Onko sinulla hyvä itsetunto?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä. Perustan siihen että en koskaan vertaile muita itseeni tai itseäni muihin. En osaa, ehkä pidän itseäni niin uniikkina :D mutta hirveän moni tekee vaikka sitä, että kun vaikka puhuu jonkun ihmisen mainiosta urasta, niin eka kommentti on että ”minulla on kolme lasta ja viisi vanhaa isoäitiä ei tässä pysty” joskus en edes tajua mitä se tarkoittaa, että miten sinun tilanteesi tähän nyt liittyy. Mutta ihminen on mielessään vertaillut ja haluaa sitten puolustautua kai? En tajua tätä käytöstä mutta tuntuu olevan yleistä

Jaa anteeksi, en lukenut aloitusta. Voi olla että kokisin paljon negatiivisia tunteita jos menisi koti, työ ja puoliso. Mutta itsetuntoni, en usko että näillä asioilla olisi vaikutusta siihen? Toki jos koti työ puoliso saisi minut tuntemaan itseni hyväksi ja paukuttelisin henkisiä henkseleitä niistä, niin kun ne henkselit lähtisivät niin eihän siinä paljoa paukuteltaisi. Enemmän itsetunto on peruskallio jonka päälle rakennan, mutta vaikka kaikki siitä hajoaisi niin se luottamus itseen kyllä säilyisi.

Itsetunto rakentuu mm. arvoistani. Tiedän kuka olen ja minkälaista elämää haluan elää. Jos arvo olisi saavutukset ja materia niin homma voisi olla synkkää.

Jonkinlainen todella syvä ymmärrys myös siitä että olemme täällä vain hetken ja loppujen lopuksi yksin vähentää myös tarvetta olla maanisesti muissa ihmisissä kiinni. Luonnosta kiinnostuneena näen, että ulos kun menee niin voi tutustua miljooniin muihinkin lajeihin kuin ihmisiin. Luonto on kiinnostava ihme ja me osa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on. Ei perustu mihinkään ulkoiseen vaan siihen, että minä riitän. Voin tehdä virheitä ja olla väärässä, mutta minä riitän sellaisena kuin olen. Minulla on arvoa. Totta kai useampi hylkääminen ja epäonnistuminen horjuttaisi tätä uskoa, mutta ne asiat pitää vaan käsitellä ja pala palalta kursia itsensä taas kasaan. Ei ole ihmistä, jonka itsetunto ei koskaan horjuisi (paitsi psykopaatit). Se on osa ihmisyyttä ja tekee hyvää olla vastatusten epävarmuuksiensa kanssa jotta voi kasvaa.

Mitä tarkoitat sillä, että sinä riität? Riität mihin? Entä tuo arvo, sinulla on arvoa siis millä tavalla?

Eli jos ajatellaan tilannetta, että joku haluaisi vaikka olka ystäväsi, mutta sinä et pidä häntä vaikkapa tarpeeksi mielenkiintoisena persoonana, niin silloinhan tämä ihminen ei "riitä" sinulle eikä hänellä ole sinulle riittävästi arvoa.

Vastaan sivusta. Kun riittää itselleen sellaisena kuin on, ei oma arvo ole siitä kiinni mitä mieltä joku toinen on sinusta. Jos joku ei halua olla ystäväni, se voi tietty olla valitettavaa, mutta kaikkien ei tarvitse tykätä minusta kuten minäkään en tykkää kaikista. Tunne on sitäpaitsi usein vastavuoroinen. Ei kaikkien kanssa voi olla ystävä. Ei tarkoita myöskään että toisessa ihmisessä olisi jotain vikaa jos ei halua seuraasi. Löydät varmasti sellaisia ystäviä, jotka sopii paremmin juuri sinulle.

Kyllähän siinä toisessa on jotain vikaa, jos et halua olla hänen ystävänsä. Minä olen kohdannut satoja ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin, mutta he ei minuun, eli en ole ollut heille esim riittävän hauska, riittävän mielenkiintoinen, riittävän tasapainoinen, riittävän iloinen ja mitä kaikkia syitä onkaan.

Juu, kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä mutta kun on aina juuri se, jonka kanssa ei tarvitse olla ystävä, niin kyllähän se tarkoittaa että en riitä näille ihmisille nykyisine ominaisuuksineni.

Tätä ketjua lukiessa tulee ikävä kyllä houkutus todeta, että ehkä se "vika" löytyy peiliin katsomalla. Se on tavassasi tulkita ihmisten välisiä suhteita ja motiiveja. Näet ystävystymisen ja ystävyyssuhteet hyötysuhteina, joiden avulla voi pönkittää omaa statustaan ja minäkuvaansa. Se ei ole hyvä lähtökohta ystävystymiselle ja pahimmillaan saatat sen vuoksi haksahtaa manipuloivaan ja suorastaan häiriintyneeseen ihmiseen. Luonnehäiriöiset ovat loistavia imartelijoita ja saavat kohteensa tuntemaan itsensä tärkeäksi, spesiaaliksi ja niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin muut - aluksi. Kun suhde tai tuttavuus etenee, alkaa naamion takaa paljastua aivan erilainen ihminen kuin mitä oletit.

Jotain kertoo sekin, kuinka vähättelet ja ammut alas tässä ketjussa tulleita vastauksia, mistä tulee sellainen vaikutelma, että et itse asiassa halua, että kenelläkään muulla olisi hyvä itsetunto koska sinullakaan ei ole. Että muidenkin "kuuluisi" perustaa itsetuntonsa ulkoisten seikkojen varaan ja tuntea itsensä muita huonommaksi, jos ulkoiset olosuhteet eivät ole aivan ihanteelliset. Tällainen asenne näkyy ja kuuluu läpi myös elävässä elämässä ja voi olla syy siihen, miksi niin monet ihmiset eivät halua tutustua sinuun paremmin. Käsittele ensin omat haavasi ja häpeäsi joko ammattiauttajan tai esimerkiksi jonkin luovan kanavan (kirjoittaminen, maalaaminen jne.) kautta. Nyt projisoit omaa pahaa oloasi ja kelpaamattomuuden tunnettasi muihin sen sijaan, että keskittyisit työstämään sitä siedettävämpään muotoon.

