Onko mahdollista olla onnellinen, vaikka eläisi epätyydyttävässä parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Et ehkä itse ole eroperheestä? Oman maailmani vanhempien ero aikanaan romahdutti, meni kaikki luottamus pysyvyyteen ja välit isääni katkesivat vuosiksi. Vaikka ero sujui yhteisymmärryksessä ja vanhempien välit säilyivät hyvinä. Tämä oli todella rankka kokemus ja koen sen olleen itselleni "lapsuuden loppu". Olin 9 v.

Olen todella itsenäinen ja täysin vastuussa omassa elämästäni - ja koen olevani onnellinen huonohkosta parisuhteesta huolimatta. Viihdyn omissa nahoissani ja olen muuten elämääni tyytyväinen, ja olen päättänyt, etten tee tyttärelleni samaa kuin mitä itse jouduin kokemaan. Ellei tilanne nyt radikaalisti huonone. On kyllä täyttä puppua, että jos lasten takia jää suhteeseen, ei "ota vastuuta omasta elämästään." Päin vastoin, vastuu jostakusta muusta menee edelleen ja päätös on täysin tietoinen, vastuullinen ja harkittu. Toisin, kuin ulkopuolelta katsottuna moni ero liitosta täysin omista, itsekkäistä motiiveista toteutettuna näyttää erittäin vastuuttomalta. Moni elämä rikkoutuu ja oma uusi onni peittää alleen lasten tuskan ja arvottomuuden tunteen.

Tämä on sinun kokemuksesi. Ero voi olla myös helpotus lapselle, jos vanhempien suhde on riitelyä, kylmää ilmapiiriä jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.

Lapset ovat onnellisia, huolettomia, tasapainoisia lapsia. Ei ole mitään syytä ajatella, että he kärsisivät. Ajattelen, että riitely, syyttely ym. tekisivät lapsille hallaa, mutta sellaista ei ole. Lapset eivät vielä ymmärrä mitä tunneyhteys parisuhteessa merkitsee, tai miten se näkyy tai on näkymättä. Minä ajattelin lapsena, että vanhemmillani on kaikki ok, vaikka harvoin näin heidän pussailevan. Tai ehkä heillä olikin kaikki ok, ehkä se pragmaattinen elämä riitti heille. 

On paljon tutkimusdataa, miten aviorero vaikuttaa lapsiin negatiivisesti. Meidän kohdalla avioero tarkoittaisi talon myymistä. Lapsilta menisi tuttu naapurusto ja heistä tulisi kahden pienen kodin välillä kulkevia reppureissailijoita. Kymmenen vuoden kuluttua talolaina olisi suurimmaksi osaksi maksettu, joten olisi helpompi erota. Ap

Eli ihan oikeasti sinua ei kiinnosta lasten hyvinvointi, vaan nykyisen elämäntyylin ylläpitäminen.

Validia tutkimustietoa löytyy myös siitä, että eroperheen lapset ovat ihan yhtä onnellisia kuin (hyvinvoivien) ydinperheiden lapset, mikäli molemmat vanhemmat ovat tasapuolisesti läsnä lasten elämässä. Muista myös, että lapsesi ovat yksilöitä, joten se miten sinä olet kokenut oman lapsuuden ei ole automaattisesti omien lapsiesi kokemus.

Voisitko linkata tällaiseen tutkimukseen. 

Vierailija kirjoitti:

olen päättänyt, etten tee tyttärelleni samaa kuin mitä itse jouduin kokemaan

Tyttäresi ei ole sinä. Toivottavasti osaat lukea, mitä hän kaipaa. Oma äitini jäi rakkaudettomaan liittoon "lasten takia" enkä koskaan ymmärtänyt sitä. Toivoin, että he olisivat eronneet, jotta olisin voinut nähdä heidät onnellisina. No, he tekivät valintansa ja ovat edelleen onnettomina yhdessä, vaikka lapset ovat lentäneet pesästä ajat sitten.

Itse tiesin omilleni lähdettyäni vain sen, etten halunnut samanlaista suhdetta kuin heillä, mutta meni pitkä aika ymmärtää, mitä muuta parisuhde voisi olla, ja ylipäätään sietää lämpöä, läheisyyttä ja rakkaudenosoituksia, kun ei sellaiseen ollut tottunut.

