Lue keskustelun säännöt.
Miksi koulun liikuntatunneilla ja musiikkitunneilla ei opetettu liikkumaan eikä laulamaan, mutta haukuttiin taidot silti?
26.03.2022 |
Osaisiko joku (esimerkiksi opetusalalla oleva tai muutkin käy) selittää tätä? Ainakaan meidän koulussa, joka oli ihan arvostettu ala-aste isossa kunnassa, ei koskaan millään tavalla opetettu liikuntatunneilla mitään liikuntaa, ei kehon hallintaa, ei mitään liikunnallisia taitoja, ei pallonheittotekniikkaa, ei mitään. Kerrottiin vain vaikkapa pallopelin säännöt ja käskettiin pelaamaan korista, pesistä ym. Ja jos ei osannut vaikka osua palloon tai heittää tarkasti, niin haukuttiin surkeaksi liikunnassa. Ei koskaan opetettu mitään juoksutekniikkaa tai hiihtotekniikkaa, mutta silti oli juoksutesti, ja haukuttiin huonoksi kun ei osannut juosta kovaa. Jne. Musiikkitunneilla ei koskaan millään tavalla opetettu laulutekniikkaa, äänen käyttöä, hengitystekniikoita tms, vaan laitettiin vain ryhmä laulamaan pianon säestyksellä ja sitten oli laulukoe, jossa luokan edessä piti laulaa ja jos ei oikein osannut haukuttiin huonoksi laulajaksi ja annettiin musiikista vitonen.
Eikö koulussa kuuluisi opettaa niitä taitoja ja tekniikoita? Olen aina ihmetellyt tätä. Mikä logiikka on olla opettamatta jotain, sitten kuitenkin arvioida taidot ja jos taidot ei kaksiset ole (kun ei ole mitään opetusta saanut), niin haukutaan surkeaksi.
Kommentit (90)
Meillä opetettiin kyllä jotain. Ei ala-asteella niin paljon, koska ala-asteen liikkaa vetää tietysti luokanope. Yhtenä vuonna luokanopemme oli kyllä erityisen kiinnostunut urheilusta ja opetti meille jotain kuulantyötötekniikkaa.
Yläasteella opetettiin. Harjoiteltiin koripallon pomputusta ja lentopallosyöttöjä ennen pelejä. En ollut liikunnallinen ja liikka oli aika pakollinen paha aina, mutta opettajat sentään olivat silloin päteviä. Tosin se ei liene ihmekään, koska asuin Jyväskylän lähialueella, joten pätevää porukkaa oli varmasti vapaille liikkaopepaikoille tulossa jonoksi asti.
Juoksemista ei kyllä opetettu eikä harjoiteltu, kylmiltään tehtiin syksyn alussa aina 1500m-juoksu ja talvella sitten piippitesti. En muista, että olisi edes kannustettu menemään hölkkälenkille tms. vapaa-ajalla, vaikka se olisi auttanut noissakin suorituksissa huimasti.
Nykyään kuulemma nämä mitattavat suoritukset (cooperit, kuntotestit tms) eivät saa vaikuttaa arvosanaan. Olen opettaja itsekin ja joskus tästä jutellut liikkamaikan kanssa. En sitten tiedä toteutuuko tuo loppupeleissä miten hyvin arvioinnissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan samaa mieltä. Liikunnan osalta unohdettiin paitsi opettaa, miten pelataan, myös urheiluhengen merkitys. Urheilun ja liikkumisen pitäisi olla iloista yhdessä tehtävää puuhaa koulumaailmassa, ei mitään sellaista että taistellaan henki hieverissä voitosta ja mollataan sitä tyhmää pullukkaa joka juoksee liian hitaasti tai likinäköistä lasta joka ei osu palloon. Koululiikunta jätti kyllä sellaisen inhon etenkin ryhmälajeja kohtaan että oksat pois.
Vierailija kirjoitti:
Työelämässä tuollaista kutsuttaisiin pomon harjoittamaksi työpaikkakiusaamiseksi.
