Lue keskustelun säännöt.
Oletteko lukeneet Iida Rauman kirjaa? Järkky kuvaus sadistiopettajasta
28.03.2022 |
Kirja perustuu mm. kirjoittajan omiin kouluajan päiväkirjoihin.
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iida Rauma on kirjoittanut useammankin kirjan. Mitä niistä nyt tarkoitat?
Ai, et siis tiedä, että Iida Rauma
voitti tuolla kirjallaan tämän vuoden kirjallisuuden Finlandia palkinnon?Taas jälleen kerran huomaa, kuunka tyhmää sakkia täällä päiväsaikaan on linjoilla.
Aloitus on maaliskuulta, höppänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen luultavasti käynyt samaa koulua ja ollut samojen opettajien opetuksessa, kuin Rauma. En ole saman ikäinen. Itse en ollut onneksi suoranaisesti opettajien harjoittaman kiusaamisen kohde, mutta sivusta seuranneena kyllä asia jättänyt jälkensä minuunkin. Siinä ei lapset paljoa asialle mahda. Hienoa, että asiasta puhutaan nykyään. En ole uskaltanut lukea kirjaa vielä, vaikka tekisi mieli.
Hävitys ei ole puhdas omaelämänkerta vaan kaunokirjallinen teos, johon Iida ammentaa sisältöä omista kokemuksistaan. Virallisesti se ei ole edes autofiktiota, vaan jotain proosan ja elämänkerrallisen selonteon väliltä. Kirjaa ei siis voi lukea faktapohjaisena kertomuksena siitä, mitä Iidalle koulussa on tapahtunut, vaan enemminkin kuvitelmana siitä, mitä aivan hyvin olisi voinut tapahtua. Se ei ole kosto tai hyökkäys "sadistiopea" kohtaan, vaan erittäin ansioitunutta kirjallista taidetta.
Iida itse puhuu vallankäytöstä lasten ja aikuisten välillä ja siitä, että etenkin aiemmin tuolle sorron muodolle ei ollut koulussa termejä, jotta sitä olisi voitu käsitellä. Näin varmasti on ollutkin. Vanhemmat nähtiin kerran vuodessa yhteisessä vanhempainillassa ja muuten koko koulupolku etenkin ala-asteella oli vain kenties yhden opettajan varassa.
Tämän päivän koulu on aivan toisenlainen. Yhteisopettajuus ja ylipäätään yhteisöllisyys on poistanut "suljettujen ovien pedagogiikan" liki kokonaan, sillä harva ope on luokkansa ainoa ope ja yksin vastuussa vallankäytöstä. Koti on jatkuvasti aktiivisesti mukana lapsensa asioissa, eikä samanlaista valta-asemaa enää ole.
Ehkä olemme jo heilahtaneet liiaksi sinne toiseen äärilaitaan, kun koulu nähdään palveluna, jonka sisällöstä asiakas = oppilas voi poimia vain haluamansa asiat.
Iida puhui muuten eilen kauniisti ja ymmärtäväisesti opettajista. Hän näkee kuinka mahdottoman äärellä nyt ollaan, kun opettajat uupuvat ja lasten haasteet vain kasvavat.
Vierailija kirjoitti:
Olen Iida Rauman ikäluokkaa ja kirjan opettaja voisi olla kuvaus useammastakin opettajastani ala- ja yläasteella.
Täytyypä lukea, itselläni oli sadistiopettaja 3lk -6lk ala-asteella (v. 1980 - 84). Itse säästyin pahemmalta, koska olin ok pärjäävä oppilas (yli 8 ka.), mutta niillä joilla oli oppimisen vaikeuksia tai perhetilanne vaikea oli varmaan kamalaa tuon hirviön kanssa.
Iida Rauma kävi Hovirinnan ala-asteen ja Veitenmäen yläasteen. Jälkimmäisen paskakoulun olen valitettavasti kokenut itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viranomaiset on sadistisia psykoja, ei tässä ole mitään uutta.