Ammun alas vastauksia kyllä ihan vain siinä määrin kun ne liittyvät omaan tilanteeseeni. Kyllä tietenkin on ihmisiä, joilla on aidosti hyvä itsetunto, mutta heidän antamansa vastaukset ei (näköjään) auta minua mitenkään, koska jos minulle sanotaan että "riität tuollaisena kuin olet" ja silti en faktisesti "riitä" kellekään niin mitä se minua auttaa?

En halua ystäviä saadakseni itselleni statusta vaan saadakseni esim hauskaa seuraa. Mutta en ilmeisesti ole sitten itse hauskaa seuraa muille= en riitä.

Voi tuon riittää-sanan korvata muullakin jos se on se ongelma, ehkä pointtini on se että voiko jollain muka olla aidosti hyvä itsetunto ilman että kertakaikkiaan kukaan muu erityisemmin välittää hänen seurastaan?

Me ollaan kaikki täällä lähtökohtaisesti yksin. Jos et löydä ystäviä, voit miettiä olisiko taustalla joku muu ongelma. Et selvästi ole halukas työstämään itseäsi, vaan haluat ulkoistaa syyn jonnekin muualle. Haluat, että joku ottaa vastuun siitä, ettet "kelpaa". Mutta kuka?

No sitähän minä tässä yritän juuri työstää! Että mikä se vika minussa on? Aina ne vastaukset on jotain ympäripyöreää "et ole löytänyt omanlaisiasi ihmisiä" mutta että minkälainen ihminen minä olen sitten ja ketä minun pitää etsiä, kun ei tähän mennessä niitä omanlaisia ole löytynyt vaikka tosiaan avoimesti suhtaudun lähestulkoonsa kaikkiin ihmisiin.

Eikös sun pitäisi itse tietää minkälainen ihminen olet ja minkälaisten ihmisten seurassa tykkäät olla? Jos et tiedä niin alapa ottaa selvää itsestäsi ihan itse kokeilemalla erilaisia asioita (harrastuksia, kirjallisuutta, taidetta yms) ja miettimällä miten reagoit erilaisiin tilanteisiin. Sen sanon, että yleensä ihmiset tykkäävät olla ihmisten kanssa, jotka tuntevat itsensä hyvin ja tietävät millaisia ovat. Ihmisen, joka on ihan hukassa itsensä kanssa, seurassa on jotenkin vähän hankala olla. Meidän jokaisen velvollisuus itseämme kohtaan on opetella tuntemaan itsemme ja sen homman voi tehdä vain ihminen itse. Ei ole olemassa mitään valmista ohjetta tai sapluunaa tähän. Se tulee elämänkokemuksen myötä ja kokeilemalla erilaisia asioita ja reflektoimalla omaa käytöstään erilaisissa tilanteissa.

Niin, no olen nuorempana käynyt vuosikausia psykoterapiassa ja kokenut vaikka mitä asioita, niin edelleen joka päivä reagoin asioihin itseni yllättäen ja uusia puolia tuntuu ilmaantuvan koko ajan. Joten en todella osaa muutamalla lauseella kuvata että olen satavarmasti tällainen ja tällainen aina ja ikuisesti.

Ainoa mitä osaan ehkä sanoa on että minussa on esim sekä herkkä ja tunteellinen, kaikille hyvää haluava puoli että kylmä ja kova, kaikille pahaa haluava puoli. Ynnä muita vastaavia vastakohtaisuuksia. Ja reagointini asioihin riippuu siitä mikä puoli kulloinkin on päällä.

Ei oman itsensä tunteminen tarkoita sitä, että pystyisi satavarmasti sanomaan olevansa tietynlainen aina ja joka tilanteessa. Oman itsensä tunteminen tarkoittaa sitä, että tiedostat sekä hyvät että huonommat ominaisuutesi, rajasi ja vahvuutesi sekä osaat arvioida omaa toimintaasi ja syitä sen toiminnan taustalla. Osaat myös asettua ainakin jossain määrin myös ulkopuolisen asemaan ja tarkastelemaan itseäsi objektiivisesti. Millaisen vaikutelman joku toinen sinusta saa? Onko se totuus siitä, millainen olet?

Sinulla on selvästi itsetuntemusta, koska osaat kuvailla persoonaasi hyvin ja se näkyy hyvin myös näissä kirjoittamissasi vastauksissa. Tunnut ottavan asiat kovin kirjaimellisesti ja olevan mustavalkoisesti ajatteleva joko/tai -ihminen, joka reagoi helposti tilanteisiin senhetkisen tunnetilan mukaan riippumatta siitä, millaista reagointia tilanne "vaatisi". En tiedä, oletko koskaan käynyt tutkimuksissa koskien sitä, voisiko sinulla olla joitain neuroepätyypillisiä piirteitä, jotka vaikeuttavat sosiaalisten tilanteiden tulkintaa sekä kykyä tunnistaa sekä omia että muiden vaikuttimia. Sitä kautta saattaisit myös löytää keinoja toimivampaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja itsetuntosikin varmasti paranisi niiden oppimisen kautta. Et ole luuseri, et vain ole löytänyt vielä rakentavampia ajatus- ja käytösmalleja.

Itse asiassa kun ensimmäisen kerran menin psykiatrille joskus sata vuotta sitten masennuksen vuoksi niin hänen aivan ensimmäinen kysymyksensä minulle oli "oletko autisti?" (No minunko se olisi pitänyt tietää) mutta totesi sitten siinä etten kuitenkaan ole. Mutta viime aikoina kun autismin ei ole katsottu olevan vain sitä sademies-tyyppistä niin olen kyllä miettinyt että ehkä olenkin jotenkin neuroepätyypillinen..työnikin on yksin puurtamista ja etäilyä..mutta huomaan olevani ihmisten kanssa jotenkin epäherkkä, tai että koen osaavani kyllä lukea ihmisiä mutta sitten taas sosiaalisia tilanteita en osaa lukea yhtään.