Opettajan harjoittama kiusaaminen oli sallittua, eihän lapsi uskalla kertoa, ja vaikka olisi kertonut niin samaa kohtelua olisi tullut rehtorilta eikä vanhempia kiinnostanut.
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama meininki kun itse olin ala-asteella eikä yläasteella juurikaan parantanut. Koululiikunta oli yksin suurin syy siihen miksi koin urheilun vuosikausia vastenmieliseksi ja kyllä edelleenkin näytän vaistomaisesti välttelevän aktiviteetteja, joissa on muita ihmisiä. Takaraivossa joku sellainen arvostelunpelko. Niinpä nautin oikeastaan vain yksin lenkkeilystä.
Mulla on sama. Koululiikunta tappoi kiinnostukseni liikuntaa kohtaan vuosikausiksi. Joukkuelajeja tai rthmäliikuntaa en harrasta edelleenkään, yksilölajeja vain.
Minun koulussani muut oppilaat haukkuivat meitä tunareita eikä opettaja puuttunut siihen mitenkään, sillä opettaja oli yksi haukkujoista.
Erinomaisen hyvä pointti. Tätä oli minunkin kouluaikani liikunta ja musiikki ala-asteelta lukioon. Peruskoulun kävin 90-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voih kun tulee ihan omat ala-asteen liikuntatunnit mieleen. Muistan, kun koko ryhmän piti kiivetä köysiä pitkin kattoon ja tehdä kärrynpyöriä. Minä en osannut kumpaakaan, koska kumpaakaan ei opetettu (en vieläkään tiedä, missä lähes kaikki muut olivat ne taidot oppineet). Oli niin nöyryytetty olo että menin salin reunalle itkemään. :(
Ainoa joka meidän luokalla sai 10 liikunnasta oli jamppa joka teki kaikki tunnit läpijuoksuja pituushyppypaikalla. Ei kuulemma voinut osallistua kovemmin ettei ylikuntoa pukkaa kun maajoukkueleiritys tai sm-kisat tulossa. Urheiluseura oli joku pikkukylän pyhityn pyllistys tjsp.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naulan kantaan!
Tulee ihan omat yläasteen liikuntatunnit mieleen. Minua kiusattiin niin kovasti että lintsasin nuo tunnit, vaikka muuten olin hyvä ja tunnollinen oppilas. Ysin keväällä sitten ihmeteltiin, että miten voi olla että minulla on nelosvaroitus liikunnasta kun kaikissa muissa aineissa menee hyvin. Niin, miksiköhän 🙄
Täällä myös yksi, jolla koululiikunta aiheutti suoranaisen liikuntakammon vuosiksi. Sittemmin liikunnan ilo on löytynyt uudelleen jossain määrin, mutta edelleen urheilu tuntuu kiusalliselta suorittamiselta.
Muistaako muut niitä jotain nuori suomi liikkuu tms kampanjoita, joilla oli se keltainen karvapallo maskottina? Nehän kesti jonkun kuukauden ja piti täyttää johonkin korttiin, miten paljon liikkuu vapaa-ajalla ja niiden perusteella luokka sai pisteitä tms. Luokan muutamat urheilijalapset hukutettiin kehuihin, kun niillä oli viidet futistreenit viikossa, ja kaikille muille tuli riittämätön olo. Ihan kamalaa kyttäystä ja jälkikäteen ajateltuna tuollainen on ihan omiaan saamaan lapset kyttäämään omaa liikkumista ja syömistä epäterveellä tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on erityisesti jäänyt venyttelyt mieleen koulun luuluntatunneilta.
En koskaan ymmärtänyt mistä siinä on kyse. Pyrin vain menemään samaan asentoon kuin opettaja ja hikipäässä yritin pysytellä siinä.
Esim kun käskettiin koskemaan sormenpäillä varpaisiin, niin tein sen ja luulin että ei saa yhtään sen pidemmälle mennä. Siinä sitten itsekseni mietin että mikä juttu tämä oikein on. Miksi pitää olla näin hankalassa asennossa. Ei ollut mitenkään vertynyt olo niiden "venytysten" jälkeen. Pikemminkin päinvastoin. Jokainen joka on tehnyt staattisia lihasharjoituksia tietää sen tunteen.