Omasta mielestäni yksin on miljoona kertaa parempi kuin huonossa suhteessa. Siksi olenkin sinkku.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla onnellinen, kaikki riippuu omista asenteista. Onnellinen voi olla vaikka eläessään alkoholistin tai mielisairaan kanssa samassa taloudessa. Pitää vain osata pitää kiinni omista oikeuksistaan ja rajoistaan ja keskittyä elämään omaa elämäänsä.

Hitsi, kun mä en oivaltanut tätä lapsena eläessäni mt-ongelmaisen alkoholistin kanssa.

Todella lapsellinen kommentti ihmiseltä, joka ei todellakaan ole koskaan elänyt samassa taloudessa päihde- tai mt-ongelmaisen kanssa. Ainoa toimiva tapa pitää kiinni omista oikeuksistaan ja rajoistaan on muuttaa pois aja alkaa sitten keskittyä omaan elämäänsä.

Mitenhän tämänkin aivopierun kirjoittaja suhtautuisi siihen, kun juoppo makaa sammuneena keskellä keittiön lattiaa molemmat setit housuissa? Harppaa yli ja keskittyy omaan elämäänsä? Mitä nyt pikku dunkku ja eritteet oman keittiön lattialla haittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Miten olet ihan satavarma, että tilanteenne ei vaikuttaisi lapsiin? Lapset ovat mestareita piilottamaan oman pahanolonsa ahdistavassa ympäristössä, etteivät pahenna entisestään vaikeaa tilannetta. Lisäksi, ajattelitko pystyä pitäväsi tuon kulissin yllä seuraavat kymmenen vuotta, minkä olet laskenut aikarajaksi?

Meillä vanhemmat olivat päättäneet pysyä yhdessä meidän lasten takia ja voin sanoa, että koko lapsuutemme oli iloton ja ankea, vaikka vanhempien välit toisiinsa olivat asialliset ja neutraalit. Lisäksi tämä opetti meille tehokkaasti, että parisuhde on ikävä taakka, eikä siihen kuulu aito kumppanuus ja yhteys. Nyt, 37-vuotiaana olen vasta ymmärtänyt mitä todellinen rakkaus ja yhteys on, kun puolisoni on samaan aikaan paras ystäväni ja loputtoman intohimon kohde.

Lapset ovat onnellisia, huolettomia, tasapainoisia lapsia. Ei ole mitään syytä ajatella, että he kärsisivät. Ajattelen, että riitely, syyttely ym. tekisivät lapsille hallaa, mutta sellaista ei ole. Lapset eivät vielä ymmärrä mitä tunneyhteys parisuhteessa merkitsee, tai miten se näkyy tai on näkymättä. Minä ajattelin lapsena, että vanhemmillani on kaikki ok, vaikka harvoin näin heidän pussailevan. Tai ehkä heillä olikin kaikki ok, ehkä se pragmaattinen elämä riitti heille. 

On paljon tutkimusdataa, miten aviorero vaikuttaa lapsiin negatiivisesti. Meidän kohdalla avioero tarkoittaisi talon myymistä. Lapsilta menisi tuttu naapurusto ja heistä tulisi kahden pienen kodin välillä kulkevia reppureissailijoita. Kymmenen vuoden kuluttua talolaina olisi suurimmaksi osaksi maksettu, joten olisi helpompi erota. Ap

Eli ihan oikeasti sinua ei kiinnosta lasten hyvinvointi, vaan nykyisen elämäntyylin ylläpitäminen.

Validia tutkimustietoa löytyy myös siitä, että eroperheen lapset ovat ihan yhtä onnellisia kuin (hyvinvoivien) ydinperheiden lapset, mikäli molemmat vanhemmat ovat tasapuolisesti läsnä lasten elämässä. Muista myös, että lapsesi ovat yksilöitä, joten se miten sinä olet kokenut oman lapsuuden ei ole automaattisesti omien lapsiesi kokemus.

Voisitko linkata tällaiseen tutkimukseen. 

