Onko mahdollista olla onnellinen, vaikka eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä onnellinen tässä suhteessani. Olemme rakkaimmat kumppanit toisillemme, meillä on yhteiset unelmat ja halua toteuttaa niitä nimenomaan toisillemme. Ihana perhe ja lastenlapsiakin jo.

60% täydellistä liittoa on vielä plussan puolella. Se ettei mieheni ymmärrä läheisyydestä mitään ja seksikin on loppunut on tietty surullista. 614

Lentäisitkö lentokoneella, jonka kapteeni osaa työnsä 60 prosenttisesti?

:) en

Mutta avioliitossa ei vaarannu henkiä vaikka 40% ei toimi kuten haluaisin. Vähän huono vertaus.

Jos en saisi rakkautta tai arvostusta, henkinen puoli ei synkkaisi tai arvot ja näkemykset perhe-elämästä olisi erilaiset se olisi paljon vaikeampi kestää. Mutta meillä on oikeasti hyvä olla yhdessä, mieheni on huomaavainen mua kohtaan joka päivä. Nyt jo ikää +/- 60v joten painopisteet elämässä ja parisuhteessa muuttuneet vuosikymmenten myötä myös. Se ei toki sulje pois fyysistä rakkautta tai sen tarvetta mutta tilalle tulee paljon muutakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.

Jos parisuhteella ei ole mitään vaikutusta onnellisuuteemme niin sittenhän se on ihan yksi ja sama kenet ylipäätään otamme puolisoksemme... 

Näin se pohjimmiltaan juuri on. Omasta sisimmästä pulppuavaa onnea ei voi ulkopuoliset padota.

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.

Totta kai olosuhteet vaikuttavat onnellisuuteen. Vai ihmetteleekö kukaan, miksi sodan uhri ei ole onnellinen? Tai vakavasti sairastunut?

Ja molemmat voivat olla onnellisia, kun pystyvät hyväksymään tapahtumat. Ei sodan uhrin kannata koko loppuelämäänsä olla katkeroitunut, vaan käsittelee tapahtumat kun suurin kriisi on ohi. Vakavasti sairaskin voi ottaa tehtäväkseen elää loppuelämänsä itseään miellyttävällä tavalla eikä lukkiutua neljän seinän sisään vihaamaan kohtaloaan. Jokainen voi olla onnellinen, vaikka välillä onkin tilanteita, jolloin se on vaikeaa tai mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet laittavat jonkun aikarajan erolle esim. ero sitten kun lapset ovat tietyn ikäisiä. Auttaisiko se? Ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin panostaminen ei auta silloin, kun se on pakoa omasta elämästä/ahdistuksesta.

Odottelenkin aikaa jolloin lapset ovat isompia ja voin erota. Siihen on noin kymmenen vuotta. Mutta en haluaisi, että kymmenen vuotta tuntuu vankilatuomiolta. Ja ensimmäiseksi kommentoineelle sanoisin, että itselläkin on matalat odotukset. Seksiä olisi kiva saada edes kerta kuukauteen ja olisi myös mukava, että olisi jonkinlainen läheisyydentaso. Nyt ollaan tosiaan kuin työkaverit tai kämppikset. Parisuhdetta olen koittanut etenkin aiemmin parantaa, olen ehdottanut pariterapiaa, ostanut parisuhdekirjoja joita voisimme yhdessä lukea jne. Mutta toista ei vain kiinnosta. 

ap

Anna mä arvaan: olet lihonut suhteen aikana 20kg ja nyt ihmettelet kun miehesi ei halua seksiä kanssasi. :D N38

No niin lopetin lukemisen tuohon lässytykseen ettet eroa lasten takia. Miten heidän lapsuus on vähemmän vakaa jos eroatte?

Pystyttekö te tuossa suhteessa antamaan lapsille lämpimän ja läheisen kodin? Onko ilmapiiri ja teidän kahden välit siis lämpimät ja on läheisyyttä?

Jos on niin miten se epävakaus astuisi kuvioon erotessa?

Jos ei ole niin eroa lapstesi takia jotta he saisivat terveen ympäristön kasvaa ja terveen mallin perheelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei onnellisuus tule parisuhteesta vaan pääsi sisältä. Kun onnistut myös sisäisesti hyväksymään tuon tilanteesi niin se ei nakerra sinua.

Totta kai olosuhteet vaikuttavat onnellisuuteen. Vai ihmetteleekö kukaan, miksi sodan uhri ei ole onnellinen? Tai vakavasti sairastunut?

Ja molemmat voivat olla onnellisia, kun pystyvät hyväksymään tapahtumat. Ei sodan uhrin kannata koko loppuelämäänsä olla katkeroitunut, vaan käsittelee tapahtumat kun suurin kriisi on ohi. Vakavasti sairaskin voi ottaa tehtäväkseen elää loppuelämänsä itseään miellyttävällä tavalla eikä lukkiutua neljän seinän sisään vihaamaan kohtaloaan. Jokainen voi olla onnellinen, vaikka välillä onkin tilanteita, jolloin se on vaikeaa tai mahdotonta.

