Näinkö se käy? Olen rupsahtanut yhtäkkiä?

Vahinko alapeukku. Myötäelän kärsimyksissäsi. Kaikki me rupsahdetaan. Liikunta hälventää vuosirenkaiden syntyä.

[quote author="Vierailija" time="15.09.2015 klo 09:15"]

Mä oon rupsahtanut viimeisen vuoden aikana. Olin viime kesänä 36 ja mua luultiin 10v nuoremmaksi. Nyt olen 37 ja kun herään on naamassa aivan hirveitä juonteita ja viiruja. Kaikista kamalinta on että oikeasti tunnen itseni vanhaksi ja huomaan että laihuus ei näytä naamassa hyvältä. Vuositolkulla pyrin painoon 55 ja nyt kun siinä olen, naama roikkuu. Sä oot vielä nuori mun vinkkelistä, nauti siitä. 

[/quote]

ap:n ikä on menetetty ikä nuoruudesta nauttimisen osalta. Vähän alle kolmekymppiset pitävät itseään ikäloppuina ja saattavat sanoa meille 50-vuotiaillekin, kuinka ovat niin kamalan vanhoja jo ja rupsahtaneita, keski-ikäisiä kohta ja menetettyjä tapauksia. Sellainen olo tulee heidän itsekeskeisiä juttujaan kuunnellessa, että meitä tuskin pitävät edes ihmisinä, kun eivät tajua keille puhuvat :D 

Järkyttävää. Olen ollut täysin ok ainakin tuohon 36v saakka. Mutta viimeistään nyt kun täytin 40v pelottaa kamalasti. Tarkkailen itseäni ihan joka päivä. Olen aina näyttänyt paljon nuoremmalta, mutta enää näytän vain vähän nuoremmalta. Tosin viime vuonna eivät uskoneet että olen täyttänyt edes 30v. En tiedä. Kun mielestäni ulkonäkö vaihtelee matkan varrella ja eri päivinä todella paljon. Sen huomaan että nyt ei enää oikein ilman meikkiä mihinkään menisi, se ei ollut hetki sitten ongelma. En ole koskaan käyttänyt paljoa. Nyt olen ollut vähän laiska liikunnassa. Paino on silti aina pysynyt melko samana. Paino sanalla melko, sillä nyt ollaan maksimissa 54, 5kg eli on tuo liikkumattomuus nelisen kiloa lihottanut. On pian otettava kuntokuuri sillä kohta tulee se aika kun ei voi enää painoa pudottaa koska se näkyy heti naamassa. Tämä pelottaa. On ollut aina ihan kivan näköinen eikä ole osannut arvostaa ja nyt sitten saa alkaa laittaa rahaa että säilyttäisi elämää edes vielä 10v. Onneksi on upeita ratkaisuja tuolla kauneudenhoidon puolella. Ihan pian olen menossa ottamaan botoxia, se on jo päätetty, mutta oli kovan työn takana. Se ei olisi välttämätöntä, mutta point onkin se että sitä on hyvä ottaa ennenkuin on välttämätöntä. Nyt sillä saa korjattua viel siihen 30v saakka mutta jos odottelee vaik 15 vuotta niin eipä siinä eikä sillä enää 15v taaksepäin korjatakaan. Aion luoda sellaisen systeemin, että matkakulut menevät vuoden aikana toiselle tilille ja niillä rahoilla teen jatkossa sen verran korjauksia kun mitä siellä milloinkin on. Kirurgiseen leikkaukseen ei ole varaa paitsi velkaa ottamalla.

Jatkuvasti ulkonäköön tulee uusia epäkohtia joita ensin luulee ohimeneviksi mutta niistä tuleekin pysyviä.

Leukaperissä hivenen roikkuu, kasvot on epäsymmetriset (toinen poski enemmän lommolla kuin toinen), kudokset valahtaa. Rypyt ei niinkään haittaa vaan yleinen valahtaminen.

Mutta näillä mennään

N53

Jos 29-v vanhenee, lääkäriin hipi hipi.

Tai tarkista elämäntapasi.

Mulla alkoi ikä näkyä 47 paikkeilla.

Näin käy, kun ei juo eikä polta, syö ja liikkuu

oikein.