Jos psykiatri on kuitenkin epäillyt sinulla autisminkirjoa sen verran vahvasti, että on heti kysynyt suoraan asiasta sinulta - ja itsekin näitä piirteitä itsessäsi tunnistat - niin tutkimukset olisivat varmasti aiheellisia. Vaikka virallista diagnoosia et saisi, niin todennäköisesti saatat saada ainakin vinkkejä ja työkaluja siihen, miten voit tulla sinuksi piirteidesi kanssa ja millä tavoin voit sujuvoittaa vuorovaikutusta muiden kanssa. Usein tutkimattomat ja diagnosoimattomat autisminkirjolaiset voivat antaa itsestään negatiivisen kuvan ihan vain sen takia, että he eivät ole oppineet riittäviä taitoja liittyen sosiaaliseen kanssakäymiseen, omien tunteiden tunnistamiseen sekä tilanteiden lukemiseen ja asianmukaiseen reagointiin.

Eräs tuttu sai Asperger-diagnoosin aikuisena ja se oli hänelle oikeastaan vähän niin kuin avain vapauteen. Ennen diagnoosia ja piirteidensä tiedostamista hänellä oli alituiseen sukset ristissä jonkun kanssa, oli lapsenomaisen itsekeskeinen, helposti ärsyyntyvä ja pakkomielteisyydessään sekä tilannetajuttomuudessaan jopa vähän pelottava. Diagnoosin ja sen myötä asianmukaista apua saatuaan hän on nykyään kuin toinen ihminen: asiallinen, luotettava, analyyttinen ja myös ihan pidetty muiden keskuudessa. Piirteet näkyvät joissain tilanteissa edelleen mutta eivät ollenkaan häiritsevällä tavalla ja jos diagnoosista ei tietäisi, ei edes välttämättä tulisi ajatelleeksi niiden liittyvän juuri autisminkirjolla olemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille, joilla on huono itsetunto, lohdun sanoiksi, että itsetuntoa voi parantaa ja se yleensä paraneekin iän myötä vähän itsestäänkin. Maailma on aika armoton. Pitää ensimmäiseksi nähdä sisimpäänsä ja sanoa itselleen, että sä olet okei. Sulla on oikeus olla täällä ihan kuin kaikilla muillakin. Sä olet riittävän hyvä. Kaikki ei tätä tiedä, jos elämä on kohdellut huonosti. Kaikki on rakkauden arvoisia. Myös sinä. Ihan siitä riippumatta minkä näköinen tai kokoinen olet tai mitä mieltä joku random tyyppi on sinusta. Ruoki rakkautta sisälläsi ja ole hyvä itsellesi. Ole itsellesi se paras kaveri. Älä soimaa itseäsi turhista asioista. Olet ihminen siinä missä muutkin. Inhimillinen ja erehtyväinen. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Riität omana itsenäsi. Sinun ei tarvitse muuttua miksikään jotta olisit riittävän hyvä jollekulle toiselle. Miksi pitåisi. Arvosta itseäsi ja lähetä vaatijat pois jos et heille kelpaa. Kelpaa itsellesi, se on tärkeintä.

Onko tärkeintä, että kelpaa itselleen, jos ei kelpaa kenellekään muulle? Ihmiset pääsääntöisesti tarvitsee elämäänsä ihmissuhteita voidakseen hyvin. Eikä auta, jos sanotaan, että "kyllä varmasti jollekin kelpaat"- en ole neljäänkymmeneen vuoteen pahemmin kelvannut ja yksin olen, itse itselleni kelvaten ja yksinäisyyteen uupuen..

Samaa mieltä, jokainen tarvitsee myös ulkoista hyväksyntää! Ilman sitä itsetuntoa ei voi saavuttaa, jos on tarpeeksi pohjalla jo lähtökohdista. Ihmissuhteet ja toisten hyväksyntä ovat tärkeitä ja sen tajuaa vasta kun niitä ei ole. En halua alkuperäistä kommentin kirjoittajaa leimata, mutta helposti näitä "kelpaa itsellesi, se on tärkeintä"-kommentteja tulee juurikin niiltä jotka ovat aina saaneet muiden ihmisten hyväksyntää ja joilla on ollut asiat hyvin. On erittäin, erittäin vaikeaa tässä nyt uskotella itselleen että kelpaa kun ei ole parisuhdetta, ei ystäviä, ei mitään. Olen jäänyt kaikesta paitsi ja aina asiat ovat menneet pieleen.

Alkuperäisen kommentin kirjoittajalla ei ole parisuhdetta eikä paljon ystäviä. Olen jäänyt asioista todella paljon paitsi ja kipuillut hyvin paljon elämässäni. On myös koulukiusaamistausta ja oli syvä masennus nuorena. Tunnen itseni usein vieläkin hieman ulkopuoliseksi. Olen ihan itse taistellut itseni kuopasta ylös ilman ulkopuolista apua. En odota, että joku muu ratkoisi ongelmani ja olen nykyään sovussa itseni ja ulkomaailman kanssa.

Ap:na vielä sanon, ettei ole ollut helppoa ja myötätuntoa niille, ketkä näiden asioiden kanssa kamppailevat. Ei ole tarkoitus esittää tässä mitään sankaria ja monesti on meinannut usko loppua itseltäni. Pikkuhiljaa kuitenkin on alkanut itsetunto rakentua pala palalta. Tärkein oivallukseni oli, että minä olen minä ja hyvä sellsisena kuin olen, ja että vaikka kuinka toivoo, että joku ulkopuolinen tulisi ja loksauttaisi palat kohdilleen, sitä ei tapahdu, vaan itse olet avainasemassa ja voit muuttaa maailmaasi vain muuttamalla itseäsi ja näkemyksiäsi. Siis jos haluat/pystyt. Elämä on täynnä valintoja, vaikka joskus tuntuu siltä ettei näin ole. Voit kuitenkin valita, miten suhtaudut asioihin. Mikä on sisäinen dialogisi pääsi sisällä. Menestyneet ihmiset ei- menestyneistä erottaa mm. se, miten hyvin sietävät pettymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on. Ei perustu mihinkään ulkoiseen vaan siihen, että minä riitän. Voin tehdä virheitä ja olla väärässä, mutta minä riitän sellaisena kuin olen. Minulla on arvoa. Totta kai useampi hylkääminen ja epäonnistuminen horjuttaisi tätä uskoa, mutta ne asiat pitää vaan käsitellä ja pala palalta kursia itsensä taas kasaan. Ei ole ihmistä, jonka itsetunto ei koskaan horjuisi (paitsi psykopaatit). Se on osa ihmisyyttä ja tekee hyvää olla vastatusten epävarmuuksiensa kanssa jotta voi kasvaa.