Ja niin on näemmä iso osa kansastakin.
Vierailija kirjoitti:
Hävitys ei ole puhdas omaelämänkerta vaan kaunokirjallinen teos, johon Iida ammentaa sisältöä omista kokemuksistaan. Virallisesti se ei ole edes autofiktiota, vaan jotain proosan ja elämänkerrallisen selonteon väliltä. Kirjaa ei siis voi lukea faktapohjaisena kertomuksena siitä, mitä Iidalle koulussa on tapahtunut, vaan enemminkin kuvitelmana siitä, mitä aivan hyvin olisi voinut tapahtua. Se ei ole kosto tai hyökkäys "sadistiopea" kohtaan, vaan erittäin ansioitunutta kirjallista taidetta.
Iida itse puhuu vallankäytöstä lasten ja aikuisten välillä ja siitä, että etenkin aiemmin tuolle sorron muodolle ei ollut koulussa termejä, jotta sitä olisi voitu käsitellä. Näin varmasti on ollutkin. Vanhemmat nähtiin kerran vuodessa yhteisessä vanhempainillassa ja muuten koko koulupolku etenkin ala-asteella oli vain kenties yhden opettajan varassa.
Tämän päivän koulu on aivan toisenlainen. Yhteisopettajuus ja ylipäätään yhteisöllisyys on poistanut "suljettujen ovien pedagogiikan" liki kokonaan, sillä harva ope on luokkansa ainoa ope ja yksin vastuussa vallankäytöstä. Koti on jatkuvasti aktiivisesti mukana lapsensa asioissa, eikä samanlaista valta-asemaa enää ole.
Ehkä olemme jo heilahtaneet liiaksi sinne toiseen äärilaitaan, kun koulu nähdään palveluna, jonka sisällöstä asiakas = oppilas voi poimia vain haluamansa asiat.
Iida puhui muuten eilen kauniisti ja ymmärtäväisesti opettajista. Hän näkee kuinka mahdottoman äärellä nyt ollaan, kun opettajat uupuvat ja lasten haasteet vain kasvavat.
Itse asiassa kirjan kouluun sijoittuvat tapahtumat ovat nimenomaan tapahtuneet hänelle. Niin hän kertoi haastattelussa. Muu osuus on enemmän fiktiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hävitys ei ole puhdas omaelämänkerta vaan kaunokirjallinen teos, johon Iida ammentaa sisältöä omista kokemuksistaan. Virallisesti se ei ole edes autofiktiota, vaan jotain proosan ja elämänkerrallisen selonteon väliltä. Kirjaa ei siis voi lukea faktapohjaisena kertomuksena siitä, mitä Iidalle koulussa on tapahtunut, vaan enemminkin kuvitelmana siitä, mitä aivan hyvin olisi voinut tapahtua. Se ei ole kosto tai hyökkäys "sadistiopea" kohtaan, vaan erittäin ansioitunutta kirjallista taidetta.
Iida itse puhuu vallankäytöstä lasten ja aikuisten välillä ja siitä, että etenkin aiemmin tuolle sorron muodolle ei ollut koulussa termejä, jotta sitä olisi voitu käsitellä. Näin varmasti on ollutkin. Vanhemmat nähtiin kerran vuodessa yhteisessä vanhempainillassa ja muuten koko koulupolku etenkin ala-asteella oli vain kenties yhden opettajan varassa.
Tämän päivän koulu on aivan toisenlainen. Yhteisopettajuus ja ylipäätään yhteisöllisyys on poistanut "suljettujen ovien pedagogiikan" liki kokonaan, sillä harva ope on luokkansa ainoa ope ja yksin vastuussa vallankäytöstä. Koti on jatkuvasti aktiivisesti mukana lapsensa asioissa, eikä samanlaista valta-asemaa enää ole.