Research shows that about 80 percent of children of divorce adapt well and see no lasting negative effects on their grades, social adjustment, or mental health. These findings arrive from a variety of sources, including a 20-year study done by psychologist Constance Ahrons, published as the book We’re Still Family. Development psychologist Mavis Hetherington’s work following 2,500 children of divorce also showed about 80-percent of the kids doing well, as did a 2012 meta-survey analyzing about a thousand studies on childhood adjustment done over the last four decades, conducted by child development expert and Cambridge University professor Michael Lamb.

https://www.psychologytoday.com/gb/blog/splitopia/201503/yes-you-can-ra…

Täällä nyt tuntuu moni ajattelevan, että kodin ilmapiiri on kammottava jos ei ole syvää tunneyhteyttä kumppaniin. Siitä ei ole kysymys. Onhan sitä monia kavereitakin, joiden kanssa ei ole syvää tunneyhteyttä, mutta silti niiden kanssa hengaa. Meidän kotona siis arki toimii, on tasapainoista, perus perhe-elämää. Sillä erotuksella, että seksiä on hyvin harvoin ja meiltä puuttuu kahdenvälinen yhteys, mutta näitä asioita lapset eivät tiedä. Ap

Sanoisin, että lapset on tosi hyviä aistimaan myös pinnan alla olevaa ilmapiiriä ja vanhempien mielialoja. Nekin voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapset on tosi hyviä aistimaan myös pinnan alla olevaa ilmapiiriä ja vanhempien mielialoja. Nekin voi vaikuttaa.

Vanhemmuudelle annetaan kyllä valtava taakka, jos pitäisi koko ajan olla onnellinen jotta lapset eivät "aisti" mitään. Vastaavasti lapset voisivat aistia myös kaikenlaista, jos eroaisin. He voisivat aistia asioita, kun etsisin uutta kumppania, entä jos joutuisin pettymään siinä etsinnässä. Lapset aistivat oli elämäntilanne mikä tahansa. Tiedän, että eron myös heille tulisi hitosti enemmän aistittavaa. ap

Ap, tuttu tilanne. Itse olin vuosia onnellinen parisuhteesta huolimatta - tai ainakin yritin olla. Oli ihanat lapset, kaunis koti, hyvät työpaikat ja kaikki perusasiat ok. Tosin emme olleet edes "työkavereita", vaan mies eli omaa elämäänsä, joka pyöri työn, harrastusten ja kavereiden ympärillä. Kun hän oli kotona, koin hänet lähinnä haitaksi, koska kiukutteli, rähjäsi lapsille ja pilasi ilmapiiriä näin. Seksiä hän halusi pari kertaa vuodessa (painoin 50-55 kg, kun joku varmaan katsoo asiakseen tästäkin huomauttaa) ja olisin itse halunnut useita kertoja viikossa.

Juuri tuo seksin, läheisyyden ja huomion puute saivat minut lopulta lähtemään. Hoidin myös 100 % kotitöistä ja lasten asioista (myös auton, pihan jne). Työkuorman olisin vielä jaksanut, jos joskus olisin saanut huomiota, kiitosta tms. Suurin syy erolle oli se, että pelkäsi huomiontarpeessani ihastuvani johonkin toiseen ja silloin erosta olisi tullut ruma.

Näin vuosia jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Vaikka juuri tänäänkin herätessä olo oli hieman apea ja yksinäinen, kun lapsetkaan eivät ole kotona, mietin haluaisinko tämän kiukuttelijan seurakseni. Totesin, että en ja nautin aurinkoisesta päivästä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapset on tosi hyviä aistimaan myös pinnan alla olevaa ilmapiiriä ja vanhempien mielialoja. Nekin voi vaikuttaa.

Vanhemmuudelle annetaan kyllä valtava taakka, jos pitäisi koko ajan olla onnellinen jotta lapset eivät "aisti" mitään. Vastaavasti lapset voisivat aistia myös kaikenlaista, jos eroaisin. He voisivat aistia asioita, kun etsisin uutta kumppania, entä jos joutuisin pettymään siinä etsinnässä. Lapset aistivat oli elämäntilanne mikä tahansa. Tiedän, että eron myös heille tulisi hitosti enemmän aistittavaa. ap

