Jonkinlainen luovuttaminen 47-vuotiaana?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on masentavia ihmisiä suomi pullollaan. Onneksi on taas lennot ostettu lämpimään.

Ei siinä oikein lämpimät auta, kun joutuu kokemaan sairauksia, tapaturmia, läheisen työttömyyttä ja viimeisenä iso vesivahinko kotona (ei vakuutuksen korvattava).

Itselläni lähes päinvastainen kokemus. Ikää on nyt 46 ja yhä palavammin haluan oppia uutta ja muokata elämääni aina vain enemmän itseni näköiseksi. Nuorempana sitä toteutti enemmän muiden odotuksia, nyt opiskelen ja teen mitä itse haluan. Ulkoiset paineet/odotukset on koko ajan helpompi sivuuttaa.

Ihan kuin olisin kirjoittanut tuon aloituksen. Olen 44 -vuotias ja en enää jaksa samalla tavalla olla kunnianhimoinen kuin nuorempana. Materia on menettänyt merkityksen ja olen myynyt paljon turhaa tavaraa pois. Shoppailu ei kiinnosta vaan ostan vain tarpeeseen. Olen ajatellut, että olenkohan masentunut. Mutta toisaalta jaksan kyllä innostua liikkumisesta (luonnossa varsinkin).

Tämä on positiivista ja kehityspsykologian näkemysten mukaan luonnollista kehitystä, ei ongelma. Ongelma se on vain jos ihannoi nuorten tapaa pyrkiä "laajentamaan" elämänpiiriään ulkoisesssa maailmassa. Mutta meidän iässä sellaisen aika alkaa olla ohi ja elämässä on aika keskittyä henkiseen ja sisäiseen.

Silloin pienestä arjesta voi tulla valtava nautinto, nykyhetken pienistä aistimuksista. Ei enää kaipaa urasaavutuksia tai elämyksiä tai suuria tunteitakaan, kaikki mitä on tässä riittää. Katuvalossa kimaltavat jääkiteet, kastepisarat, lämmin suihku tai takka, hyvä ruoka, kaikki sellainen tuottaa niin suurta nautintoa että mitään ei kaipaa lisää. 

Mutta tähän on usein vähän tuskainen siirtymävaihe, koska tosiaan nykymaailma ihannoi nuorten tapaa nähdä maailma ja sitä että pitää saavuttaa, mennä, tehdä. Siksi moni ajattelee että luontainen kääntyminen SUPISTUMAAN ulkoisessa mutta rikastumaan henkisessä on jokin ongelma, masennusta tai muuta. Mutta se on hyvä vaihe sitten kun sen hyväksyy täysin, että näin käy enkä taistele vastaan enkä leimaa sitä ongelmaksi.

Mä oon 25 ja samat tuntemukset. Ei elämässä oo enää mitään uutta ja jännää, kaikki on vaan samaa ja tylsää suorittamista. Voisipa palata takaisin 20-vuotiaaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta 51v. ja jos elämää on vielä noin 30 vuotta jäljellä niin tässähän kerkee vaikka mitä. Tykkään matkustaa, opetella jonkun uuden kielen, harrastaa jne. jne.

Miksi alapeukku? Pitäisikö tässä iässä odottaa vaan kuolemaa?

En alapeukuttanut, mutta ymmärrän miksi. Koska kommenteillasi edistät nuorten maailmankuvan ja elämäntavan ihannointia, ja meistä monesta se ei ole järkevää eikä edes pidemmän päälle suurinta onnellisuutta tuottavaa. Voi olla, että juuri sinulle tuo on vielä iässäsikin luontaista ja sopii hyvin, mutta meille monille muille takertuminen tekemiseen, oppimiseen, kehittymiseen kun sielu jo kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, olisi ollut vain tie levottomuuteen ja ahdistukseen. Sen sijaan luonnollisen elämän fokuksen muutoksen hyväksyminen on ollut tie rauhaan ja syvempään onnellisuuteen kuin nuorena koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama ikä ja sama huomio. Tähän mennessä oppinut että unelmiaan ei tavoita ja jos tavoittaa se ei tuntunutkaan oikealta ja taas halutaan jotain muuta. Ei vaan enää jaksa. Kaikki on ihan sama eikä kenenkään elämä kiinnosta. Kunhan saan laskut maksettua ja nukkua rauhassa niin se riittää.