Mitä tarkoitat sillä, että sinä riität? Riität mihin? Entä tuo arvo, sinulla on arvoa siis millä tavalla?

Eli jos ajatellaan tilannetta, että joku haluaisi vaikka olka ystäväsi, mutta sinä et pidä häntä vaikkapa tarpeeksi mielenkiintoisena persoonana, niin silloinhan tämä ihminen ei "riitä" sinulle eikä hänellä ole sinulle riittävästi arvoa.

Vastaan sivusta. Kun riittää itselleen sellaisena kuin on, ei oma arvo ole siitä kiinni mitä mieltä joku toinen on sinusta. Jos joku ei halua olla ystäväni, se voi tietty olla valitettavaa, mutta kaikkien ei tarvitse tykätä minusta kuten minäkään en tykkää kaikista. Tunne on sitäpaitsi usein vastavuoroinen. Ei kaikkien kanssa voi olla ystävä. Ei tarkoita myöskään että toisessa ihmisessä olisi jotain vikaa jos ei halua seuraasi. Löydät varmasti sellaisia ystäviä, jotka sopii paremmin juuri sinulle.

Kyllähän siinä toisessa on jotain vikaa, jos et halua olla hänen ystävänsä. Minä olen kohdannut satoja ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin, mutta he ei minuun, eli en ole ollut heille esim riittävän hauska, riittävän mielenkiintoinen, riittävän tasapainoinen, riittävän iloinen ja mitä kaikkia syitä onkaan.

Juu, kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä mutta kun on aina juuri se, jonka kanssa ei tarvitse olla ystävä, niin kyllähän se tarkoittaa että en riitä näille ihmisille nykyisine ominaisuuksineni.

Tätä ketjua lukiessa tulee ikävä kyllä houkutus todeta, että ehkä se "vika" löytyy peiliin katsomalla. Se on tavassasi tulkita ihmisten välisiä suhteita ja motiiveja. Näet ystävystymisen ja ystävyyssuhteet hyötysuhteina, joiden avulla voi pönkittää omaa statustaan ja minäkuvaansa. Se ei ole hyvä lähtökohta ystävystymiselle ja pahimmillaan saatat sen vuoksi haksahtaa manipuloivaan ja suorastaan häiriintyneeseen ihmiseen. Luonnehäiriöiset ovat loistavia imartelijoita ja saavat kohteensa tuntemaan itsensä tärkeäksi, spesiaaliksi ja niin paljon paremmaksi ihmiseksi kuin muut - aluksi. Kun suhde tai tuttavuus etenee, alkaa naamion takaa paljastua aivan erilainen ihminen kuin mitä oletit.

Jotain kertoo sekin, kuinka vähättelet ja ammut alas tässä ketjussa tulleita vastauksia, mistä tulee sellainen vaikutelma, että et itse asiassa halua, että kenelläkään muulla olisi hyvä itsetunto koska sinullakaan ei ole. Että muidenkin "kuuluisi" perustaa itsetuntonsa ulkoisten seikkojen varaan ja tuntea itsensä muita huonommaksi, jos ulkoiset olosuhteet eivät ole aivan ihanteelliset. Tällainen asenne näkyy ja kuuluu läpi myös elävässä elämässä ja voi olla syy siihen, miksi niin monet ihmiset eivät halua tutustua sinuun paremmin. Käsittele ensin omat haavasi ja häpeäsi joko ammattiauttajan tai esimerkiksi jonkin luovan kanavan (kirjoittaminen, maalaaminen jne.) kautta. Nyt projisoit omaa pahaa oloasi ja kelpaamattomuuden tunnettasi muihin sen sijaan, että keskittyisit työstämään sitä siedettävämpään muotoon.

Ammun alas vastauksia kyllä ihan vain siinä määrin kun ne liittyvät omaan tilanteeseeni. Kyllä tietenkin on ihmisiä, joilla on aidosti hyvä itsetunto, mutta heidän antamansa vastaukset ei (näköjään) auta minua mitenkään, koska jos minulle sanotaan että "riität tuollaisena kuin olet" ja silti en faktisesti "riitä" kellekään niin mitä se minua auttaa?

En halua ystäviä saadakseni itselleni statusta vaan saadakseni esim hauskaa seuraa. Mutta en ilmeisesti ole sitten itse hauskaa seuraa muille= en riitä.

Voi tuon riittää-sanan korvata muullakin jos se on se ongelma, ehkä pointtini on se että voiko jollain muka olla aidosti hyvä itsetunto ilman että kertakaikkiaan kukaan muu erityisemmin välittää hänen seurastaan?

Me ollaan kaikki täällä lähtökohtaisesti yksin. Jos et löydä ystäviä, voit miettiä olisiko taustalla joku muu ongelma. Et selvästi ole halukas työstämään itseäsi, vaan haluat ulkoistaa syyn jonnekin muualle. Haluat, että joku ottaa vastuun siitä, ettet "kelpaa". Mutta kuka?

No sitähän minä tässä yritän juuri työstää! Että mikä se vika minussa on? Aina ne vastaukset on jotain ympäripyöreää "et ole löytänyt omanlaisiasi ihmisiä" mutta että minkälainen ihminen minä olen sitten ja ketä minun pitää etsiä, kun ei tähän mennessä niitä omanlaisia ole löytynyt vaikka tosiaan avoimesti suhtaudun lähestulkoonsa kaikkiin ihmisiin.