Vierailija kirjoitti:

Noin se juuri käy useimmilla, että rupsahdus tulee aika yhtäkkiä. Itselleni se kävi 36-vuotiaana. Vielä v uosi aiemmin harmittelin, että on ärsyttävää olla niin pikkutytön näköinen, ettei kukaan oikein ota töissäkään vakavasti, ja papereita saa näyttää jos ostaa saunakaljat. No, sitten ilman mitään erityistä syytä (ei stressiä, unettomuutta, lapsensaantia, lihomista tai laihtumista) yhtäkkiä vaan alkoi pikarupsahdus. Juonteita ja syviä ryppyjä tuli otsalle, nenästä suuhun. Leukaperät roikahtivat, tuli kaksoisleuka. SUupielet ja silmäkulmatkin alkoi surullisesti roikkua alaspäin. Ihan kuukauden aikana tapahtui rupsahdus, ja sitten pysähtyi. Nyt olen 41 enkä ole siitä vielä lisärupsahtanut kuin mitä silloin 5 vuotta sitten nopeasti rupsahdin.

Ja painon nousu?

Olen seurannut leuka-/poskiryppyjeni muodistumista. Ryppyjen muodostumiseen menee useampi vuosi, ennen kuin ne pamahtavat selkeästi näkyville. Aluksi näkyy muuta ihoa valkeampi alue ja siitä sitten vähitellen alkaa ura syventyä, mutta tuo näkyville tulo tuntui sitten kertarysäykseltä, paluuta sileään ihoon ei tullut koskaan.

Mulla näkyvä rupsahdus tapahtui 32-33-vuotiaana toisen lapsen odotuksen ja syntymän jälkeen. Sitä ennen sain jatkuvasti kuulla olevani ikäistäni huomattavasti nuoremman näköinen ja itsekin olin samaa mieltä. Uskon, että lapsen saamisesta johtunut huonosti nukkuminen ja elämän muuttuminen hyvin hektiseksi, vaikuttivat asiaan osaltaan. Kroppa on edelleen näin 36-vuotiaana suht kunnossa, mutta ei mikään kimmoisa enää mistään ja takapuoli roikkuu salitreenistä huolimatta (en tosin ole mikään himotreenaaja). Kasvoissa pahinta on poskien roikkuminen ja suunympäryksen juonteet, jotka ovat syventyneet koko ajan. Myös kasvoista on selvästi kadonnut täyteläisyys, joka tässä iässä ei ole enää mairittelevaa. 

Vierailija kirjoitti:

Noin se juuri käy useimmilla, että rupsahdus tulee aika yhtäkkiä. Itselleni se kävi 36-vuotiaana. Vielä v uosi aiemmin harmittelin, että on ärsyttävää olla niin pikkutytön näköinen, ettei kukaan oikein ota töissäkään vakavasti, ja papereita saa näyttää jos ostaa saunakaljat. No, sitten ilman mitään erityistä syytä (ei stressiä, unettomuutta, lapsensaantia, lihomista tai laihtumista) yhtäkkiä vaan alkoi pikarupsahdus. Juonteita ja syviä ryppyjä tuli otsalle, nenästä suuhun. Leukaperät roikahtivat, tuli kaksoisleuka. SUupielet ja silmäkulmatkin alkoi surullisesti roikkua alaspäin. Ihan kuukauden aikana tapahtui rupsahdus, ja sitten pysähtyi. Nyt olen 41 enkä ole siitä vielä lisärupsahtanut kuin mitä silloin 5 vuotta sitten nopeasti rupsahdin.

No, ainakaan et näytä enää pilkutytöltä.

Olen 24v ja tänä kesänä tapahtui kai tuo rupsahtaminen, johtuen valtavasta stressistä ja huonoista elintavoista, painon vaihtelusta. Ihan järkyttävää miten huonoon kuntoon iho menikin ja vanhenin silmissä kai pysyvästi. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se juuri käy useimmilla, että rupsahdus tulee aika yhtäkkiä. Itselleni se kävi 36-vuotiaana. Vielä v uosi aiemmin harmittelin, että on ärsyttävää olla niin pikkutytön näköinen, ettei kukaan oikein ota töissäkään vakavasti, ja papereita saa näyttää jos ostaa saunakaljat. No, sitten ilman mitään erityistä syytä (ei stressiä, unettomuutta, lapsensaantia, lihomista tai laihtumista) yhtäkkiä vaan alkoi pikarupsahdus. Juonteita ja syviä ryppyjä tuli otsalle, nenästä suuhun. Leukaperät roikahtivat, tuli kaksoisleuka. SUupielet ja silmäkulmatkin alkoi surullisesti roikkua alaspäin. Ihan kuukauden aikana tapahtui rupsahdus, ja sitten pysähtyi. Nyt olen 41 enkä ole siitä vielä lisärupsahtanut kuin mitä silloin 5 vuotta sitten nopeasti rupsahdin.