Kaiken haluamisessa ja sitä niin perkeleen kiireisesti toteuttamisesta ei tuu kuin paha mieli.

Jossain ketjussa joku sanoi hienosti, ettei kaipaa enää mitään muuta kuin että saa olla rauhassa ja katsella luontoa. Olen itsekin jo siinä iässä (51v) etten ihan heti keksi helpolla mitään tuon hienompaa unelmaa tavoiteltavaksi. Toki sillä erotuksella teihin, et multa on vielä saavuttamatta se mielenkiintoinen asiantuntijan työ. En osaa oikein päättää, pitäisikö sitä vielä yrittää tavoitella. Olisinko eläkeiässä onnellisempi, jos ehtisin sitä ennen työelämän puolella jonkinlaisen onnistumisen kokemuksen? 

Sama juttu. Ikää on 49v. Olen hirvittävän alakuloinen.

Mä tunnen tota samaa, mutta koen sen sisäiseksi rauhaksi. 

Tuo rauha tosin laajeni itsellä myös parisuhteeseen, kun huomasin miehestä olevan enemmän riesaa kuin iloa. Taival tuli päätökseen, kun äkkäsin sanoa että kiitos ei enää.

Nyt on entistä seesteisempi olo, eikä tarvitse passata ketään. On vapaa tekemään mitään ilman kenenkään nalkutusta tai tarkkailua. Ympärillä olevat ihanat asiat kuten luonto ovat saaneet ihan uusia sävyjä. Nyt elän itselleni ja sillä tavalla elämä on nyt monta kertaa rikkaampaa. 

Toiset voisivat pitää elämääni tylsänä, mutta kyllä siinä sisältöä on ja mielikuvitukseni on sen päälle vielä rikas ja aktiivinen.  😁

Olen sua vanhempi, tykkään oppia uutta ja suunnittelen tulevaa.

Sä ap olet vaan laiska ja mukavuudenhaluinen - tai masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Sitäkö se onkin? M47 ...... La m48

Ollaankohan oltu synnärillä samaan aikaan? Mäkin täytän kohta 48 😀

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 25 ja samat tuntemukset. Ei elämässä oo enää mitään uutta ja jännää, kaikki on vaan samaa ja tylsää suorittamista. Voisipa palata takaisin 20-vuotiaaksi

Tämä on vähän erilainen ilmiö kuin keski-ikäisten kokema. Sinä koet, että olet joutunut tympeään suorittavaan oravanpyöräelämään ja tätäkö se sitten on eläkkeelle asti. Sellaiset on normaaleja ja hyviä ajatuksia. Ja sinulla ON mahdollisuuksia muuhunkin, ei ole pakko kulkea sitä tavanomaisinta latua elämässä jos se ei tunnu omalta.

Keski-iässä  se on usein erilaista. Monet meistä on rakennettu elämäämme monella tapaa: kouluttauduttu, ehkä uudelleenkouluttauduttu, luotu uraa, matkusteltu, ehkä asuttu ulkomailla, pariuduttu ja ehkä erottukin, eletty perheellisenä ja sitten lasten kasvaessa itsenäisempänä taas. Jotkut toki oikeasti on juuttuneet 25-vuotiaana johonkin väärään uraan jumiin ja heille voi olla tarpeen keski-iässä kokeilla jotain enemmän oman itsen näköistä. Me taas jotka on jo eletty kuten oma sydän sanoo, usein emme kaipaa enää tältä maailmalta mitään, ei lisää rahaa, ei hienompaa taloa, ei muualle muuttoa, ei uutta titteliä käyntikorttiin, ei uutta puolisoa... Ja silti vaikkei ole tavoitteita eikä haaveita, olemme onnellisia pelkästä olemassaolosta.