Eikös sun pitäisi itse tietää minkälainen ihminen olet ja minkälaisten ihmisten seurassa tykkäät olla? Jos et tiedä niin alapa ottaa selvää itsestäsi ihan itse kokeilemalla erilaisia asioita (harrastuksia, kirjallisuutta, taidetta yms) ja miettimällä miten reagoit erilaisiin tilanteisiin. Sen sanon, että yleensä ihmiset tykkäävät olla ihmisten kanssa, jotka tuntevat itsensä hyvin ja tietävät millaisia ovat. Ihmisen, joka on ihan hukassa itsensä kanssa, seurassa on jotenkin vähän hankala olla. Meidän jokaisen velvollisuus itseämme kohtaan on opetella tuntemaan itsemme ja sen homman voi tehdä vain ihminen itse. Ei ole olemassa mitään valmista ohjetta tai sapluunaa tähän. Se tulee elämänkokemuksen myötä ja kokeilemalla erilaisia asioita ja reflektoimalla omaa käytöstään erilaisissa tilanteissa.

Niin, no olen nuorempana käynyt vuosikausia psykoterapiassa ja kokenut vaikka mitä asioita, niin edelleen joka päivä reagoin asioihin itseni yllättäen ja uusia puolia tuntuu ilmaantuvan koko ajan. Joten en todella osaa muutamalla lauseella kuvata että olen satavarmasti tällainen ja tällainen aina ja ikuisesti.

Ainoa mitä osaan ehkä sanoa on että minussa on esim sekä herkkä ja tunteellinen, kaikille hyvää haluava puoli että kylmä ja kova, kaikille pahaa haluava puoli. Ynnä muita vastaavia vastakohtaisuuksia. Ja reagointini asioihin riippuu siitä mikä puoli kulloinkin on päällä.

Ei oman itsensä tunteminen tarkoita sitä, että pystyisi satavarmasti sanomaan olevansa tietynlainen aina ja joka tilanteessa. Oman itsensä tunteminen tarkoittaa sitä, että tiedostat sekä hyvät että huonommat ominaisuutesi, rajasi ja vahvuutesi sekä osaat arvioida omaa toimintaasi ja syitä sen toiminnan taustalla. Osaat myös asettua ainakin jossain määrin myös ulkopuolisen asemaan ja tarkastelemaan itseäsi objektiivisesti. Millaisen vaikutelman joku toinen sinusta saa? Onko se totuus siitä, millainen olet?

Sinulla on selvästi itsetuntemusta, koska osaat kuvailla persoonaasi hyvin ja se näkyy hyvin myös näissä kirjoittamissasi vastauksissa. Tunnut ottavan asiat kovin kirjaimellisesti ja olevan mustavalkoisesti ajatteleva joko/tai -ihminen, joka reagoi helposti tilanteisiin senhetkisen tunnetilan mukaan riippumatta siitä, millaista reagointia tilanne "vaatisi". En tiedä, oletko koskaan käynyt tutkimuksissa koskien sitä, voisiko sinulla olla joitain neuroepätyypillisiä piirteitä, jotka vaikeuttavat sosiaalisten tilanteiden tulkintaa sekä kykyä tunnistaa sekä omia että muiden vaikuttimia. Sitä kautta saattaisit myös löytää keinoja toimivampaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja itsetuntosikin varmasti paranisi niiden oppimisen kautta. Et ole luuseri, et vain ole löytänyt vielä rakentavampia ajatus- ja käytösmalleja.

Itse asiassa kun ensimmäisen kerran menin psykiatrille joskus sata vuotta sitten masennuksen vuoksi niin hänen aivan ensimmäinen kysymyksensä minulle oli "oletko autisti?" (No minunko se olisi pitänyt tietää) mutta totesi sitten siinä etten kuitenkaan ole. Mutta viime aikoina kun autismin ei ole katsottu olevan vain sitä sademies-tyyppistä niin olen kyllä miettinyt että ehkä olenkin jotenkin neuroepätyypillinen..työnikin on yksin puurtamista ja etäilyä..mutta huomaan olevani ihmisten kanssa jotenkin epäherkkä, tai että koen osaavani kyllä lukea ihmisiä mutta sitten taas sosiaalisia tilanteita en osaa lukea yhtään.

Jos psykiatri on kuitenkin epäillyt sinulla autisminkirjoa sen verran vahvasti, että on heti kysynyt suoraan asiasta sinulta - ja itsekin näitä piirteitä itsessäsi tunnistat - niin tutkimukset olisivat varmasti aiheellisia. Vaikka virallista diagnoosia et saisi, niin todennäköisesti saatat saada ainakin vinkkejä ja työkaluja siihen, miten voit tulla sinuksi piirteidesi kanssa ja millä tavoin voit sujuvoittaa vuorovaikutusta muiden kanssa. Usein tutkimattomat ja diagnosoimattomat autisminkirjolaiset voivat antaa itsestään negatiivisen kuvan ihan vain sen takia, että he eivät ole oppineet riittäviä taitoja liittyen sosiaaliseen kanssakäymiseen, omien tunteiden tunnistamiseen sekä tilanteiden lukemiseen ja asianmukaiseen reagointiin.

Eräs tuttu sai Asperger-diagnoosin aikuisena ja se oli hänelle oikeastaan vähän niin kuin avain vapauteen. Ennen diagnoosia ja piirteidensä tiedostamista hänellä oli alituiseen sukset ristissä jonkun kanssa, oli lapsenomaisen itsekeskeinen, helposti ärsyyntyvä ja pakkomielteisyydessään sekä tilannetajuttomuudessaan jopa vähän pelottava. Diagnoosin ja sen myötä asianmukaista apua saatuaan hän on nykyään kuin toinen ihminen: asiallinen, luotettava, analyyttinen ja myös ihan pidetty muiden keskuudessa. Piirteet näkyvät joissain tilanteissa edelleen mutta eivät ollenkaan häiritsevällä tavalla ja jos diagnoosista ei tietäisi, ei edes välttämättä tulisi ajatelleeksi niiden liittyvän juuri autisminkirjolla olemiseen.