Ehkä olemme jo heilahtaneet liiaksi sinne toiseen äärilaitaan, kun koulu nähdään palveluna, jonka sisällöstä asiakas = oppilas voi poimia vain haluamansa asiat.
Iida puhui muuten eilen kauniisti ja ymmärtäväisesti opettajista. Hän näkee kuinka mahdottoman äärellä nyt ollaan, kun opettajat uupuvat ja lasten haasteet vain kasvavat.
Itse asiassa kirjan kouluun sijoittuvat tapahtumat ovat nimenomaan tapahtuneet hänelle. Niin hän kertoi haastattelussa. Muu osuus on enemmän fiktiota.
Tässä vielä lainaus
"A:n kertomukset koulusta perustuvat omiin kokemuksiini, muut asiat ympärillä ovat fiktiota. Kirja kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on, eikä sellaisena, kuin se yleensä halutaan esittää, Rauma kertoo"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa se pitää lukea että näkee onkohan taas kerran kyseessä joku tosikko. Elämme uhriutumisen kulttuurissa jossa jokainen kokee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita.
Oletko itse koulukiusaaja, kun käytät tuollaista kiusaajien kieltä nimittelemällä tosikoksi sitä, joka on joutunut kiusaamista kokemaan. Ja muuten. Se ei ole kiusaamista, vaan väkivaltaa.
Toisen luokan opettaja tuskin pystyy paljoa vaikuttamaan mitä Iidalle tapahtui yläasteella?
Jos olisit lukenut kirjan, niin tietäisit, että päähenkilön luokka"kaverit" pysyivät samoina koko peruskoulun. Opettajan aloittama henkinen väkivalta levisi koko luokkaan, rinnakkaisluokkaan ja yläasteella koko kouluun. Ennen tätä opettajaa ongelmia ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjaa ei siis voi lukea faktapohjaisena kertomuksena siitä, mitä Iidalle koulussa on tapahtunut, vaan enemminkin kuvitelmana siitä, mitä aivan hyvin olisi voinut tapahtua. Se ei ole kosto tai hyökkäys "sadistiopea" kohtaan, vaan erittäin ansioitunutta kirjallista taidetta.
Ei vaan kaikki mitä koulussa tapahtuu A:lle, on oikeasti tapahtunut Iidalle. Nuo osat on elämäkertaa. Se opettaja on todellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, kaipa se pitää lukea että näkee onkohan taas kerran kyseessä joku tosikko. Elämme uhriutumisen kulttuurissa jossa jokainen kokee olevansa jollakin tapaa uhri ja liioittelee niitä itseensä kohdistuvia negatiivisia asioita.
Oletko itse koulukiusaaja, kun käytät tuollaista kiusaajien kieltä nimittelemällä tosikoksi sitä, joka on joutunut kiusaamista kokemaan. Ja muuten. Se ei ole kiusaamista, vaan väkivaltaa.
Toisen luokan opettaja tuskin pystyy paljoa vaikuttamaan mitä Iidalle tapahtui yläasteella?
Jos olisit lukenut kirjan, niin tietäisit, että päähenkilön luokka"kaverit" pysyivät samoina koko peruskoulun. Opettajan aloittama henkinen väkivalta levisi koko luokkaan, rinnakkaisluokkaan ja yläasteella koko kouluun. Ennen tätä opettajaa ongelmia ei ollut.
Se musiikkiluokan opettaja oli 3.-6. luokan opettaja. Siitä ensimmäisestä opettajasta Littoisissa(?) ei ole ollut mitään pahaa sanottavaa. Taisi Iida kiittääkin häntä puheessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut ja kauhistunut. Miten noin taitamattomia ja opetustyöhön soveltumattomia on virkaan vuosikymmenten kuluessa valittukaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
opettajat olivat melkoisia auktoriteettihahmoja ainakin vielä 70 luvulla. poliisista seuraavia suurinpiirtein. olivat hyvin kunnioitettuja ja mukaan mahtui kaikenlaisia mutta pääsääntöisesti lapset kurissa pitäviä.Toisia sai ihan pelätä varsinkin niitä jotka opettivat ainetta jota et osannut. Esim. käsitöitä en itse osannut ja muistan vieläkin 60 luvulta naisopen jota sai tosissaan pelätä, oli tosi temperamenttinen. en uskaltanut edes puhua mitään tunnilla. onneksi saimme viedä työt kotiin ja äiti kutoi enimmäkseen kaikki, olin vain kutovinani tunnilla. huusi kuin hinaaja kun teit jotain väärin ei ymmärtänyt ollenkaan ettei joku osaa.. karmea tapaus.