Olisi ollut ihan kiva jos venytysten idea olisi joskus kerrottu.
Olen yliliikkuva ja taivun ja venyn ääriasentoihin, eli aivan liikaa.
Meillä opetettiin mielestäni jonkin verran! Menin kouluun -98. Muistan että kuperkeikka oli joillekin vaikea, niin opettaja neuvoi tarkasti asennon ja vauhdinoton ym. Mutta tästäpä muistui mieleen että tuo opehan olikin voimisteluvalmentaja myös.
En hirveän tarkkaan muista, mikä kaikki tapahtui ala-asteella ja mikä yläasteella, mutta kyllä myös esimerkiksi koripallon ja lentopallon tekniikoita opetettiin (jälkimmäistä en oppinut...). Luistelussa opetettiin myös jarrutuksia ja vauhdinottoa ja sirklausta vai mikä se olikaan.
Ja uintia vasta opetettiinkin! Oli uintiohjaaja ihan erikseen. Mutta toki uimakoulussa varmaan kaikki olivat käyneet jo ennen kouluaikaakin.
Musiikintunnit sen sijaan... No, kyllä nokkahuilua opetettiin! Muuten musiikintunnit meni aina niin, että ne jotka jo jotain osasivat, menivät soittamaan, ja loput kilistelivät triangelia. Laulua ei opetettu, ei meillä ollut äänenavausharjoituksia, niitä opin teatteriharrastuksessani. Laulamaan en ikinä oppinut, jäi koulusta jo "trauma" siitä että en osu nuottiin. Harmittaa, koska sävelkorvaa on sen verran suotu, että kuulen kun menee pieleen, en vain osaa tuottaa oikeita ääniä kuin joskus hyvin harvoin yhteislaulussa kun saan muiden oikeista äänistä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin inhosin liikuntaa ja musiikkia juuri noista syistä. Aivan tulee inhon väreet vieläkin. Olin sairaalloisen ujo ja vielä koulukiusattu. Minut valittiin joukkueeseen viimeisenä ja muut nauroivat suorituksilleni. Luokan urheilijatytöt rääkyivät tunneilla, että "sun takia me hävittiin".
Vieläkin ahdistaa ajatus ryhmäliikunnasta. Löysin liikunnan ilon vasta aikuisena. Nautin pyöräilystä ja lenkkeilystä ja talvella hiihdän. Suunnistaminen ja sulkapallo on kivaa. Mutta salille tai ryhmäliikuntaan en mene, vaikka maksettaisiin.
Musiikissa inhosin laulukokeita, koska olin niin ujo ja pelkäsin esiintymistä. Sain aikaan pelkkää vaimeaa piipitystä ja arvosana oli sen mukainen. Olen kuitenkin itseoppinut pianisti, osaan soittaa muitakin soittimia ja tajuan jotain teoriasta. Kotioloissa osaan laulaa ja pysyn nuotissa. En voi olla niin umpisurkean epämusikaalinen kuin opettajat väittivät koko peruskoulun ja lukion ajan.
Liikunnanopettajan pesti oli takavuosina ihan suojatyöpaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Yksi ikimuistoisin kerta ala-asteella (hyvin pieni kyläkoulu) oli kun yhtäkkiä opettaja päätti, että tänään lähdetään juoksulenkkeilemään ja siinä ohessa, kun emme pysyneet perässä, haukkui meidät kaikki. Ei tosiaan antanut mitään neuvoja vaikkapa hengitytekniikasta, ei tuonut touhuun mitään järjestelmällisyyttä kuten, että aloitetaan pienin pyrähdyksin ja kävellään välissä. Ehei, lähti vain pinkomaan ja meidän piti pinkoa perässä, muttei pystytty. Ja ei tasan mitään tietoa mistään kannustuksesta. Noh, mutta olipahan kerrankin yhteenkuuluvuuden tunnetta siinä, että tällä kertaa me KAIKKI olimme surkeita sen sijaan, että olisi jotakuta nostettu jalustalle.