Nyt kun mietin niin koska nämä sosiaaliset suhteet ovat aina olleet minulle murheenkryyni niin olen jotenkin itsekseni opetellut olemaan ikään kuin normaali, tarkkailemalla muita ihmisiä ja lukemalla normaalista käytöksestä jne ja se on onnistunut siten että olen työelämässä jne mutta läheiset ihmissuhteet puuttuu tyystin. En ole tajunnut miksi kukaan ei halua tutustua paremmin siihen minuun "sosiaalinen normaali persoona"- rooliini mutta ehkä tämä autistius voisi selittää sitä osaksi..tunnistan kyllä myös nuo luetellut piirteet kaveriltasi, olen vain luullut että lapsekas pakkomielteisyys= normaalia intohimoisuutta, itsekeskeisyys= normaalia itsetuntoa, ärtyminen = normaalia "temperamenttia"..hmm, minua on kyllä usein myös kuvattu oudoksi ja joskus myös pelottavaksi. Luulin että nämä johtui masennuksestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huono itsetunto ja häpeän itseäni. Ajattelen että olen lihava vaikka olen roteva eli minulla on leveät hartiat ja pieni maha. Häpeän myös sitä että minä olen aika karvainen.

Haluaisin siis olla sirompi ja karvaton.

M31

Kohdistat huomiosi ihan vääriin asioihin. Sinun pitää ehkä muuttaa jotain itsessäsi, mutta kroppasi viilaaminen ei muuta mitään. Keskitä huomiosi ennemmin pääkopan sisältöön ja mikä siellä kaipaa muutosta.

Ajattelen niin että muut ihmiset pitävät minua lihavana ja koen olevani myös lihava kun vaatekokoni on L/XL, jos ostan M koon vaatteita niin ne puristavat hartioista. En tiedä miten voisin pääkoppani sisältöä muuttaa koska peilikuvaani on helpompi muuttaa. Olen nyt 180/95 mitoiltani ja tavoitteena on mitat 180/70.

Huhhuh. Tällä ei ole itsetunnon kanssa juuri mitään tekemistä. Sinulla on ulkonäköpaine kukkeimmillaan. Keskity muuhun elämässäsi, tärkeämpiä asioita on paljon. 

Minulla on huono itsetunto ja tunnistan itsessäni myös Asperger-piirteitä.

Ystäviä minulla on aina ollut, mikä on pelastanut minut täydeltä eristäytymiseltä. Olen erittäin sosiaalinen introvertti, mutta onneksi jo lapsuudessani Internet yleistyi, löysin sen avulla ystäviä. Koulussa ei aina ollut, alettiin kiusata kun olin 11v. Olen myös erittäin tarvitseva ja riippuvainen ollut varsinkin lapsena, halusin omia kaverit vain itselleni. Kotikasvatus ei ollut parasta laatua myöskään, valitettavasti. Sosiaalisia taitoja ei opetettu ollenkaan enkä saanut hyväksyntää oikein muusta kuin hyvistä suorituksista vaikkapa koulussa. Näihin se "itsetunto" sitten osittain pohjautui. Vanhemmillanikin sosiaaliset taidot ovat huonot.

Nykyisin itsetuntemukseni on aika hyvä, tunnistan siis tapani reagoida ja mistä tunteet kumpuavat jne. Osaan myös melko hyvin lukea yksittäisiä ihmisiä, mutta en ryhmädynamiikkaa - olen aina se ulkopuolinen ja outo. Kokemusteni myötä olen usein myös aika varautunut.

Ystävät eivät ole pelastaneet minua huonolta itsetunnolta, se on minun ristini. Mutta ilman ystäviä olisin taatusti vielä pahemmin masentunut. Kyllä ihminen lähtökohtaisesti kaipaa toisten seuraa, olemme laumaeläimiä hyvin vahvasti. Niin, ja huono itsetunto ehdottomasti aiheuttaa haittaa ihmissuhteisiin, mutta ei ole este niille. Olen myös parisuhteessa ja puolisollani on huono itsetunto myös. Meillä olisi helpompaa jos olisimme "ehjiä ihmisiä" molemmat, mutta emme ole ja toisaalta ehkä siksi ymmärrämme toisiamme. Koen myös että loputon kiinnostukseni ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan on osittain itsetuntokamppailujeni ansiota. Luen paljon ja pyrin ymmärtämään muita ja itseäni ja maailmaa. Ymmärtämisen sijaan jää usein ihmettelyksi, mutta sekin on antoisaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huono itsetunto ja tunnistan itsessäni myös Asperger-piirteitä.

Ystäviä minulla on aina ollut, mikä on pelastanut minut täydeltä eristäytymiseltä. Olen erittäin sosiaalinen introvertti, mutta onneksi jo lapsuudessani Internet yleistyi, löysin sen avulla ystäviä. Koulussa ei aina ollut, alettiin kiusata kun olin 11v. Olen myös erittäin tarvitseva ja riippuvainen ollut varsinkin lapsena, halusin omia kaverit vain itselleni. Kotikasvatus ei ollut parasta laatua myöskään, valitettavasti. Sosiaalisia taitoja ei opetettu ollenkaan enkä saanut hyväksyntää oikein muusta kuin hyvistä suorituksista vaikkapa koulussa. Näihin se "itsetunto" sitten osittain pohjautui. Vanhemmillanikin sosiaaliset taidot ovat huonot.

Nykyisin itsetuntemukseni on aika hyvä, tunnistan siis tapani reagoida ja mistä tunteet kumpuavat jne. Osaan myös melko hyvin lukea yksittäisiä ihmisiä, mutta en ryhmädynamiikkaa - olen aina se ulkopuolinen ja outo. Kokemusteni myötä olen usein myös aika varautunut.