Hetkellisesti se ero varmasti onkin stressaavampaa teille kaikille, mutta pidemmällä tähtäimellä uskon että ero olisi parempi tässä tilanteessa. Toki kaikista paras tilanne olisi saada nykyinen liitto toimimaan niin, että kummatkin osapuolet ovat tyytyväisiä, mutta vaikuttaa siltä, että näin ei tule tapahtumaan jos miestä ei todellakaan kiinnosta tehdä minkäänlaisia muutoksia, mennä pariterapiaan jne.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt tuntuu moni ajattelevan, että kodin ilmapiiri on kammottava jos ei ole syvää tunneyhteyttä kumppaniin. Siitä ei ole kysymys. Onhan sitä monia kavereitakin, joiden kanssa ei ole syvää tunneyhteyttä, mutta silti niiden kanssa hengaa. Meidän kotona siis arki toimii, on tasapainoista, perus perhe-elämää. Sillä erotuksella, että seksiä on hyvin harvoin ja meiltä puuttuu kahdenvälinen yhteys, mutta näitä asioita lapset eivät tiedä. Ap

Ei tarvitse olla kammottava ilmapiiri, joitain lapsia vaivaa ihan "vain" sekin, että vanhempi on onneton.

Itse en voisi olla. Parisuhde ja koti ovat niin suuri pala normaalista elämästä, ettei sitä voi korvata ulkoisilla virikkeillä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt tuntuu moni ajattelevan, että kodin ilmapiiri on kammottava jos ei ole syvää tunneyhteyttä kumppaniin. Siitä ei ole kysymys. Onhan sitä monia kavereitakin, joiden kanssa ei ole syvää tunneyhteyttä, mutta silti niiden kanssa hengaa. Meidän kotona siis arki toimii, on tasapainoista, perus perhe-elämää. Sillä erotuksella, että seksiä on hyvin harvoin ja meiltä puuttuu kahdenvälinen yhteys, mutta näitä asioita lapset eivät tiedä. Ap

No, sä et hengaile niiden kavereiden kanssa teidän kotona potien masennusta ja ahdistusta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että lapset on tosi hyviä aistimaan myös pinnan alla olevaa ilmapiiriä ja vanhempien mielialoja. Nekin voi vaikuttaa.

Vanhemmuudelle annetaan kyllä valtava taakka, jos pitäisi koko ajan olla onnellinen jotta lapset eivät "aisti" mitään. Vastaavasti lapset voisivat aistia myös kaikenlaista, jos eroaisin. He voisivat aistia asioita, kun etsisin uutta kumppania, entä jos joutuisin pettymään siinä etsinnässä. Lapset aistivat oli elämäntilanne mikä tahansa. Tiedän, että eron myös heille tulisi hitosti enemmän aistittavaa. ap

Eihän tässä ole kyse siitä, että koko ajan pitäisi olla onnellinen saati pyrkiä siihen, että lapset eivät saisi aistia mitään negatiivista. Kyse on siitä, että sinä aiot tietoisesti lasten edun nimissä pitää yllä sinua masentavaa ja ahdistavaa kulissia seuraavat kymmenen vuotta.

Kumpi on oikeasti parempi malli lapsille? Iso muutos ja sen aiheuttama hetkellinen notkahdus hyvinvoinnissa, mutta toisaalta esimerkki vanhemmasta joka ottaa onnellisuutensa omiin käsiinsä ja pyrkii rakentamaan sitä kautta kaikkien hyvinvoinnista parempaa? Vai tulevaisuuden tieto siitä, että äiti kärsi hiljaa kuvittelemansa lasten edun takia?

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt tuntuu moni ajattelevan, että kodin ilmapiiri on kammottava jos ei ole syvää tunneyhteyttä kumppaniin. Siitä ei ole kysymys. Onhan sitä monia kavereitakin, joiden kanssa ei ole syvää tunneyhteyttä, mutta silti niiden kanssa hengaa. Meidän kotona siis arki toimii, on tasapainoista, perus perhe-elämää. Sillä erotuksella, että seksiä on hyvin harvoin ja meiltä puuttuu kahdenvälinen yhteys, mutta näitä asioita lapset eivät tiedä. Ap

Se syvä tunneyhteys ja fyysinen läheisyys onkin se mikä yleensä erottaa parisuhteen jostain pinnallisemmasta kaverisuhteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Et ehkä itse ole eroperheestä? Oman maailmani vanhempien ero aikanaan romahdutti, meni kaikki luottamus pysyvyyteen ja välit isääni katkesivat vuosiksi. Vaikka ero sujui yhteisymmärryksessä ja vanhempien välit säilyivät hyvinä. Tämä oli todella rankka kokemus ja koen sen olleen itselleni "lapsuuden loppu". Olin 9 v.