Olet onnekas. Käyt töissä rahan takia. Moni on katsonut palkkatason sellaiseksi ettei duunissa kannata tuhlata koko päivää vain sen takia että saisi parisen satee enemmän kuin työttömänä. Vaikka se tarkoittaakin ettei tupakkaa voi polttaa ja joutuu olemaan alkoholitta, mutta jännästi ei tee myöskään mieli kun ei ahdista ammattitaidon myynti pilkkahinnalla rikkaalle riistäjälle.

Sama juttu, ikää 38. Käyn töissä, lenkillä, kotihommia, lapsille ruokaa. Mitään en oikeastaan enää odota elämältä, jokseenkin suomut ovat tippuneet silmiltä. Ei oikean enää jaksa uskoa, että elämässä tapahtuisi mitään erityistä. Jopa ulkonäkö on jonkin verran lakannut kiinnostamasta, ennen ollut tosi tarkka sen suhteen ja nyt jotenkin tuntuu että ihan sama, en jaksaisi enää taistella kiloja vastaan yms.

Vierailija kirjoitti:

Sama ikä ja sama huomio. Tähän mennessä oppinut että unelmiaan ei tavoita ja jos tavoittaa se ei tuntunutkaan oikealta ja taas halutaan jotain muuta. Ei vaan enää jaksa. Kaikki on ihan sama eikä kenenkään elämä kiinnosta. Kunhan saan laskut maksettua ja nukkua rauhassa niin se riittää.

Kaiken haluamisessa ja sitä niin perkeleen kiireisesti toteuttamisesta ei tuu kuin paha mieli.

Itsellä sama ja oon 27v.

Mä täytän kesällä 47v. Koronan takia siirryttiin kotiin töihin ja nyt kun olisi paluu toimistolle, ei huvita. Eikä ole pakkokaan. Mutta samalla on mennyt kiinnostus pyöräilyyn ja muuhun ulkoiluun. Aikaisemmin tein työmatkat kesäisin pyörällä ja pysyin jonkinlaisessa kunnossa. Nyt työpaikka vielä siirtyy kesän jälkeen kauemmas, niin tulen käymään siellä todella harvoin. Mutta ei sinne kyllä pyörälläkään mennä. Kunto ja mieli tässä rapistuu. 

Mulla myös tuota alakuloa ja kaikkeen kyllästymistä. Toivoin että tämä oli vain jokin vaihe, mutta vähän pelottaa jos tämä erakoitumisen ja kyllästyminen vain jatkuvat. Tiedän että pitäisi aktivoitua. Mutta ne samat pyörätiet, samat lähimetsät, sama pihapiiri ja sama arki tympäisee. Olisi kiva keksiä se jokin uusi asia, josta innostuu täysillä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 25 ja samat tuntemukset. Ei elämässä oo enää mitään uutta ja jännää, kaikki on vaan samaa ja tylsää suorittamista. Voisipa palata takaisin 20-vuotiaaksi

Kuulin että sun ikäiset miehet kuulemma kuolee mieluummin sodassa tai oman käden kautta kuin menee töihin. Palkat on niin matalat ja työolot on täysin kehitysmaiden tasolla.

Minä luovutin jo 30-vuotiaana, ei töitä, rahaa, kavereita, mitään, pelkkää sisällä istumista ja elämä valuu ohi. Ei terveyttä niin fyysistä kuin henkistäkään.

Ainakin naisilla on täysin normaalia masentua siinä 30v paikkeilla, koska kesä on jo lopuillaan ja siirtyminen syksyyn alkaa. Siinä 40v paikkeilla puhutaan lokakuusta ja siirros marraskuuhun kun lähestytään 50v.

Ei, vaan päinvastoin, nyt elämä vastaa alkaa, kun olen vihdoin saanut diagnoosin ja lääkityksen, joka mahdollistaa ns. normaalin elämisen!