No, ainakaan et näytä enää pilkutytöltä.

Siis pikkutytöltä. Minulla vähän sama juttu. Muistakaa kolmikymppiset, että valitus liian nuorelta ja hoikalta ja söpöltä näyttämisestä kaduttaa sitten kun tädittely, rouvittelu teitittely jne alkaa...

Itse rupsahdin vuodessa ikävuosina 35-36. Tuona aikana elämä oli yhtä helekattia, niin monista eri syistä, joihin en itse voinut vaikuttaa.

Yhtäkkiä vanhemin 10 vuotta :o

Ryppyjä ei edelleenkään ole, mutta jo ennestään pienet silmäni ovat pienemmät, otsa roikkuu, naaman iho ja muuallakin iho on veltto, suupielet kääntyneet alaspäin, kuten myös koko olemus

Joo, pintarypyt ei sinänsä juuri vanhenna vaan naaman valahtaminen, veltostuminen, löystyminen ja syvät juonteet.

Myyn muisto kirjoitti:

Järkyttävää. Olen ollut täysin ok ainakin tuohon 36v saakka. Mutta viimeistään nyt kun täytin 40v pelottaa kamalasti. Tarkkailen itseäni ihan joka päivä. Olen aina näyttänyt paljon nuoremmalta, mutta enää näytän vain vähän nuoremmalta. Tosin viime vuonna eivät uskoneet että olen täyttänyt edes 30v. En tiedä. Kun mielestäni ulkonäkö vaihtelee matkan varrella ja eri päivinä todella paljon. Sen huomaan että nyt ei enää oikein ilman meikkiä mihinkään menisi, se ei ollut hetki sitten ongelma. En ole koskaan käyttänyt paljoa. Nyt olen ollut vähän laiska liikunnassa. Paino on silti aina pysynyt melko samana. Paino sanalla melko, sillä nyt ollaan maksimissa 54, 5kg eli on tuo liikkumattomuus nelisen kiloa lihottanut. On pian otettava kuntokuuri sillä kohta tulee se aika kun ei voi enää painoa pudottaa koska se näkyy heti naamassa. Tämä pelottaa. On ollut aina ihan kivan näköinen eikä ole osannut arvostaa ja nyt sitten saa alkaa laittaa rahaa että säilyttäisi elämää edes vielä 10v. Onneksi on upeita ratkaisuja tuolla kauneudenhoidon puolella. Ihan pian olen menossa ottamaan botoxia, se on jo päätetty, mutta oli kovan työn takana. Se ei olisi välttämätöntä, mutta point onkin se että sitä on hyvä ottaa ennenkuin on välttämätöntä. Nyt sillä saa korjattua viel siihen 30v saakka mutta jos odottelee vaik 15 vuotta niin eipä siinä eikä sillä enää 15v taaksepäin korjatakaan. Aion luoda sellaisen systeemin, että matkakulut menevät vuoden aikana toiselle tilille ja niillä rahoilla teen jatkossa sen verran korjauksia kun mitä siellä milloinkin on. Kirurgiseen leikkaukseen ei ole varaa paitsi velkaa ottamalla.

Olet aivan sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja täytän keväällä 29. Tuntuu, että naamani on ihan viime aikoina mennyt vanhemman näköiseksi! Juonteita otsassa ja nenästä suuhun, poskissa kohdat jotka roikkuu. Onko mitään tehtävissä? Olen aina ollut nuoren näköinen, mutta nyt arvioisin itsekin ikäni n. 30-vuotiaaksi, vaikka vaikea kai itse arvioida.

Jos nyt vaikka vähennät sitä sidukan kittaamista, niin varmasti ulkonäkökin kohenee. Ja heitä ne sipsit ja suklaat helwettiin.

On kai helpompi sanoa että "mitäs juonteista ja rypyistä, kyllä tuo ukkokin vanhenee", kun on se ukko, mutta jos sitä ei vielä ole niin kyllä on paineita koettaa houkutella sellaista. Ei voi rupsahtaa miten lystää.

Olenkohan joku poikkeus tässä asiassa?

Pelkäsin viimeksi teini-ikäisenä vanhentumista puhtaasti ulkonäöllisistä syistä, koska oli niin kauheat ulkonäköpaineet ja surkea itsetunto enkä tiennyt mitä odottaa. Nyt kun on täytetty 30, niin odotankin vanhenemista jopa jonkinlaisella ilolla ja uteliaisuudella. Tuntuu että olen vasta tässä iässä tullut itsevarmaksi ja puhjennut kukkaan, mm. löysin oman väripalettini ja palasin takaisin luonnollisempaan klassiseen tyyliin.

