Oletteko lukeneet Iida Rauman kirjaa? Järkky kuvaus sadistiopettajasta

Opettaien harjoittama kiusaaminen on todellinen tabu, hyvä että Rauma on ottanut sen esille antaen äänen opettajien uhreille.

Nyt se on mennyt häränpyllyä. Opettajat saa pelätä ja kauhistella (hiljaa) röyhkeitä, osin väkivaltaisiakin oppilaita vanhempineen, jotka uskovat kaiken mitä kultainen jälkikasvu kotona kertoo. "Parhaiden ihmisten parhaat lapset", heheheheheh. Nämä oppilaat vanhempineen tietävät vai oikeutensa, velvollisuuksista eivät ole kuulleetkaan. 

Suurinta uhriutumispaskaa mitä 2020-luvulla on kirjoitettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltäköhän luokkalaisista ja opettajista tuntuu?

 

Jos edes vähäistä itsereflektiokykyä on päässyt kehittymään niin asialla olleet häpeävät. Ja tietysti pelkäävät mitä heistä nyt ajatellaan, syystäkin..!

Kirjassa kuvatun perusteella he kieltävät oman osuutensa, sanovat että "A" (eli kirjailija) on edelleen sekopää, ja kerääntyvät lohduttamaan "Anskua". Tietenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ne sadistit eli koulukiusaajat löytyvät nykyään koululaisista. Eli haukut ns. väärää puuta. Vapaa kasvatuksen hedelmät ovat mätiä. Jokainen tietää tämän, mutta katsoo toisaalle. 

No jännää, että niitä ongelmia on eniten kuitenkin lapsilla joilla on liian ankarat vanhemmat. Miksi näin?

Jos olisin kirjailijan vanhempi, olisin mennyt koululle ja valittanut ammattitaidottomasta opettajasta. 

Tunnen kirjailijan vanhemmat. Aivan ihania ja varmaan liian kilttejä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät varmaan osanneet kuvitellakaan, millainen temmellyskenttä narsistiopettajan valtakunta on. Opettaja on luokan pomo. Huonoja pomoja on maailman täynnä. Noilla ei ole edes johtajakoulutusta!

Kirjan jälkeen tulee viha tuollaisia hirviöopettajia kohtaan. Valvontakin nolla. 

Kirja on aikamoista oksennusta eikä edes hyvin kirjoitettua sellaista. Aikuinen ihminen käsittelee tunteensa syyllistämättä muita ja menee elämässään eteenpäin. Minusta kirjailija vaikuttaa itse kiusaajatyypiltä.

Luin kirjan ja tunsin sen fyysisesti. Omat muistot päivittäisestä kiusattuna olemisesta tulivat pintaan yli 30 vuoden jälkeen. Opettajista ei niinkään sanomista vaan oppilaista.

Olen ihan hyvin pärjännyt pienessä elämässäni, mutta kyllä joidenkuiden suhtautuminen jätti jälkensä. Minua pidetään "vahvana ihmisenä", mutta pohjavireeni on ollut yläasteelta asti epävarma. Onneksi olen aina löytänyt hyviä ihmisiä elämääni.

Hävitys kuvaa mielestäni erinomaisesti niitä ajatus- ja tunneprosesseja, joita kiusatut joutuvat (usein yksin) työstämään. Kellään ei ole oikeutta upottaa muita ihmisiä omaan saastaansa.

Minusta kirja on upea, mutta se on kaunokirjallisuutta, eikä mitään tapahtumien neutraalia kuvaamista. Se, että se on aikamoista oksennusta on valittu taiteellinen valinta ja samoin se, että päähenkilö ei pääse elämässä eteenpäin vaan kituu lapsuudenkokemuksissaan.