Kerran sitten tuli liikuntatuntia pitämään vieraileva miesopettaja ja kuulimme tiedossa olevan juoksua. Reaktiot olivat "EIIIIIH!" luokkaa. Mutta herranjestas mikä kontrasti kun on opettaja, joka itseasiassa opettaa. Tämä tyyppi kun teki kaikki ne askeleet, joita meidän luokanopettaja ei. Opetti sitä juoksutekniikkaa ja ihan vain rauhallisia pikku rykäisyjä mentiin, muistutti ettei voi olettaakaan että heti lähtee kestävyysjuoksut jos ei tätä ole aiemmin harrastanut. Otti muutenkin sen enemmän tällaisena luonnonläheisenä reippailuna eikä minänä tympeänä suorittamisena. Luokan kollektiivinen mielipide oli se, että kaikille jäi ikävä tätä opettajaa.
90-luvun lopulla oli koulut ja nyt kun aloin muistelemaan, niin käytiin tekniikoita läpi kyllä, musiikissa vähemmän tosin. Vaihdoin ala-astetta puolivälissä ja ero oli huomattava, huonompaan suuntaan. Isommassa (vanha koulu), oli erikseen englannin, musiikin, liikunnan opettajia, uudessa (taikka minulle uudessa) kyläkoulussa 2 opettajaa, joten selvää ettei pari ihmistä voi hallita samaa repertuaaria kuin iso joukko. Molemmissa omat puolensa.
Kiitos ap tästä ketjusta. Viimeksi tänään muistelin omia painajaismaisia kokemuksia koululiikunnasta. Opettaja käytännössä kaveerasi lahjakkaiden, urheilua harrastavien oppilaiden kanssa ja välillä mulkoili huonompia. Ei sanallakaan voinut ohjeistaa että mikä jossain korinheittotekniikassani oli pielessä. Yläasteen lopulla meillä oli parikin sijaista, jotka näkivät minunkinlaiseni oppilaat ihmisinä ja ymmärsivät sen, että kaikki ihmiset nyt vain eivät halua käydä viikossa kahdeksan kertaa treeneissä. He antoivat minulle ihan yksinkertaisia vinkkejä pallonheittotekniikkaani jne, jonka jälkeen oikeasti kehityin. Eli en oikeasti edes ollut niin huono kuin olin luullut, vika oli vain siinä ettei minua haluttu opettaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, jolla koululiikunta aiheutti suoranaisen liikuntakammon vuosiksi. Sittemmin liikunnan ilo on löytynyt uudelleen jossain määrin, mutta edelleen urheilu tuntuu kiusalliselta suorittamiselta.
Muistaako muut niitä jotain nuori suomi liikkuu tms kampanjoita, joilla oli se keltainen karvapallo maskottina? Nehän kesti jonkun kuukauden ja piti täyttää johonkin korttiin, miten paljon liikkuu vapaa-ajalla ja niiden perusteella luokka sai pisteitä tms. Luokan muutamat urheilijalapset hukutettiin kehuihin, kun niillä oli viidet futistreenit viikossa, ja kaikille muille tuli riittämätön olo. Ihan kamalaa kyttäystä ja jälkikäteen ajateltuna tuollainen on ihan omiaan saamaan lapset kyttäämään omaa liikkumista ja syömistä epäterveellä tavalla.
Hyi kamala, trauma puskee pintaan. En ollut liikunnallinen lapsi, mutta koulumatkani oli verrattain pitkä ja siihen kului aikaa. Muistan edelleen että opettaja ääneen epäili että olin lisäillyt siihen liikuntakampanjan korttiin omiani enkä todellakaan oikeasti kävelisi niin paljon per päivä. Itketti tuollainen syytös ja epäily.
Jaa, no kyllä minusta ainakin itseäni 80-90 luvulla opetettiin.
Peruskoulu on avohoitolaitos niin oppilaille kuin henkilökunnalle.
Vielä 2000-luvun alkupuolella oli tämmösiä ala-asteen liikuntatunnit. Ja tottakai luokka jaettiin niihin hyviin ja huonoihin. Hyvät sai mainetta ja kunniaa, huonot sääliviä katseita. Ja juu, mitään ei opetettu vaan oletettiin, että osataan.