En enää värjää tai suorista hiuksiani, koska opin rakastamaan näitä ennen kovasti vihaamiani "maantienharmaita" luonnonkiharoita, jotka ovat itse asiassa hyvin kauniin sävyiset ja pronssiin voimakkaasti taittavat. Uskallan myös kävellä selkä suorana ja käyttää kauniita silmälaseja, vaikka ennen inhosin niidenkin pitämistä julkisilla paikoilla.

Olen kai tyytyväinen juuri siihen, että iän mukana saan lisää uskottavuutta ja kunnioitusta, vaikkei tässä nyt vielä mitään täysin rupsahtaneita ollakaan. Itselleni äly ja henkiset arvot ovat muutenkin etusijalla elämässä, joten tuntuu oikeastaan ihan hyvältä vanhentua, ryppyineen kaikkineen. Teini-ikä ja nuori aikuisuus oli elämäni pahinta aikaa, mutta nyt saan vihdoinkin olla oma itseni ja luoda omat sääntöni.

Toivoisinkin että te kaikki muutkin voisitte ottaa vanhentumisen positiivisena ja normaalina elämään kuuluvana asiana. Kunhan asenne on kunnossa ja sisäinen valo loistaa, niin ihminen vanhentuu todella kauniisti ja näyttää hyvää esimerkkiä muillekin. Vanhuus kunniaan!

Itse olen huomannut, että sillä on eniten väliä, miten henkisesti voi noina rupsahtamisen vuosina. Olen ollut koko elämäni positiivinen ja onnellinen, paitsi ikävuosina 32-37, jolloin olin epäterveessä avioliitossa ja niin onneton, etten tunnistanut itseäni. Viimeisenä vuonna ennen eroa tapahtui se "kymmenen vuoden rupsahdus" ja kasvoni jäivät sellaisiksi onnettoman ihmisen kasvoiksi. Nyt olen jo eronnut ja uudelleen onnellinen, mutta merkit noista surun vuosista jäivät kasvoilleni. Olen välillä katkera itselleni asiasta, miksen eronnut aiemmin. Onnelliset vanhentuneet kasvot on minusta kauniit. Harmittelen, kun en tavallaan tunnista itseäni peilistä. 

Täällä kans 29 v. rupasahtanut, joka ei enää joudu näyttämään papereita. Vuosi sitten vielä jouduin. Mulla ihon kuntoon vaikutti stressi ja ruusufinni.

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan joku poikkeus tässä asiassa?

Pelkäsin viimeksi teini-ikäisenä vanhentumista puhtaasti ulkonäöllisistä syistä, koska oli niin kauheat ulkonäköpaineet ja surkea itsetunto enkä tiennyt mitä odottaa. Nyt kun on täytetty 30, niin odotankin vanhenemista jopa jonkinlaisella ilolla ja uteliaisuudella. Tuntuu että olen vasta tässä iässä tullut itsevarmaksi ja puhjennut kukkaan, mm. löysin oman väripalettini ja palasin takaisin luonnollisempaan klassiseen tyyliin.

En enää värjää tai suorista hiuksiani, koska opin rakastamaan näitä ennen kovasti vihaamiani "maantienharmaita" luonnonkiharoita, jotka ovat itse asiassa hyvin kauniin sävyiset ja pronssiin voimakkaasti taittavat. Uskallan myös kävellä selkä suorana ja käyttää kauniita silmälaseja, vaikka ennen inhosin niidenkin pitämistä julkisilla paikoilla.

Olen kai tyytyväinen juuri siihen, että iän mukana saan lisää uskottavuutta ja kunnioitusta, vaikkei tässä nyt vielä mitään täysin rupsahtaneita ollakaan. Itselleni äly ja henkiset arvot ovat muutenkin etusijalla elämässä, joten tuntuu oikeastaan ihan hyvältä vanhentua, ryppyineen kaikkineen. Teini-ikä ja nuori aikuisuus oli elämäni pahinta aikaa, mutta nyt saan vihdoinkin olla oma itseni ja luoda omat sääntöni.

Toivoisinkin että te kaikki muutkin voisitte ottaa vanhentumisen positiivisena ja normaalina elämään kuuluvana asiana. Kunhan asenne on kunnossa ja sisäinen valo loistaa, niin ihminen vanhentuu todella kauniisti ja näyttää hyvää esimerkkiä muillekin. Vanhuus kunniaan!

No, kun sisäinen valo on sammunut jo ajat sitten niin ulkonäöllä on mentävä.