Olen todella itsenäinen ja täysin vastuussa omassa elämästäni - ja koen olevani onnellinen huonohkosta parisuhteesta huolimatta. Viihdyn omissa nahoissani ja olen muuten elämääni tyytyväinen, ja olen päättänyt, etten tee tyttärelleni samaa kuin mitä itse jouduin kokemaan. Ellei tilanne nyt radikaalisti huonone. On kyllä täyttä puppua, että jos lasten takia jää suhteeseen, ei "ota vastuuta omasta elämästään." Päin vastoin, vastuu jostakusta muusta menee edelleen ja päätös on täysin tietoinen, vastuullinen ja harkittu. Toisin, kuin ulkopuolelta katsottuna moni ero liitosta täysin omista, itsekkäistä motiiveista toteutettuna näyttää erittäin vastuuttomalta. Moni elämä rikkoutuu ja oma uusi onni peittää alleen lasten tuskan ja arvottomuuden tunteen.

Olen tällaisten "erotaan sitten kun lapset tarpeeksi vanhoja" vanhempien lapsi.

Olen aina ollut itsenäinen ja vastuussa itsestäni koska ei minulla ollut perhettä, ainostaan ihmisiä jotka asui samassa talossa.

Jos kykenet siinä rikkinäisessä suhteessa tarjoamaan lapsellesi lämpöä ja turvaa, pystyt siihen myös eron jälkeen.

Jos koet ettet pysty niin kyse ei ole lapsesi onnesta enää vaan menet vain hänen taakse piiloin omaa kyvyttömyyttäsi.

On todella eri asia, jos taloudessa asuu kaksi vanhempaa, jotka ovat päättäneet joskus myöhemmin erota ja "alistuvat" asumaan yhdessä ikään kuin eroa odotellen. Ei meillä ole näin, tehdään paljon asioita yhdessä ja erikseen, ja viljellään huumoria. Ei meillä ole mitään "kaikki on paskaa"-tunnelmaa. Ollaan kuitenkin oltu jo yli 20 v. yhdessä, eikä päätöksiä eroamisesta ole tehty - ehkä pysytään yhdessä kun lapsi kasvaa aikuiseksi, ehkä erotaan. Mutta ei tässä missään kärsimyksessä todellakaan eletä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ahdistunut ja masentunut äiti mielestäsi parempi kuin onnellinen ja eronnut äiti? 

Mikäli masennukseni ja ahdistukseni näkyisi ulospäin, niin että se vaikuttaisi lapsiin, olisi ero varmaan parempi vaihtoehto. Olen kuitenkin aika hyvä piilottamaan tunteeni. Olen lapsilleni vakaa, turvallinen ja asiallinen äiti. En mitenkään erityisen hilpeä, mutta ei ollut oma äitinikään... tai aiemmin sukupolvien äidit, jotka tekivät kompromisseja ja laittoivat lapsien onnellisuuden oman onnensa eteen. Ap

Kyllä se lapsi kasvaessaan huomaa, että teidän suhde on kaverisuhde ja se antaa myös mallin sille lapselle, että on ok pysyä rakkaudettomassa suhteessa. Mitä pidempään olet suhteessa, joka ei sinua tyydytä sitä enemmän sinulla on myös riski sairastua masennukseen vielä enemmän kun et saa suhteelta sitä mitä oikeasti tarvitset. 

NÄIN. Kasvoin itse perheessä, jossa vanhemmilla ei tuntunut olevan minkäänlaista yhteyttä ja harvemmin keskustelivat mistään. Hoitivat vain arjen ja senkin selkeästi väsyneenä kaikkeen. Ovat edelleen naimisissa ja eivät tee juuri mitään yhdessä. Aikansa viettävät eri huoneissa.

Nykyään halveksun parisuhteita, joissa yhteyttä ei selkeästikään ole ja pysytään yhdessä kulissien takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä "lasten takia pysytään yhdessä" -mantraa. Sen avulla mielestäni piiloudutaan lasten taakse eikä oteta aikuisena vastuuta omasta elämästään. Oikeastihan silloin jäädään huonoon suhteeseen taloudellisen tilanteen, turvallisuuden sekä tulevaisuuden pelkojen vuoksi.

