Lue keskustelun säännöt.
Miksi koulun liikuntatunneilla ja musiikkitunneilla ei opetettu liikkumaan eikä laulamaan, mutta haukuttiin taidot silti?
26.03.2022 |
Osaisiko joku (esimerkiksi opetusalalla oleva tai muutkin käy) selittää tätä? Ainakaan meidän koulussa, joka oli ihan arvostettu ala-aste isossa kunnassa, ei koskaan millään tavalla opetettu liikuntatunneilla mitään liikuntaa, ei kehon hallintaa, ei mitään liikunnallisia taitoja, ei pallonheittotekniikkaa, ei mitään. Kerrottiin vain vaikkapa pallopelin säännöt ja käskettiin pelaamaan korista, pesistä ym. Ja jos ei osannut vaikka osua palloon tai heittää tarkasti, niin haukuttiin surkeaksi liikunnassa. Ei koskaan opetettu mitään juoksutekniikkaa tai hiihtotekniikkaa, mutta silti oli juoksutesti, ja haukuttiin huonoksi kun ei osannut juosta kovaa. Jne. Musiikkitunneilla ei koskaan millään tavalla opetettu laulutekniikkaa, äänen käyttöä, hengitystekniikoita tms, vaan laitettiin vain ryhmä laulamaan pianon säestyksellä ja sitten oli laulukoe, jossa luokan edessä piti laulaa ja jos ei oikein osannut haukuttiin huonoksi laulajaksi ja annettiin musiikista vitonen.
Eikö koulussa kuuluisi opettaa niitä taitoja ja tekniikoita? Olen aina ihmetellyt tätä. Mikä logiikka on olla opettamatta jotain, sitten kuitenkin arvioida taidot ja jos taidot ei kaksiset ole (kun ei ole mitään opetusta saanut), niin haukutaan surkeaksi.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
"Opetettu liikkumaan" :D olisiko vaikka siksi että kyse on ihmisen perusbiologiasta? Joka on karttunut ja voimistunut lapsuuden leikeissä kuten normaaliin kasvamiseen kuuluu. Kehopositiiviset eivät tätä tietenkään ymmärrä
Ei niitä tekniikoita ja sääntöjä opi ilman opetusta vaikka liikkuu. Kehopositiivisuushan ei tarkoita lihavuutta, outo luulo. Itse olin lapsena tosi hoikka ja liikuin paljon, mutten pärjännyt pallopeleissä ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pistän paremmaksi, meille ei koulun liikuntatunneilla koskaan kerrottu pallopelien sääntöjä. Oletettiin vain, että kyllä kaikki ne jo osaavat. Itse en osannut, vaan sekoilin vain avuttomana ympäriinsä, ja sain haukut sekä muilta oppilailta että opettajalta. Varsinkin pesäpallo oli kamalaa, koska en ymmärtänyt minne olisi pitänyt juosta, koska ja miksi.
Muistanpa hyvinkin saman jutun. Meillä 80-luvulla ei ikinä opetettu minkään peruspelin sääntöjä ala-asteella, vaan opettaja oletti, että kaikkihan tietää ne. No eipä tiennyt. Piti vaan sählätä ja oppia virheiden kautta...
Tämä on vikana nykyäänkin. Lapseni valitti, että hänelle huudetaan (ope ja koriksenharrastajaoppilaat) aina koriksessa, kun hän ei tiedä sitä ja tätä sääntöä. No ei kai kukaan tiedä, ellei kerrota, että esim. korin alla olevalla tietyllä alueella saa ottaa 2 askelta pallo kädessä.