Ystävät eivät ole pelastaneet minua huonolta itsetunnolta, se on minun ristini. Mutta ilman ystäviä olisin taatusti vielä pahemmin masentunut. Kyllä ihminen lähtökohtaisesti kaipaa toisten seuraa, olemme laumaeläimiä hyvin vahvasti. Niin, ja huono itsetunto ehdottomasti aiheuttaa haittaa ihmissuhteisiin, mutta ei ole este niille. Olen myös parisuhteessa ja puolisollani on huono itsetunto myös. Meillä olisi helpompaa jos olisimme "ehjiä ihmisiä" molemmat, mutta emme ole ja toisaalta ehkä siksi ymmärrämme toisiamme. Koen myös että loputon kiinnostukseni ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan on osittain itsetuntokamppailujeni ansiota. Luen paljon ja pyrin ymmärtämään muita ja itseäni ja maailmaa. Ymmärtämisen sijaan jää usein ihmettelyksi, mutta sekin on antoisaa.

Ryhmädynamiikka on tosiaan aihe jota en varmaan ikinä ymmärrä..mutta tosiaan on varmaan niinkin ettei edes mahd autistiset piirteeni selitä ihmissuhteiden puutettani. Mutta selittänee se monia asiaan liittyviä pulmia kyllä. Minullekin kävisi ihan hyvin ystäviksi ja kumppaniksi jne toiset ei-niin-rautaisen itsetunnon omaavat ihmiset, mutta heillä on sitten jotain muita ominaisuuksia joita minulla ei ilmeisesti ole tai päinvastoin, minkä vuoksi hekään ei koe sitä rauhaa ja iloa ja mitä näitä nyt olikaan mitä toisen seurassa pitäisi tuntea jotta siitä muodostuu suhdetta.

Ihan hyvä. Ammatillisesti olen itsevarma ja olen hyväksynyt kehoni ja ulkonäköni huonot puolet (toki tiedostan ne ja välillä ärsyttää).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huono itsetunto ja tunnistan itsessäni myös Asperger-piirteitä.

Ystäviä minulla on aina ollut, mikä on pelastanut minut täydeltä eristäytymiseltä. Olen erittäin sosiaalinen introvertti, mutta onneksi jo lapsuudessani Internet yleistyi, löysin sen avulla ystäviä. Koulussa ei aina ollut, alettiin kiusata kun olin 11v. Olen myös erittäin tarvitseva ja riippuvainen ollut varsinkin lapsena, halusin omia kaverit vain itselleni. Kotikasvatus ei ollut parasta laatua myöskään, valitettavasti. Sosiaalisia taitoja ei opetettu ollenkaan enkä saanut hyväksyntää oikein muusta kuin hyvistä suorituksista vaikkapa koulussa. Näihin se "itsetunto" sitten osittain pohjautui. Vanhemmillanikin sosiaaliset taidot ovat huonot.

Nykyisin itsetuntemukseni on aika hyvä, tunnistan siis tapani reagoida ja mistä tunteet kumpuavat jne. Osaan myös melko hyvin lukea yksittäisiä ihmisiä, mutta en ryhmädynamiikkaa - olen aina se ulkopuolinen ja outo. Kokemusteni myötä olen usein myös aika varautunut.

Ystävät eivät ole pelastaneet minua huonolta itsetunnolta, se on minun ristini. Mutta ilman ystäviä olisin taatusti vielä pahemmin masentunut. Kyllä ihminen lähtökohtaisesti kaipaa toisten seuraa, olemme laumaeläimiä hyvin vahvasti. Niin, ja huono itsetunto ehdottomasti aiheuttaa haittaa ihmissuhteisiin, mutta ei ole este niille. Olen myös parisuhteessa ja puolisollani on huono itsetunto myös. Meillä olisi helpompaa jos olisimme "ehjiä ihmisiä" molemmat, mutta emme ole ja toisaalta ehkä siksi ymmärrämme toisiamme. Koen myös että loputon kiinnostukseni ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan on osittain itsetuntokamppailujeni ansiota. Luen paljon ja pyrin ymmärtämään muita ja itseäni ja maailmaa. Ymmärtämisen sijaan jää usein ihmettelyksi, mutta sekin on antoisaa.

Ryhmädynamiikka on tosiaan aihe jota en varmaan ikinä ymmärrä..mutta tosiaan on varmaan niinkin ettei edes mahd autistiset piirteeni selitä ihmissuhteiden puutettani. Mutta selittänee se monia asiaan liittyviä pulmia kyllä. Minullekin kävisi ihan hyvin ystäviksi ja kumppaniksi jne toiset ei-niin-rautaisen itsetunnon omaavat ihmiset, mutta heillä on sitten jotain muita ominaisuuksia joita minulla ei ilmeisesti ole tai päinvastoin, minkä vuoksi hekään ei koe sitä rauhaa ja iloa ja mitä näitä nyt olikaan mitä toisen seurassa pitäisi tuntea jotta siitä muodostuu suhdetta.

Oletko kokeillut etsiä ystäviä netistä, nykyisin ehkä somesta? Entä ulkomailta? Joskus pieni kielimuurikin on vain hyvä ja omat omituisuutensa voi selittää kätevästi kulttuurieroilla. Sitten vähän tyhmältä kuulostava kysymys, mutta käytätkö alkoholia? Tiedän ettei ole terveellinen tapa, mutta tunnustan ihan suoraan että minun on helpompi tutustua ihmisiin tilanteissa, joissa kaikki (myös minä) ovat vähän humalassa.

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta sekin on valitettavaa ja ainakin omalla kohdallani totta, että nuorempana ihmisiä tapasi useammin ja oli helpompi solahtaa toisen elämään, kun se ei ollut vielä täysi paketti perheineen ja omistusasuntoineen ja kokopäivätöineen. Olen itse 30v, ja jos nyt haluaisin uusia ystäviä, niin kyllä se vaikeampaa olisi kuin ns. tyypillisessä opiskelijaiässä 20-25v.

On ihan älyttömän hyvä nykyään. 

On hyvä ja ei ole. Se riippuu aivan hetkestä. Olen mies ja pari jätkää on vit... sailleet että mun ego alkaa tuntua pari kilometriä ennenkuin mua näkyy. Ex vaimokin sanoi suuttuneena että piip, piip sun ego on ihan liikaa. Piip hän ei jaksa mun kanssa. Siihen oli helppo ratkaisu, erottiin. 