Et ehkä itse ole eroperheestä? Oman maailmani vanhempien ero aikanaan romahdutti, meni kaikki luottamus pysyvyyteen ja välit isääni katkesivat vuosiksi. Vaikka ero sujui yhteisymmärryksessä ja vanhempien välit säilyivät hyvinä. Tämä oli todella rankka kokemus ja koen sen olleen itselleni "lapsuuden loppu". Olin 9 v.

Olen todella itsenäinen ja täysin vastuussa omassa elämästäni - ja koen olevani onnellinen huonohkosta parisuhteesta huolimatta. Viihdyn omissa nahoissani ja olen muuten elämääni tyytyväinen, ja olen päättänyt, etten tee tyttärelleni samaa kuin mitä itse jouduin kokemaan. Ellei tilanne nyt radikaalisti huonone. On kyllä täyttä puppua, että jos lasten takia jää suhteeseen, ei "ota vastuuta omasta elämästään." Päin vastoin, vastuu jostakusta muusta menee edelleen ja päätös on täysin tietoinen, vastuullinen ja harkittu. Toisin, kuin ulkopuolelta katsottuna moni ero liitosta täysin omista, itsekkäistä motiiveista toteutettuna näyttää erittäin vastuuttomalta. Moni elämä rikkoutuu ja oma uusi onni peittää alleen lasten tuskan ja arvottomuuden tunteen.

Olen tällaisten "erotaan sitten kun lapset tarpeeksi vanhoja" vanhempien lapsi.

Olen aina ollut itsenäinen ja vastuussa itsestäni koska ei minulla ollut perhettä, ainostaan ihmisiä jotka asui samassa talossa.

Jos kykenet siinä rikkinäisessä suhteessa tarjoamaan lapsellesi lämpöä ja turvaa, pystyt siihen myös eron jälkeen.

Jos koet ettet pysty niin kyse ei ole lapsesi onnesta enää vaan menet vain hänen taakse piiloin omaa kyvyttömyyttäsi.

On todella eri asia, jos taloudessa asuu kaksi vanhempaa, jotka ovat päättäneet joskus myöhemmin erota ja "alistuvat" asumaan yhdessä ikään kuin eroa odotellen. Ei meillä ole näin, tehdään paljon asioita yhdessä ja erikseen, ja viljellään huumoria. Ei meillä ole mitään "kaikki on paskaa"-tunnelmaa. Ollaan kuitenkin oltu jo yli 20 v. yhdessä, eikä päätöksiä eroamisesta ole tehty - ehkä pysytään yhdessä kun lapsi kasvaa aikuiseksi, ehkä erotaan. Mutta ei tässä missään kärsimyksessä todellakaan eletä.

Jos kaikki on niin hyvin kuin väität niin miksi mies ei ota sinun tunteitasi huomioon on kerrot hänelle, että tarvitset enemmän läheisyyttä suhteelta? Miten hän reagoi siihen, että olet masentunut ja ahdistunut tilanteen vuoksi?

Voihan olla luonteestakin kiinni, miten onnellisuuden tuntee. Miten onnellisuus näkyisi yksinhuoltajana?  Vertautuen siihen, että nykytilanteessa arki on tasaista ja turvallista, vaikka onnelllisuusmittari ei heilahda tappiin. Miehen kanssa pystyy puhumaan arkiasioista, vaikkei paljon muuta puhuttavaa olisi. 

Tämän päivän Hesarissa oli toiseen aiheeseen liittyvä artikkeli, mutta siinä psykologi antoi vaihtoehtoisia neuvoja ongelman ratkaisuun: hyväksy tai vaikuta. Jos mieltään painavan asian hyväksyy, saa mielenrauhan, mutta ongelma ei muutu mihinkään suuntaan. Jos asiaan yrittää vaikuttaa, siitä pitää puhua toisen osapuolen kanssa ja silloin ongelma mahdollisesti tulee ratkaistuksi suuntaan tai toiseen. Voihan mieskin pyöritellä eroasioita mielessään, muttei ota puheeksi.