8-vuotiaasta asti pyöräilin, potkukelkkailin tai hiihdin kansakouluun, jonne oli matkaa 4 km. 2 kertaa isä vei hevosreellä, kun oli talvimyrsky. Olin vapaa-aikoina jatkuvasti ulkona urheillen tai liikkuen. Hoidin eläimiä tai poimin marjoja yms. Ylipainoa ei ollut. En osannut tehdä kärrynpyörää tai vaakaa puomilla, käännyin väärin päin tonttuleikissä enkä oppinut tanhuja. Liikuntanumeroni oli 5 tai 6. Lukiossa olin myös huono liikunnassa, koska en osannut pallopelejä ja vieläkään en kääntynyt oikeaan suuntaan ryhmäjumpassa. Juoksu pelasti liikuntanumeron sentään 7:ään, koska juoksin 3000 m Cooperissa ja voitin maastojuoksukilpailun. Olen nyt 65 v ja urheilen tai liikun aktiivisesti n. 14 tuntia viikossa: hiihdän, kävelen metsässä kalliokiipeilen ja pyöräilen sekä pelaan tennistä. Cooperissa juoksen enää 2030 m. En vieläkään osaa vaakaa puomilla enkä kärrynpyörää ja käännyn aina väärään suuntaan marjametsässäkin. Minkä liikuntanumeron saisin? Saanko jo 8 edes säälistä?
?
Vierailija kirjoitti:
Aivan samaa mieltä. Liikunnan osalta unohdettiin paitsi opettaa, miten pelataan, myös urheiluhengen merkitys. Urheilun ja liikkumisen pitäisi olla iloista yhdessä tehtävää puuhaa koulumaailmassa, ei mitään sellaista että taistellaan henki hieverissä voitosta ja mollataan sitä tyhmää pullukkaa joka juoksee liian hitaasti tai likinäköistä lasta joka ei osu palloon. Koululiikunta jätti kyllä sellaisen inhon etenkin ryhmälajeja kohtaan että oksat pois.
Nimenomaan. Koululiikunta jätti kyllä elinikäiset traumat ryhmäliikuntaa kohtaan. Tänä päivänä en menisi mihinkään ryhmäliikuntaan vaikka maksettaisiin. Pelkästään kuntosalillakin hiipi epämiellyttävä tunne ihan vain muiden ihmisten läsnäolon vuoksi. Nykyään pelkästään lenkkeilen tai pyörittelen yksikseni hulavannetta.
Jep. Tuollaista se on. Noi aineet voisi poistaa opetussuunnitelmasta tai vähintäänkin tehdä ne valinnaisiksi. Tai muuttaa niin, että niitä ei arvostella, ovat ennemmin harrastusmielessä harjoitettavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap. Tarpeellinen keskustelu. Voi kun näitä viestejä lukisivat nykyiset opettajat!
Ja muuten, ihan sama koskee kuvaamataitoa. Joku osaa, joku ei. Ei mitään opetusta ollut ainakaan meillä. Parhaat työt seinälle ja lopuista oltiin hiljaa, todistukseen ilmestyi vain joku seiska tai kutonen. Ja piirtäminen on herranjestas todellakin tekniikkalaji!
Mun mielestä taitoaineita ei pitäis edes arvostella ollenkaan. Sama kuin annettais arvosana siitä, kuinka pitkä on.
