Onko mahdollista olla onnellinen, vaikka eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa?

[/quote]

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.[/quote]

Tämä tuli itselläkin mieleen lukiessa aloitusta. Vanhempien suhde ja välit vaikuttaa AINA lapsiin, hyvässä ja pahassa. Teidän suhde edustaa ja opettaa lapsille sitä mitä rakkaus aikuisten välillä on (eli kaikkea sitä mitä kumppanilta kuuluu sallia ja toisaalta mitä voi odottaa) koska se on ensimmäinen ja tärkein esimerkki heille siitä.

Esim. jos kotona ilmapiiri on yhtä vuoristorataa ja vanhemmat riitelevät paljon mutta toisaalta myös intohimoisesti välillä sopivat ja kaikki on hetken taas hyvin, lapsi oppii alitajuisesti odottamaan milloin taas räjähtää silloinkin kun kaikki on ok. Tämä voi myöhemmin näkyä lapsen omissa suhteissa niin, että tuntuu tutulta ja siksi ”turvalliselta” hakeutua epätasapainoisiin suhteisiin, eli sellainen normaali ja tasainen rakkaus voikin tuntua epäilyttävältä, itselle täysin vieraalta ja jopa tylsältä. Tämän takia on erityisen vaarallista jos vanhempi esim. palaa takaisin väkivaltaisen kumppanin luokse ja lapsi ei saa esimerkkiä siitä miten itseä kunnioitetaan ja vedetään rajoja. AP:n kuvailemassa tilanteessa lapsilla ei tietenkään ole tuollaista akuuttia hätää, mutta lapset kuitenkin varmasti aistivat sen etäisyyden vanhempien välillä ja mielestäni tuotakin kannattaa miettiä myös siitä kulmasta, että haluaako antaa sellaisen mallin rakkaudesta. Ideaalitilanteessa lapsi oppii vanhempien kautta että suhteessa on vahva yhteys, läheisyyttä, emotionaalista turvaa, konfliktit puhutaan läpi, kotityöt jaetaan, vietetään yhdessä aikaa ja viihdytään toisen seurassa jne. Tämä ei tarkoita ns. toksista positiivisuutta että aina pitäisi kaikki tyytymättömyys vaan piilottaa ja hymyillen viettää perheenä aikaa silloinkin kun kaipaa omaa aikaa, sillä niissä stereotyyppisissä ”kulissiperheissä” nimenomaan ei ole kaikenlaiset tunteet sallittuja, tai ainakaan niitä ei uskalleta näyttää ja kohdata perheenä.

Tosi monella joilla on hyvä ja perusturvallinen lapsuus, mutta toisilleen etäiset vanhemmat, suhtautuminen rakkauteen aikuisena saattaa olla juuri sellainen että ajautuu paperilla toimivaan suhteeseen, jossa salaa kokee olevansa yksin. Se on perhekeskeisten arvojen kannalta monelle ihan normaalia ja moni on täysin ok sen kanssa, mutta toisaalta myös sääli jos miettii että teoriassa sitä OLISI mahdollista saavuttaa sekä toimiva perhe että tyydyttävä parisuhde. Mutta jos oma uskomus on sellainen että ”tällaista elämä on, parempi olla vain tyytyväinen että on nämä lapset tässä tuomassa iloa” se yhteyttä ja romantiikkaa kaipaava puoli itsestä saattaa unohtua ja luoda myöhemmin katkeruutta omaa puolisoa kohtaan jos salaa oikeasti haluaa enemmän. 1/2

