muille hyvää kuitenkin.
Elämääni varjostaa usein myös se etten uskalla tehdä jotain. Sellainen jännitys ja pelko on jäänyt elämääni. Nyt myöhemmin se silti vähän helpottaa ja monesti pyrin ajattelemaan, että ihan sama ja olen sellainen kuin olen. En ole silti vieläkään "löytänyt" itseäni. Samoin huomaan, että ne tutut asiat jaksavat kiinnostaa ja ne vieläkin tärkeitä. Sitten voimat eivät oikein riitäkään enää siihen, että pitäisi opetella jokin uusi harrastus tai muu asia. Se ei jaksa kiinnostaa enää niin paljon. Niistä vanhoista jo opituista jutuista pitää vielä kiinni ja tahtoo säilyttää oppimansa taidot.
Jatkuu
Jatkoa
Minulla ei myöskään ole mitään kunnianhimoa. Sen vuoksi en koskaan haluasi mitään uraa. Silti ammatin kanssa vaikeuksia. Harva kiinnostaa minua ja toisien alojen opintoihin en pääse. Tahtoisin silti tieteellisen työn. Harmi vaan vuosien kuluessa laiskistun enemmän jo mietin onkohan turhaa opiskella niin paljon. Palkan suuruus ei vaikuta niin paljon, mutta työn luonne enemmänkin. Nyt olen ollut pitkään työtön. Minusta ei oikein ole kunnolla työelämään ja voimat ei meinaa riittää ainakaan nykypäivän tahtiin.
Oikeastaan lukiosta lähtien olen aikalailla ajelehtinut elämässäni. Koirani tuli minulle lukio aikana ja hoisin sen vanhuuteen saakka. Siinä oli minulle "syy" elää ja arkeni meni paljolti koiran mukaan. Asuimme koiran kannalta hyvässä paikassa ja liikuin sen kanssa paljon. Tosin voin ihan hyvin muutenkin ja tuo kirjoittamani syy elää ei tarkoita siis sitä, että olisin ainakaan koko aikaa voinut huonosti. Koira vaan antoi merkitystä minulle ja en ollut niin yksin. Samalla olen kyllä kokenut kivoja hetkiäkin ja vuosien aikana pienetkin ilon aiheet ovat olleet tärkeitä. En vaadi enää niin paljon kuin nuorempana. Samalla olen silti monesti kyllästynyt kaikkeen. Unelmien suhteen on myös tapahtunut luovuttamista ja en enää osaa tai uskalla toivoa liikoja. Nyt moni hasce tuntuu jopa hassulta ja mietin sitä kuinka nuorempana en ole ymmärtänyt tätä maailmaa vielä kunnolla.
Elämääni varjostaa myös ulkopuolisuuden tunne. Koen olevani aika erilainen kuin moni muu. Se ei ole aina hyvä juttu. Samalla olen rauhoittanut ihmisenä. Kaipaan kiireettömyyttä ja aikaa levätä. Joskus vähän naurattaa ihmiset joilla aina kiire. Pelkään silti varmaan eniten sitä etten koe enää iloa ja mieliala laskee. Viime talvikin taas raskas niin kuin edellinen. Unettomuus ongelmana. Voin yleensä keväällä ja kesällä paremmin. Ehkä valoisuuskin vaikuttaa ja kaipaan aurinkoa. Tässä olen nyt pari vuotta miettinyt, että jotakin saisin opiskeltua. Samalla on pitänyt totella elämään ilman koiraa. Se on aika vaikeaakin. Minusta on myös tullut vähän itsekkäämpi ihminen ja mietin enemmän asioita itseni kannalta. Ärsyttää joidenkin yleistykset elämästä ja liiallinen hehkutus sekä muiden arvostelu. Samaistun enemmän kovia kokeneisiin. Sori taas pitkä viesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko puhua luovuttamisesta, mutta moni asia ei vain huvita enää. Haluan olla yksin, rauhassa. Se kiinnostaa. Haluan lukea kirjoja ja surffata netissä. Haluan syödä hyvin, siivota kotiani ja ulkoilla. Juuri muuta en sitten haluakaan. En haluaisi tehdä töitä. En halua harrastaa mitään ohjattua asiaa. En halua opiskella enää mitään lisäpätevyyksiä tai muutakaan.