Mutta Iida syntynyt vasta 80-luvulla ja mennyt kouluun 90-luvun alussa. Eiköhän nuo kiusaaja opettajat pystytä tunnistamaan noista teksteistä? Miltähän opeista tuntuu?
Toivottavasti tajuavat väärin tehneensä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin haluan sanoa, että työskentelen itse koulussa.. Mua aina jotenkin harmittaa tuo ajatus koulukiusaamisesta, tai kouluväkivallasta. Koulu ei ole mikään yhteiskunnasta irrallinen paikka, jossa tämä kaikki tapahtuu ja jossa nämä kaikki asiat pitäisi korjata. Koulussa työskentelee pääasiassa opetushenkilökuntaa, jotka eivät ole koulutukseltaan terveydenhoitajia, psykiatreja, sosiaalityöntekijöitä jne.. Olen tästä joskus aiemminkin maininnut, että on kohtuutonta odottaa koulun ratkovan yksin ongelmia, joiden ratkomiseen tarvitaan koko yhteiskunta, neuvola, terveydenhoitopalvelut, mielenterveyspalvelut, sosiaalityö ja loppukädessä poliisi. Opettajien pitäisi saada olla opettajia, mutta tällä hetkellä he eivät sitä saa olla. Lasten pahoinvointi tulee ratkaista pitämällä huolta heidän psyykkisestä ja fyysisestä terveydestään, sekä perhesuhteistaan. Onko se oikeasti äidinkielen/matematiikan/historian opettajan tehtävä?
Itse olen käynyt aika paskan koulutien. Muistan kun en osannut hiihtää ja eksyin.. seisoin nurkassa häpeämässä, kun tulin myöhässä ladulta itkien. Ylä-asteella alkoholisti opettaja aloitti matemaattisten aineiden tunnit sanomalla "tytöt voivatkin sitten vaikka lukea reginaa, kun eivät mitään näistä ymmärrä"... kyllä toiset lapsetkin haukkuivat mua, kaikenlaisilla nimityksillä. Käsityön opettaja sanoi minua lehmäksi, luokanvalvoja huokaili, että olen dramaattinen. Mulla ei jäänyt mistään näistä traumoja, eikä ne häirinneet mua. En sanoisi olleeni koulukiusattu. Luin artikkelin, jossa selitettiin siitä että on voikukkalapsia ja orkidealapsia.. Voikukat ovat sellaisia jotka kasvavat vähän ikävämmissäkin olosuhteissa, eivätkä siitä välttämättä niin hätkähdä. Orkidealapset kokee asioita herkemmin ja tarvitsevat erityisen turvallisen ilmapiirin. Tämä auttoi minua ymmärtämään sitä, miksi itse olin tuon koulutien jälkeen ihan fine ja osa kavereista taas traumatisoituneita. Tämä vaan auttoi minua käsittämään näitä asioita, enkä pidä siis orkidealapsia huonompina tai heikompina. Ihmiset vaan kokee asioita niin eri tavoin. (Poislukien tietysti fyysinen väkivalta tms, eiköhän se ole kaikille traumatisoivaa).