Uskon itse, että monen pettämisen ja ulkopuoliseen ihastumisen syyn taustalla on juurikin yhteyden katkeaminen ja sellainen passiivisen katkeruuden kerääntyminen. Ainakin riski sellaiseen kasvaa, jos tarpeeksi pitkään laittaa omat tarpeet ja tunteet syrjään ja uskottelee itselleen että tekee niin vain ja ainoastaan lasten hyvinvoinnin takia. Siinä voi sokeutua sille, että on itseasiassa itse tuossa mielentilassa vähemmän energinen ja läsnäoleva vanhempi niille tärkeimmille eli lapsille, koska ei ihminen masentuneena jaksa antaa muille itsestään parastaan. Enkä nyt väitä että näin olisi AP:n kohdalla sillä aloituksen on selvästi kirjoittanut hyvä ja rakastava vanhempi. Yritän vain herätellä siihen, että toisten rakastamisen pohjalla on kuitenkin aina se että pitää ensin itsestään huolta. Se että on rehellinen itselleen ja tekee asioita oman henkisen jaksamisen eteen on ihan yhtä tärkeää, kuin että käy töissä ja kaupassa ja huolehtii lasten harrastuksista ja koulusta koska se henkinen tila heijastuu lapsiin myös.

Eikö pariterapia olisi tuossa hyvä ratkaisu, jos selviäisi mihin se yhteys on jäänyt ja miten sen voisi elvyttää?

Ratkaisevinta on kuitenkin se, kiinnostaako molempia tehdä töitä sen yhteisen tyytyväisyyden eteen. Jos mies kieltäytyy puhumasta siksi että hänestä kaikki on riittävän hyvin, ei hän silloin ota sinun tunteitasi huomioon. Ei kaikki ole suhteessa riittävän hyvin silloin, jos vain toinen kokee niin. Mutta toiselle pitää tietysti uskaltaa kertoa totuus asioiden laidasta, jotta kumppani voi edes tajuta huolestua. 2/2

Vaikea aihe. Mielestäni ap toimii oikein kun ei tee hätiköivää eroratkaisua vaan antaa ajan kulua. Ehkä parisuhteen ongelmiinkin löytyy vielä ratkaisu. Toisaalta ero ja uusi suhdekaan ei välttämättä tuo mukanaan onnea. Uusperheissä on omat ongelmansa ja voi olla että aluksi hyvältä tuntuva suhde päätyy lopulta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Mä lähdin aikoinaan ns perushyvästä parisuhteesta 3 lapsen kanssa enkä ole katunut hetkeäkään. En kokenut mitään rakkautta tai arvostusta, olin vain talouskone ja äiti. Onneksi voitin tyhjän päälle hyppäämisen pelon.

Ja onneksi lapset ehtivät näkemään ja kokemaan onnellisen parisuhteen mallin nykyisessä avioliitossani.

Olisi ollut todella kamalaa jos huomaamattomalla ja vaivihkaisella tavalla tunnekylmä, vähän naista alentava ja huomiotta jättämätön asenne olisi jäänyt heille parisuhteen malliksi!

Ei millään pahalla, mutta perushyvässä parisuhteessa ei olla vain talouskone ja äiti. Se on huono parisuhde, mistä lähdit.

Ihmissuhde oli huono.

Hyvää oli se ettei mies juonut tai ollut väkivaltainen. Hän oli hyvä isä, teki kovasti töitä huolehtiakseen perheestä. Äärimmäisen kunnollinen ja turvallinen. Olimme hyvin nuoria kun menimme yhteen ja perustimme perheen. En osannut edes kaivata mitään erityistä hehkuvaa rakkautta, turvallinen parisuhde riitti pitkälle. Jossain vaiheessa tajusin sitten oman arvoni ja sen että mitä sain mieheltäni ei vastannut tarpeitani. Mutta tähän päädyttiin vasta vuosien mittaan

Ap, osaat ajatella asiaa kypsästi ja harkiten.

Ero ei tosiaan aina ole se ainoa ratkaisu, vaikka täällä sitä moni hyväntahtoisesti suosittelee. Eron tarpeellisuus on selvä, jos on väkivaltaa, alkoholismia tai voimakasta mustasukkaisuutta.

Parisuhdeneuvontaan muuten esim. Kirkon perheasiainkeskukseen voi mennä kai myös kirkkoon kuulumaton ja myös yksin, jos toinen osapuoli ei lähde. Saisit käsitellä asiaa ja tukea itsellesi. Tai voisiko joku terapia olla tukena itsellesi?