Olin itse kouluikäisenä kuvataidekoulussa, siis harrastuksena kerran viikossa, ja siellä opetettiin todella hyvin erilaisia piirtämis- ja maalaustekniikoita, väriteoriaa, pitkään harjoiteltiin ihan vain ympyrän piirtämistä. Olin muutenkin lahjakas kuvaamataiteissa, mutta tosiaan sain harrastuksessa siihen myös ammattitaitoista ohjausta ja opetusta. Siksi olin myös koulun kuviksessa hyvä. En muista että koulussa olisi opetettu mitään, annettiin vain kynät tai maalit ja käskettiin tekemään. Ap
Vierailija kirjoitti:
8-vuotiaasta asti pyöräilin, potkukelkkailin tai hiihdin kansakouluun, jonne oli matkaa 4 km. 2 kertaa isä vei hevosreellä, kun oli talvimyrsky. Olin vapaa-aikoina jatkuvasti ulkona urheillen tai liikkuen. Hoidin eläimiä tai poimin marjoja yms. Ylipainoa ei ollut. En osannut tehdä kärrynpyörää tai vaakaa puomilla, käännyin väärin päin tonttuleikissä enkä oppinut tanhuja. Liikuntanumeroni oli 5 tai 6. Lukiossa olin myös huono liikunnassa, koska en osannut pallopelejä ja vieläkään en kääntynyt oikeaan suuntaan ryhmäjumpassa. Juoksu pelasti liikuntanumeron sentään 7:ään, koska juoksin 3000 m Cooperissa ja voitin maastojuoksukilpailun. Olen nyt 65 v ja urheilen tai liikun aktiivisesti n. 14 tuntia viikossa: hiihdän, kävelen metsässä kalliokiipeilen ja pyöräilen sekä pelaan tennistä. Cooperissa juoksen enää 2030 m. En vieläkään osaa vaakaa puomilla enkä kärrynpyörää ja käännyn aina väärään suuntaan marjametsässäkin. Minkä liikuntanumeron saisin? Saanko jo 8 edes säälistä?
?
Nykyiset kriteerit ovat sellaiset, että saisit vähintään ysin, jos olisit vielä sosiaalinen ja auttavainen tyyppi.
Sinulla on hahmottamisen vaikeus, joka on haitannut esimerkiksi tuota suunnistamista. Kalliokiipeily ja metsässä rymuäminen ovat siihen todella hyvää kuntoutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samahan pätee siinä, kun luokka laitettiin soittamaan nokkahuilua. Ei muuta kuin huilu nokan alle, sormia oikeisiin aukkoihin ja puhaltamaan kepistä ääntä. Opiskelin samoihin aikoihin nokkahuilun soittoa musiikkiopistossa, opin oikean puhallustekniikan ja varsinkin yhteissoitossa huilut viritettiin tietenkin samaan sointiin ennen soittoa (huilu viritetään liitoskohtia liikuttelemalla). Täysin aiheeton arvonmenetys soittimelle siitä musiikkituntien päänsärkyä aiheuttavasta kakofoniasta. Nokkahuilusta lähtee ihan eri ääni, kun sitä oikeasti opetetaan soittamaan.
Siksi varmaan, ettei se ollut liikuntatunti vaan urheilutunti. Aina jotain kilpailuja, mittaamista ja ajanottoa. Mä olin aina viimeinen kun ei ole mitään urheilugeenejä annettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi, että koulujen musiikin- ja liikunnanopettajilla on vaatimattomin koulutus kaikista opettajista.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos ap. Tarpeellinen keskustelu. Voi kun näitä viestejä lukisivat nykyiset opettajat!
Ja muuten, ihan sama koskee kuvaamataitoa. Joku osaa, joku ei. Ei mitään opetusta ollut ainakaan meillä. Parhaat työt seinälle ja lopuista oltiin hiljaa, todistukseen ilmestyi vain joku seiska tai kutonen. Ja piirtäminen on herranjestas todellakin tekniikkalaji!
Mun mielestä taitoaineita ei pitäis edes arvostella ollenkaan. Sama kuin annettais arvosana siitä, kuinka pitkä on.
Muistaakseni meillä kyllä kuvaamataidossa opetettiin ainakin jotain maalaus- ja veistotekniikoita. Piirtämään ei opetettu samaan tapaan kuin vaikka taidekoulussa, mikä on harmillista.
Apropoo, ilmeisesti tuosta että liikunta/kuvis olisi vaan hyväksytty/hylätty on ollut puhetta? Ei varmaan silti ole vielä toteutunut? Muistan että luin harmittelua siitä, että se monen lapsen kohdalla se todistuksen ainut hyvä numero katoaisi jos liikunnan arvostelu lopetettaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vasta ammattikoulun liikuntatunneilla opin kunnolla tekniikat mm.pallopeleihin.
Peruskoulun kävin vuosina 2003-2012.