Huomaan työssäni, että osa lapsista on todella herkkiä. Jos olen väsynyt, he sanovat, että olen vihainen. Joskus minulla on ollut vatsa kipeä ja lapsi oli sitä mieltä, että katsoin häntä pahasti. Itse mietin aina, kun joku kohtelee minua mielestäni ikävästi, että voisikohan tuolla ihmisellä olla vaikka päänsärky tai väsymys. Yritän vain selittää, että ei ole hirveän helppoa tehdä tällaista työtä, vaatimukset on kovat ja kaikkia ilmeitäni ja eleitäni tarkkaillaan koko ajan.
En ole lukenut, mutta täytyneekin varata kirjastosta.
Itsellä kokemus ihan 90-luvulta kun olin lapsenpyöreä kolmasluokkalainen. Oli joku ystävänpäivä muistaakseni ja opettaja jakoi suklaakarkkeja kaikille. (Silloin kaikki ei ollut vielä kiellettyä) Niitä jäi yli joku kymmenisen, ja opettaja kysyi haluaako joku viedä nämä loput kotiin. Kukaan ei uskaltanut viitata koska tätä opettajaa pelkäsivät kaikki. Opettaja kippasi loput karkit pulpettiini ja sanoi koko luokan kuullen "Jenni voi nämä syödä, ei sillä ole tuollaisen mahan kanssa enää mitään väliä" ja puristi ns. mahamakkaraani. (Yllätys, että 10-vuotiaalla ei ole täydellisen timmejä vatsalihaksia)
Kaikki nauroivat ja minä itkin. Hyvää ystävänpäivää vaan...
Vierailija kirjoitti:
Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kohtaamani opettajat ovat olleet tehtäväänsä täysin sopimattomia simputtajia ja sadisteja. En voi tuntea lainaan myötätuntoa tämän johdosta opettajia kohtaan. Luonnehäiriöisiä paskiaisia.
Turha yleistää!
Vierailija kirjoitti:
En ole lukenut, mutta täytyneekin varata kirjastosta.
Itsellä kokemus ihan 90-luvulta kun olin lapsenpyöreä kolmasluokkalainen. Oli joku ystävänpäivä muistaakseni ja opettaja jakoi suklaakarkkeja kaikille. (Silloin kaikki ei ollut vielä kiellettyä) Niitä jäi yli joku kymmenisen, ja opettaja kysyi haluaako joku viedä nämä loput kotiin. Kukaan ei uskaltanut viitata koska tätä opettajaa pelkäsivät kaikki. Opettaja kippasi loput karkit pulpettiini ja sanoi koko luokan kuullen "Jenni voi nämä syödä, ei sillä ole tuollaisen mahan kanssa enää mitään väliä" ja puristi ns. mahamakkaraani. (Yllätys, että 10-vuotiaalla ei ole täydellisen timmejä vatsalihaksia)
Kaikki nauroivat ja minä itkin. Hyvää ystävänpäivää vaan...
Ihan järkyttävä kokemus. Eikä tietenkään tuotakaan opettajaa olisi saanut vastuuseen teostaan.
Meilläkin oli yksi nöyryyttäjä-opettaja, joka ihan pienestäkin hiiltyi ja alkoi pauhaamaan ottaen jonkun silmätikukseen. Joka kerta hänen tunnillaan sai pelätä, onko seuraava joka joutuu luokan edessä nöyryytetyksi.
Ah kiva, tämä löytyy äänikirjapalvelustani. Pitääkin kuunnella.
En osaa vielä sanoa mitä odotan, jotain uutta näkökantaa? Koulukiusaamistapauksista tulee aina hirveän paha olo, vaikka ei ole omakohtaisia kokemuksia kiusatuksi tulemisesta.
Tosi moni tuntuu -anteeksi vain- myös ratsastavan tällä aiheella, joten suhtaudun aiheeseen varauksella.
En sitä tarkoittanut, että puolustaisin opettajia. Luulisin vain, että ko kouluissa, missä iida ollut esim yläasteen, voisi tulla tietyille opettajille omantunnonpistoksia. Heittäähän se koulun päälle aika ikävän varjon.