Väestöliitolla on myös jotain neuvontaa.

Voimia sinulle, Ap!

Parisuhde on niin suuri osa elämää, että ei voi olla onnellinen. Perustyytyväinen kyllä, mutta ei läheskään niin onnellinen kuin voisi olla.

Vanhempien parisuhde on lasten koti, kuuluu sanonta. Hyvä sellainen.

Ja sillä, millaisen parisuhteen mallin annatte lapsillenne, on aivan valtava merkitys omien lastenne tuleviin parisuhteisiin. He ratkovat sitten omissa parisuhteissaan teidän tunnekylmyyden ongelmianne.

Miksi elää puolinukkuvaa elämää, kun kerran täällä vain eletään?

Aloittaisin diskriitin sivusuhteen. Yksiavioisuus on yliarvostettua.

Eli kiva on elellä miehen palkan tuomilla eduilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.

Mulla on ihan sama kokemus. Ja kyllä sen jo lapsena huomasin, etenkin kun vertasin kaverini vanhempiin. He pussailivat ja halailivat toisiaan, mun vanhemmat ei koskeneet toisiinsa ikinä mun nähden ja heillä oli muutenkin selvästi viileät, suorastaan toisiaan inhoavat välit. Ei minkäänlaista kunnioitusta toisiaan kohtaan, oikeastaan molemmat eli omaa elämäänsä kulissiliitossa. Todennäköisesti heillä oli sivusuhteitakin. Kyllä lapset tajuaa nämä asiat, ei lapset mitään tyhmiä ole. Itse en ole oikein osannut olla parisuhteissa, olen liian varautunut aina, enkä osaa päästää ketään lähelle, joten olen edelleen nelikymppisenä yksin. Uskon, että jos olisin elänyt toisiaan rakastavien vanhempien kanssa, tilanteeni olisi toinen. 

Vierailija kirjoitti:

Eli kiva on elellä miehen palkan tuomilla eduilla.

Huoh, ihan kuin naiset eivät koskaan osallistuisi mihinkään maksuihin. Meillä esimerkiksi minä maksoin talolainaa ja mies juoksevat kulut, ruoka, sähkö, jne. Auto maksettiin aina yhdessä. Mutta joo, onhan se totta että jos ero tulee, molemmilla taloudellinen tilanne heikkenee kun ei ole kaksi masajaa taloudessa. Kyllä sitäkin joutuu miettimään. 

En kyllä välttämättä ymmärrä näitä ”lapsi aistii vanhempien välit”, jos kotona on ”tavallista”, mutta ei nyt mitään kauheaa intohimoa. Ehkä olen vaan vanhanaikainen enkä ymmärrä että tukka putkella pitää erota ihan ok suhteesta ja hankkia näitä uusperheitä, joissa tuntuu olevan jos jonkinlaista säätöä menossa. Onko se sitten parempi, että lapset näkee hullaantuneen äidin jonkun uuden reiskan kanssa kuin vähän intohimottoman suhteen. En minä ainakaan ikinä miettinyt isäni ja äitini suhdetta, meillä oli rauhallista ja isä ja äiti nyt olivat isä ja äiti vaikka eivät ylenpalttisesti toisiaan kosketelleet tai lasten nähden esim. suudeleet.

Eri asia on sitten , jos suhteessa on väkivaltaa, alkoholismia tai jos toinen osapuoli on oikeasti ahdistunut, niin silloin tietenkin pitää erota. Jos taas suhde on ihan ok, niin miksi sitä pitää heti erota. En käsitä, ei se uusi suhdekaan ikuisesti romanttisena pysy. Mutta olenkin tällainen vanha kääkkä.

Ettei olisi Ap:n miehellä toista naista? Jolta saa seksiä ja sitä yhteyttä.

Ei kuitenkaan halua rikkoa perhettä samoista syistä kun ap. Mutta kotona ei pysty vaimolle antamaan muuta kun sitä asiallista yhdessäoloa, koska on rakastunut toiseen.