N25
Itselläni lähes kaikki liikunnanopettajat olivat entisiä huippu-urheilijoita, mikä tarkoitti asennevammaa suhteessa oppilaisiin, jotka eivät olleet niin liikunnallisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin kouluni 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Ei meidän koulussa ketään haukuttu. Musiikintunneilla opeteltiin auttavasti hengitystekniikkaa. Liikkatunneilla ei mitään tekniikoita opetettu paitsi lentopallossa, korkeus- ja pituushypyssä, mutta ei se haitannut kun pääpaino oli siinä, että kaikki osallistuu ja kunhan huiskitaan menemään. Ei ole mitään traumoja jäänyt mistään.
Koulun liikunnanopetusta pitäisi kyllä uudistaa enemmän kehonhuollolliseen suuntaan. Esimerkiksi oikeat voimistelutyylit, taukojumpat, perusjooga-asennot olisi hyvä opettaa jo koulussa koska ne tulevat myöhemmin tarpeeseen. Ilmeisesti resurssien puutetta että kaikki aina laitetaan pelaamaan sitä halvatun jalkapalloa.
Meillä oli ihanat liikuntatunnit, aina tytöt ja pojat yhdessä, eikä erikseen kuten muilla luokilla. Ne jotka olivat lahjakkaita esim. telinevoimistelussa tai hiihdossa saivat opettaa ja tukea niitä jotka ei osanneet mikä paransi yhteishenkeä. Meillä ei ollut mitään paineita onnistua tai tehdä, riitti että yrittää ja muiden piti kannustaa ja jossain vaiheessa sai itsenäisesti tehdä ja ne ketkä lajia harrasti teki sitten opettajan johdolla ns. oikeaa harjoittelua.
Haluan itse opettajaksi juuri sen vuoksi, että haluan kannustaa kokeilemaan ja luomaan omista lähtökohdista, eikä niin että on joku muotti mihin on sovittava ja jos ei sovi niin saa huonon numeron.
Musiikkitunnit meni meillä yhteislaulussa ja soitinten kokeilussa. Saatiin vapaasti koittaa ja soitettiin yhdessä. Ei ollut laulukokeita, eikä mitään muutakaan nolaamista. Me lapset saatiin toivoa aina kappaleet ja jossain vaiheessa myös keksittiin omia sanoituksia kappaleisiin, sekin oli kivaa ryhmätyötä ja lauluista tuli hauskoja.
Loistava aloitus ja epätavallisen paljon järkeviä ja fiksuja vastauksia. Ilmeisesti me koululiikunnasta traumatisoituneet ollaan fiksua porukkaa :D
Samat kokemukset, kävin peruskoulun 80-luvulla. Muistan, että piirreltiin nuotteja vihkoon ja opeteltiin klassisen musiikin säveltäjien elämästä mutta ikinä ei avattu ääntä tai neuvottu miten laulaa. Minusta koulussa pitäisi kertoa oppilaille se mikä heidän äänialansa on. Oletan, että itse olen altto? Ala-asteella laulukokeet pidettiin siinä kaikkien kuullen, yläasteella kahden opettajan kanssa. Minäkin lintsasin yläasteella lähes kaikki voimistelutunnit. Pelkäsin kuollakseni hyppyjä ja muutenkin tuntui, etten osaa mitään.
Kiitos ap. Tarpeellinen keskustelu. Voi kun näitä viestejä lukisivat nykyiset opettajat!
Ja muuten, ihan sama koskee kuvaamataitoa. Joku osaa, joku ei. Ei mitään opetusta ollut ainakaan meillä. Parhaat työt seinälle ja lopuista oltiin hiljaa, todistukseen ilmestyi vain joku seiska tai kutonen. Ja piirtäminen on herranjestas todellakin tekniikkalaji!
Mun mielestä taitoaineita ei pitäis edes arvostella ollenkaan. Sama kuin annettais arvosana siitä, kuinka pitkä on.