Ei toki kannata jäädä vihaamaan kohtaloaan vaan muuttaa ne asiat mitkä pystyy muuttamaan ja hyväksyä ne mitä ei voi muuttaa. Jos kärsit pahoista nivelongelmista suuren ylipainon vuoksi voit hankkiutua liikapainosta eroon laihduttamalla ja olo kohenee. Yhtä lailla voit erota suhteesta, joka ei tee onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Kyllä se lapsi kasvaessaan huomaa, että teidän suhde on kaverisuhde ja se antaa myös mallin sille lapselle, että on ok pysyä rakkaudettomassa suhteessa. Mitä pidempään olet suhteessa, joka ei sinua tyydytä sitä enemmän sinulla on myös riski sairastua masennukseen vielä enemmän kun et saa suhteelta sitä mitä oikeasti tarvitset. 

Niin. Tämä on myös se malli minkä opin omilta vanhemmiltani, joilla oli/on myös ns. kaverillinen suhde. Mutta oma lapsuuteni oli kuitenkin turvallinen, vakaa ja hyvä. Pystyi luottamaan vanhempien järkevyyteen, ei tarvinut murehtia mistään. Päätöksissä korostettiin aina järkeä, ei tunteita. Tiedostan, että opetan nyt samanlaista parisuhteen/elämisen mallia myös omille lapsilleni ja koen ristiriitaa, koska on tässä elämäntavassa hyviäkin puolia. Nimenomaan turvallisuus. Toisaalta toivon, että lapseni valitsevat puolisonsa huolellisemmin kuin minä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Et saa tällä mitään uhrin kruunua. Kasvatat lapsistasi myös onnettomia, et onnellisia.

Nyt irti siitä martyyriasenteesta ja ymmärrä ettei niillä lapsillasi ole mitään normaalia ja hyvää lapsuutta, ei edes ydinperhettä, tuossa teidän asetelmassa.

Minä aikoinani kokeilin yhtä neuvoa, ja se auttoi molemmissa tilanteissa: ole kiitollinen siitä, mitä on. Minä ymmärsin sen rukouksenaarhaiten. Oli kiiton siitä, että minulla oli x ja y, että tämä tilanne oli x ja y. Tyyliin ”kiitos siitä, että olen konkurssissa”. Tietty siihen pitääyrittää uskoa mahdollisimman paljon, ei sitä saa hampaat irvessä tehdä.

En tiedä, mihin perustuu, mutta ajan myötä se auttoi. Ei se vaikeaa tilannetta poistanut, vaan oma asenne muuttui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet laittavat jonkun aikarajan erolle esim. ero sitten kun lapset ovat tietyn ikäisiä. Auttaisiko se? Ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin panostaminen ei auta silloin, kun se on pakoa omasta elämästä/ahdistuksesta.

Odottelenkin aikaa jolloin lapset ovat isompia ja voin erota. Siihen on noin kymmenen vuotta. Mutta en haluaisi, että kymmenen vuotta tuntuu vankilatuomiolta. Ja ensimmäiseksi kommentoineelle sanoisin, että itselläkin on matalat odotukset. Seksiä olisi kiva saada edes kerta kuukauteen ja olisi myös mukava, että olisi jonkinlainen läheisyydentaso. Nyt ollaan tosiaan kuin työkaverit tai kämppikset. Parisuhdetta olen koittanut etenkin aiemmin parantaa, olen ehdottanut pariterapiaa, ostanut parisuhdekirjoja joita voisimme yhdessä lukea jne. Mutta toista ei vain kiinnosta. 

ap

Anna mä arvaan: olet lihonut suhteen aikana 20kg ja nyt ihmettelet kun miehesi ei halua seksiä kanssasi. :D N38

Myötähäpeää edellisestä kommentista. Sivusta valaisen, että maailmassa on sellaisiakin miehiä, jotka eivät haluaisi usein seksiä edes maailman kauniimpien tai haluttavimpien naisten kanssa.

Kulissit kunnossa?

Voi niinkin elää, jos niin päättää, arvovalinta, mikä on tärkeintä.

Lapsilla on niin tarkat antennit, että huomaavat pienetkin vivahteet koti-ilmastossa, vaikka eivät osaisi niitä eritellä kuin jälkikäteen, ja tuolloin ihmetellä, miksei vanhemmat voineet olla rehellisiä. Onnea voi ostaa rahalla, mutta yleensä sellainen näyttäytyy lopulta rumana ja valheellisena. Sellaisenako haluat näyttää itsesi sitten, kun tulee päivä, ettet enää voi esittää onnellista lapsillesi, vaan he tajuavat kaiken olleen feikkiä, koko heidän lapsuutensa? Aikamoinen järkytys se siinä tapauksessa tulee olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla onnellinen, kaikki riippuu omista asenteista. Onnellinen voi olla vaikka eläessään alkoholistin tai mielisairaan kanssa samassa taloudessa. Pitää vain osata pitää kiinni omista oikeuksistaan ja rajoistaan ja keskittyä elämään omaa elämäänsä.