En halua miestä enkä seksiä, ja oikein kimmastun, kun vieläkin tulee miehiltä tekstareita ja ehdotteluita. Eikö jo tässä iässä (48) saisi olla rauhassa? Joskus kun selaan tv-kanavia öisin ja paikalla 18 vilahtaa pornoa, tulee oikein pakokauhuinen olo. Ei yhtään kiinnosta seksi enkä halua nähdä seksinharjoittamista ja alastomia ihmisiä. En todellakaan enää ikinä anna kenenkään tunkeutua kehooni! Ja minä olen joskus ollut aivan hulluna seksiin. Aika aikaa kutakin.
En halua käydä teatterissa, sitäkin olen oppinut suorastaan vihaamaan korona-aikana. Ja kulttuuriväkeä ja sen munattomuutta. En myöskään pidä kuvataiteesta yhtään. Miksi minun on pitänyt elämässäni kierrellä museoissa katselemassa typeriä tauluja tai installaatioita? Eivät ne kosketa minua millään tavalla.
Jotenkin siis kaikki on pelkistynyt. Enää ei ole minkäänlaista toleranssia muille asioille kuin omille intohimoille, joita sentään on vielä muutama jäljellä. Kenenkään toisen vuoksi en enää jaksa venyä.
Ihme kyllä tosiaan pidän siivoamisesta ja pitkistä kävelylenkeistä. Muuten olisin tässä iässä sikolätissä asuva läskipontso.
Ihana❤️
Noita seksihaluttomia naisia onkin tässä maassa pilvin pimein. Itsellä 52 v miehenä se on oikeastaan ainut intohimo, mutta minkäs teen kun en kelpaa kenellekään. Tai no maksulliselle varmaan kelpaisin. Tylsää ja merkityksetöntä kaikki.
Se voi olla niin, että varsinkin tietyssä iässä naisia ei niin jaksa (enää) innostaa -naisesta ja elämästä riippuen. Mutta sanon ihan ystävällisellä tarkoituksella yleisvinkkinä, että on hirveästi väliä sillä, miten naista kohtelee. Aito ja rehellinen huomiointi ja välittäminen on ihan ykkösjuttu. Ehkä itsestään selvää sinulle? Itselleni on kuitenkin tullut vastaan miehiä, jotka eivät oikein pysty ja halua ajatella muuta kuin omia tarpeitaan. Eikä sellaisesta pidä kukaan, naiset eivätkä miehet. Eikä feikkaamisestakaan.
Job kirjoitti:
M51 kirjoitti:
Jos elämä tuntuu junnaavan paikallaan, niin on vain yksi tapa muuttaa sitä. Tehkää jotain aivan uutta ja erilaista. Poistukaa mukavuusalueeltanne. Pää tarvii virikkeitä motivoituakseen. Mutta jos on liian kauan mennyt samoja kaavoja ja vain suojellut omaa elintilaa niin pääkin menee tunkkaiseksi. Tarvitsette hypyn tuntemattomaan ja raikasta ilmaa aivoille. Itse osallistuin taidekurssille vuosia sitten. Olin aiemmin ollut kovin taiteellinen, mutta työ oli tukahduttanut inspiraation kokonaan. Tuo kurssi oli parasta aikaa. Ympärillä oleva rauha ja kanssa ihmiset jotka eivät puhuneet työasioista tai perheittensä ongelmista oli todella terapeuttista. Bonuksena löysin sielunkumppanini ja elämäniloni takaisin. Tiedän että helppoa ei keski-ikäisenä ole arkirutiineja ja ajattelutapaa muuttaa, mutta mahdollista se on. Ihmiset, miettikää laatikon ulkopuolelta ja ottakaa askel sinne. Se tekee hyvää!
Hyvä idea, jos ei ole elämän perusteita kuristavia murheita painona.
Olen akatellut itsekin jotain kansalaisopiston taidekurssia.
Olen opetellutkin muutamia uusia taitoja, mutta ne ovat lähinnä laastaria kroonisten haavaumien päällä.
Jep. Kun ne omannäköisen elämän peruspilarit puuttuu pysyvästi niin ei mikään sillä korjaannu että maalaa seinät tai vaihtaa uudet tapetit.
