Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?

Onko se luovuttamista vai iän mukanaan tuomaa hyväksymistä ja rauhaa? Itse koen jälkimmäisiä ja olen helpottunut. Olo on kevyt ja vapaa. Voisiko näkökulman vaihdos auttaa?

Toka jatkaa: ps. Minullakin on ollut hirveä määrä vastoinkäymisiä. Kun ne sain käsiteltyä, sain hyväksymisen ja rauhan.

Joo moni asia on menettänyt merkityksen. Nautin luonnosta ja rauhasta. En jaksa shoppailua tai tapahtumia. Työt teen ja koska olen asiantuntijstehtävissä, ikä tuo jo perspektiiviä ja kokemusta. En jaksa pönkittää egoani. Olen 47v.

Sama ikä ja sama huomio. Tähän mennessä oppinut että unelmiaan ei tavoita ja jos tavoittaa se ei tuntunutkaan oikealta ja taas halutaan jotain muuta. Ei vaan enää jaksa. Kaikki on ihan sama eikä kenenkään elämä kiinnosta. Kunhan saan laskut maksettua ja nukkua rauhassa niin se riittää.

Kaiken haluamisessa ja sitä niin perkeleen kiireisesti toteuttamisesta ei tuu kuin paha mieli.

Sitäkö se onkin? M47 ...... La m48

Olen huomannut samaa. Töissä ei kiinnosta enää eteneminen, haasteet, eivätkä uudet projektit. Haluan tehdä vain ihan perushommia. Nuoremmat saavat jatkossa kehittää ja innovoida. Haluan vain elää rauhallista elämää perusasioiden äärellä. Nyt 52.

Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.

Olen 43, aika samat tuntemukset. Elämän vaikeudet vain jatkavat kasautumista ja menetykset lisääntyvät. Enää ei edes masenna. Turtunut ja tyhjä olo. Millään ei ole mitään väliä. Keneenkään ei voi luottaa tai tukeutua. Jumala on hiljaa. Naivi usko ihmisiin ja yhteiskuntarakenteisiin on hävinnyt. Tuntuu että kaikki on nähty ja se mitä ei ole, ei voi enää yllättää.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.

Miksi alapeukku? Pitäisikö tässä iässä odottaa vaan kuolemaa?

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaako kulli enää teitä?

No sun ei. Mieheni kulli kyllä.

Olen 43 ja tuo tunne on ollut jo pari vuotta. Minulla myös paljon vastoinkäymisiä viime vuosina. Jotenkin tunnen itseni tosi vanhaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.

Miksi alapeukku? Pitäisikö tässä iässä odottaa vaan kuolemaa?

Koska ei vastaa tippaakaan kysymykseen.

Olen 63 ja vielä riittää elämännälkää ja paloa. Aion elää täysillä niin kauan kuin pää toimii, unelmoida, iloita, nauttia, oppia uutta ja kehittyä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 43, aika samat tuntemukset. Elämän vaikeudet vain jatkavat kasautumista ja menetykset lisääntyvät. Enää ei edes masenna. Turtunut ja tyhjä olo. Millään ei ole mitään väliä. Keneenkään ei voi luottaa tai tukeutua. Jumala on hiljaa. Naivi usko ihmisiin ja yhteiskuntarakenteisiin on hävinnyt. Tuntuu että kaikki on nähty ja se mitä ei ole, ei voi enää yllättää.

Tiivistit just minun ajatuksen. Sama ikä.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaako kulli enää teitä?

Ei. Saisipa vain olla rauhassa.

Samoja fiiliksiä täällä. Toisaalta tunnen väsymystä vastoinkäymisiin ja toisaalta rauhallista oloa ja hyväksymistä. N47

Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.

Olen 46- vuotias ja tuntuu, että kaikki on nähty, hyvässä ja pahassa. Työelämässä en ole, mutta puuhastelen kotona, pienissä ympyröissä. Väsyttää, eikä mulla ole enää muita tavoitteita elämässä, kuin kasvattaa lapset aikuisiksi, siinä on savottaa kyllä siinäkin. Ehkä vielä koen elämänmuutoksen uuden miesystävän kanssa, mutta sekin on jo kertaalleen eletty, yhteiselämä, joten odotukset eivät ole korkealla.

Olen vasta 38 ja olen jo täysin luovuttanut. En haaveile mistään. Voisin yhtä hyvin kuolla jo nyt.

Tuossa iässä sanoin itseni irti pitkästä vakituisesta työsuhteesta ja lähdin opiskelemaan uutta ammattia.