Olen asunut samassa taloudessa mielisairaan (psykoottinen bipo) kanssa ja siinä ei kyllä omista rajoista pitäminen auta yhtään kun se mieleltään sairas ei ymmärrä niitä rajoja. Sairastuin itsekin masennukseen kun aivan kaikki pyöri sen toisen sairauden ympärillä. Kaikkea ei tarvitse kestää.

Kukaan ei voi tehdä valintaa puolestasi. Mulle henkilökohtaisesti fyysinen läheisyys on tärkeä yhteyden tunnetta ylläpitävä tekijä parisuhteessa. Sun sijassa eroaisin, kun toinen ei kosketa eikä edes suostu pariterapiaan. Mielummin yksin kuin järkiavioliitossa. Kuulostaa, että ootte vaikeuksissa pariskuntana tunteiden ilmaisun suhteen.

Pystyttekö juttelemaan aiheesta? Onko yhteyttä henkisellä puolella? Onko mies tyytymätön johonkin suhteessanne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.

Lapset ovat onnellisia, huolettomia, tasapainoisia lapsia. Ei ole mitään syytä ajatella, että he kärsisivät. Ajattelen, että riitely, syyttely ym. tekisivät lapsille hallaa, mutta sellaista ei ole. Lapset eivät vielä ymmärrä mitä tunneyhteys parisuhteessa merkitsee, tai miten se näkyy tai on näkymättä. Minä ajattelin lapsena, että vanhemmillani on kaikki ok, vaikka harvoin näin heidän pussailevan. Tai ehkä heillä olikin kaikki ok, ehkä se pragmaattinen elämä riitti heille. 

On paljon tutkimusdataa, miten aviorero vaikuttaa lapsiin negatiivisesti. Meidän kohdalla avioero tarkoittaisi talon myymistä. Lapsilta menisi tuttu naapurusto ja heistä tulisi kahden pienen kodin välillä kulkevia reppureissailijoita. Kymmenen vuoden kuluttua talolaina olisi suurimmaksi osaksi maksettu, joten olisi helpompi erota. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Minä myönnän etten ole eronnut laiskuuden takia. Muistan kyllä miten oudolta lapsuudessa näytti kun muiden perheet puuhasi yhdessä kaikkea kun itsellä ei sellaista yhdessäoloa perheenä ollut.

Jos äitini kehtaa joskus väittää ettei eronnut meidän takia niin katkaisen välit hänet. Laiska hänkin vain oli.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Mä lähdin aikoinaan ns perushyvästä parisuhteesta 3 lapsen kanssa enkä ole katunut hetkeäkään. En kokenut mitään rakkautta tai arvostusta, olin vain talouskone ja äiti. Onneksi voitin tyhjän päälle hyppäämisen pelon.

Ja onneksi lapset ehtivät näkemään ja kokemaan onnellisen parisuhteen mallin nykyisessä avioliitossani.

Olisi ollut todella kamalaa jos huomaamattomalla ja vaivihkaisella tavalla tunnekylmä, vähän naista alentava ja huomiotta jättämätön asenne olisi jäänyt heille parisuhteen malliksi!

Kyllä lapset tajuaa, jos vanhempien välillä ei ole rakkautta. Oliko sitä henkistä yhteyttä ennen lapsien tekoa, vai oletko keksinyt vasta jälkeenpäin, että olisi kiva juttu parisuhteessa?

Kuulostaa vähän siltä, että odottelet tekemättä mitään asian eteen, että tilanne muuttuisi. Kukaan ei ole ajatustenlukija, vähiten heteromiehet. Ei se puolisosi ole vastuussa onnestasi. Jos ei ole pettämistä, väkivaltaa, alkoholi- tai peliongelmaa jne. niin parisuhdetta voi yrittää rakentaa haluamaansa suuntaan. Mitä henkistä yhteyttä on ihmisillä, jotka eivät edes yritä löytää sitä?

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen kohdalla pitää erottaa toisistaan kaksi tilaa:

-eikö se tee sinua onnelliseksi? No voivoi, kukaan muu ei tosiaan voi tehdä sinua onnelliseksi. Onnellisuuden on lähdettävä itwestäsi ja jos ylipäänsä osaat olla onnellinen, voi olla sitä tällaisessakin parisuhteessa - ja toisaalta jollet osaa olla onnellinen, ei parisuhteen vaihtaminen eikä edes yksin olo siinä auta, koska edelleenkään kukaan muu ei tee sinua onnelliseksi.

-tekeekö se sinut onnettomaksi? Se on ihan eri juttu ja sellaisessa suhteessa ei voi olla onnellinen. Sellaista elämää ei kannata ylläpitää, eikä se ole niille lapsillekaan ”vakaata ja turvallista”. Yksin on parempi.

Ei toki se parisuhde ole se ainoa asia mikä vaikuttaa siihen sun onneen, mutta miksi jäädä suhteeseen, joka ei ole unelmien suhde. Ole rohkea ja lähde tavoittelemaan sellaista elämää mitä oikeasti haluat äläkä tyydy suhteeseen, joka ei ole sitä mitä oikeasti toivot suhteen olevan.