Se korttitalo kuitenkin kaatuu kerta toisensa jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 35 ja samat tuntemukset.
Ei kai nyt sinulla päälle 30 sentään ole tuollaisia ajatuksia! Olet niin kovin nuori vielä. Kaikkihan on tuossa iässä vasta edessä! Nauti elämästäsi ja tee unelmistasi totta.
Onko tämä vastaus aivan tosissaan kirjoitettu? Olen vajaa nelikymppinen, ja kyllä monta vuotta on jo tuntunut ja näyttänyt että kaikki parhain on jo kauan sitten takana. Kuten joku aiemmin sanoi, niin en enää elä, olen vain olemassa. Unelmista totta tekeminen on täysin mahdotonta ja elämästä nauttiminenkin edellyttäisi ihan toisenlaisia olosuhteita. Mutta näillä täytyy mennä, päivä kerrallaan. Huonomminkin voisi sittenkin olla.[/quote
Yritin vain parhaani mukaan tsempata. Koska aika usealla on samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia, että "on vain olemassa, eikä todella elä". Itsellänikin on ollut niin. Ongelma on siinä, että jos ajattelee vain niin, siitä on hyvin lyhyt askel masentumiseen. Siksi on tärkeää etsiä niitä hyviä, positiivisia ja elämään iloa tuovia asioita. Mikä estää tekemästä edes sitä?
Mulla on myös jonkunlainen kriisi tai vaihe menossa elämässäni ja monen kirjoitukset kuulostivat tutulta. Tässä yhtenä päivänä yhtäkkiä työpäivän jälkeen mun sisään oikeen tulvahti semmonen tunne, että nythän mä voisin tehä jotain kivaa! Sain hetkeksi kiinni siitä tunteesta, mitä oli olla nuori ja kun oli joku asia, jonka tekemistä oikeen odotti ja se oli kivaa.
Sitten se tunne karkasi.
Tulin äidiksi tosi nuorena ja olin kyllä siinä vähä päälle kakskymppisenä vielä hirmu lapsellinen. Muistan kun monesti harmitti, kun ei päässyt tekemään jotain mukavaa juttua, kun oli lapsia. Ei voinut esim spontaanisti lähteä keskellä kesäyötä joenrantaan paistamaan makkaraa. Ja oli niin paljon kaikkea hauskaa, minkä tekemistä aina lykkäsin ajalle, kun taas olis aikaa.
No nyt on aikaa, mutta en enää muista mitä ne asiat oli.
Olen 46v ja kadottanut kyvyn iloita pienistä asioista. Olen myös kyynistynyt ja pelkään olevani vanha, katkera akka. Lapseni ovat kaikki aikuisia ja kiinni omissa kuvioissaan. Sinkkuna olen ollut jo pitkään. Ei vaan huvita, ei kiinnosta. Urheilu, netflix ja herkut. Siinä mun pyhä kolminaisuus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Enää ei vaan jaksa ollenkaan sitä, että jokaikinen asia/unelma/suunnitelma/tekeminen on suunniteltava ja toteutettava yksin vaan nyt sitä jo mieluummin sitten jättää unelmoimatta ja tekemättä"
Oli pakko lainata tämä kohta. Kirjoittaja ajatteli asiaa parisuhteen kannalta, mutta itse laajennan ajatuksen koskemaan esim läheisiä ja ystäviä. Myönnän, että monesti jätän itsekin tekemättä asioista, koska ei ole ketään jakamaan asioita ja kokemuksia. Jos tekee aina kaiken yksin niin ei voi saavuttaa muistoja muiden kanssa. Samalla on muutenkin näkymätön ja yksinäinen olo. Itseä surettaa sekin, kun en voi edes puhua kenenkään kanssa kunnolla. Monesti asioita pyörii mielessä ja tahtoisi vaan keskustella kaikesta. Sitten tosin, kun olen ollut niin paljon yksin en varmaan kasvokkain osaisikaan puhua niin paljon ja jäisikin asiat sanomatta. Noihin 169 ja 170 viesteihin lisäyksenä.
Onko tämäkin joku itätrollien manipulointiketju? Epäilyttää kaikki tällä hetkellä.
Aika monella tähän ketjuun vastanneella on samanlaisia ajatuksia ja tunteita, että kaikki on elämässä nähty, kaikki tuntuu tyhjältä, ettei elämässä ole enää mitään, olo turralta, ja mikään ei enää innosta.
Kiva tietää, etten ole ollut ainoa. Se on sentään lohdullista.
Minulla niin on ollut, yllätys yllätys, jo yli 20 vuotta. Silti olen vielä täällä. En tiedä miksi. Jospa joku tietäisi.
Elämä ei anna kaikille hyviä kortteja, ja joskus, tai useimmiten kaikki tuntuu pakkopullalta ja paskalta. Loppujen lopuksi, silti, on pakko etsiä ja löytää edes yksi hyvä asia elämässä, joka antaa iloa, ja ajaa eteenpäin elämässä ja antaa syyn olla olemassa ja elää. Oli se sitten luonto, puiston orava, tai kevään muuttolinnut, tai maassa kipittävät muurahaiset. Kohta koittava kevät. Tai ihan mikä tahansa.
Iän myötä paras oivallukseni on ollut, että Oleminen❤️ voittaa tekemisen.
N56
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on positiivista ja kehityspsykologian näkemysten mukaan luonnollista kehitystä, ei ongelma. Ongelma se on vain jos ihannoi nuorten tapaa pyrkiä "laajentamaan" elämänpiiriään ulkoisesssa maailmassa. Mutta meidän iässä sellaisen aika alkaa olla ohi ja elämässä on aika keskittyä henkiseen ja sisäiseen.
Silloin pienestä arjesta voi tulla valtava nautinto, nykyhetken pienistä aistimuksista. Ei enää kaipaa urasaavutuksia tai elämyksiä tai suuria tunteitakaan, kaikki mitä on tässä riittää. Katuvalossa kimaltavat jääkiteet, kastepisarat, lämmin suihku tai takka, hyvä ruoka, kaikki sellainen tuottaa niin suurta nautintoa että mitään ei kaipaa lisää.
Mutta tähän on usein vähän tuskainen siirtymävaihe, koska tosiaan nykymaailma ihannoi nuorten tapaa nähdä maailma ja sitä että pitää saavuttaa, mennä, tehdä. Siksi moni ajattelee että luontainen kääntyminen SUPISTUMAAN ulkoisessa mutta rikastumaan henkisessä on jokin ongelma, masennusta tai muuta. Mutta se on hyvä vaihe sitten kun sen hyväksyy täysin, että näin käy enkä taistele vastaan enkä leimaa sitä ongelmaksi.
Miksi liität tuon vanhenemiseen? Esim.minä olen jo nuorena nauttinut luonnon kauneudesta. Ihmiset ja heihin tutustuminen ollut aina tympeää.
Itse ainakin liitän tuon vanhenemiseen ihan siksi, että nuorempana sitä yritti vaan olla sosiaalinen "koska ei kukaan kotoa tule hakemaan" ja tyytyi jopa täydellisen vääränlaisten ihmistenkin seuraan "koska kuka sitä täydellinen olisi" sekä vielä kuunteli näiden ihmisten mielipiteitä ja oppi piilottamaan nämä itselle oikeat ja aidot kiinnostuksenkohteet, koska ne oli "ihan tyhmiä".
Vasta vanhemmiten sitä viheltää veet näistä muiden mielipiteistä ja alkaa elämään sitä omannäköistä elämää vaikka ypöyksin. Huonossa seurassa ja mukautumalla muiden mielipiteisiin ei tule lopulta kuin kiukkuiseksi ja jopa alunperin ihmisistä tykänneestä ekstrovertistäkin tulee herkästi erakkoluonteinen ja kärtsykin. Saati sitten sellaisesta joka muutenkin on pitänyt ihmisiin tutustumista/verkostoitumista tympeänä ja asiana joka ottaa enemmän kuin antaa.
sivusta
Vierailija kirjoitti:
Minulla on se unelma, että vielä saisin töitä.
47-vuotiaana jouduin luovuttamaan työelämästä, työnantajan päätöksella.
Mitä haluaisit tehdä työksesi? Sellaista mitä rakastat tehdä.
Irtoseksi ei tosiaan kiinnosta sitäkään vähää kuin nuorena, mutta parisuhdeseksi sitäkin enemmän.
Tunteet on tulleet iän myötä paljon tärkeämmiksi.