Toinen puoli on että olen helkkarin hauras. Hajoilen itsekseni ja olen miettinyt lopullista ratkaisua. Yrittänytkin mutta viillosta ranteeseen jäi vain arpi. Viilsin poikittain ja sekin meni kaksi-kolme milliä valtimon ohi. Saamarin sählä tunari. Jäi sentään arpi mistä voi ottaa suuntaa jos uudestaan viillän.

Sitä ei oikeasti useimmat usko kuinka puhelias. Lähes kaikkien kanssa toimeentuleva sananvalmis voi olla hauras. En ymmärä itseäni niin siksi en vaadi sitä muiltakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huono itsetunto ja tunnistan itsessäni myös Asperger-piirteitä.

Ystäviä minulla on aina ollut, mikä on pelastanut minut täydeltä eristäytymiseltä. Olen erittäin sosiaalinen introvertti, mutta onneksi jo lapsuudessani Internet yleistyi, löysin sen avulla ystäviä. Koulussa ei aina ollut, alettiin kiusata kun olin 11v. Olen myös erittäin tarvitseva ja riippuvainen ollut varsinkin lapsena, halusin omia kaverit vain itselleni. Kotikasvatus ei ollut parasta laatua myöskään, valitettavasti. Sosiaalisia taitoja ei opetettu ollenkaan enkä saanut hyväksyntää oikein muusta kuin hyvistä suorituksista vaikkapa koulussa. Näihin se "itsetunto" sitten osittain pohjautui. Vanhemmillanikin sosiaaliset taidot ovat huonot.

Nykyisin itsetuntemukseni on aika hyvä, tunnistan siis tapani reagoida ja mistä tunteet kumpuavat jne. Osaan myös melko hyvin lukea yksittäisiä ihmisiä, mutta en ryhmädynamiikkaa - olen aina se ulkopuolinen ja outo. Kokemusteni myötä olen usein myös aika varautunut.

Ystävät eivät ole pelastaneet minua huonolta itsetunnolta, se on minun ristini. Mutta ilman ystäviä olisin taatusti vielä pahemmin masentunut. Kyllä ihminen lähtökohtaisesti kaipaa toisten seuraa, olemme laumaeläimiä hyvin vahvasti. Niin, ja huono itsetunto ehdottomasti aiheuttaa haittaa ihmissuhteisiin, mutta ei ole este niille. Olen myös parisuhteessa ja puolisollani on huono itsetunto myös. Meillä olisi helpompaa jos olisimme "ehjiä ihmisiä" molemmat, mutta emme ole ja toisaalta ehkä siksi ymmärrämme toisiamme. Koen myös että loputon kiinnostukseni ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan on osittain itsetuntokamppailujeni ansiota. Luen paljon ja pyrin ymmärtämään muita ja itseäni ja maailmaa. Ymmärtämisen sijaan jää usein ihmettelyksi, mutta sekin on antoisaa.

Ryhmädynamiikka on tosiaan aihe jota en varmaan ikinä ymmärrä..mutta tosiaan on varmaan niinkin ettei edes mahd autistiset piirteeni selitä ihmissuhteiden puutettani. Mutta selittänee se monia asiaan liittyviä pulmia kyllä. Minullekin kävisi ihan hyvin ystäviksi ja kumppaniksi jne toiset ei-niin-rautaisen itsetunnon omaavat ihmiset, mutta heillä on sitten jotain muita ominaisuuksia joita minulla ei ilmeisesti ole tai päinvastoin, minkä vuoksi hekään ei koe sitä rauhaa ja iloa ja mitä näitä nyt olikaan mitä toisen seurassa pitäisi tuntea jotta siitä muodostuu suhdetta.

Oletko kokeillut etsiä ystäviä netistä, nykyisin ehkä somesta? Entä ulkomailta? Joskus pieni kielimuurikin on vain hyvä ja omat omituisuutensa voi selittää kätevästi kulttuurieroilla. Sitten vähän tyhmältä kuulostava kysymys, mutta käytätkö alkoholia? Tiedän ettei ole terveellinen tapa, mutta tunnustan ihan suoraan että minun on helpompi tutustua ihmisiin tilanteissa, joissa kaikki (myös minä) ovat vähän humalassa.

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta sekin on valitettavaa ja ainakin omalla kohdallani totta, että nuorempana ihmisiä tapasi useammin ja oli helpompi solahtaa toisen elämään, kun se ei ollut vielä täysi paketti perheineen ja omistusasuntoineen ja kokopäivätöineen. Olen itse 30v, ja jos nyt haluaisin uusia ystäviä, niin kyllä se vaikeampaa olisi kuin ns. tyypillisessä opiskelijaiässä 20-25v.

Päihtyneenä arviointikyky heikentyy. Kehen luulet tutustuvasi kun olet itse päihtynyt kuten tutustumisen kohdekin?

Alkoholisteilla/narkkareilla tms on "hauskaa" kun on seuraa ja yhteinen harrastus. Kangastusta se on.

Ai kappas kun Pertti/Maija onkin ihan toisenlainen kuin luulin. Kukaha minä olen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huono itsetunto ja tunnistan itsessäni myös Asperger-piirteitä.

Ystäviä minulla on aina ollut, mikä on pelastanut minut täydeltä eristäytymiseltä. Olen erittäin sosiaalinen introvertti, mutta onneksi jo lapsuudessani Internet yleistyi, löysin sen avulla ystäviä. Koulussa ei aina ollut, alettiin kiusata kun olin 11v. Olen myös erittäin tarvitseva ja riippuvainen ollut varsinkin lapsena, halusin omia kaverit vain itselleni. Kotikasvatus ei ollut parasta laatua myöskään, valitettavasti. Sosiaalisia taitoja ei opetettu ollenkaan enkä saanut hyväksyntää oikein muusta kuin hyvistä suorituksista vaikkapa koulussa. Näihin se "itsetunto" sitten osittain pohjautui. Vanhemmillanikin sosiaaliset taidot ovat huonot.

Nykyisin itsetuntemukseni on aika hyvä, tunnistan siis tapani reagoida ja mistä tunteet kumpuavat jne. Osaan myös melko hyvin lukea yksittäisiä ihmisiä, mutta en ryhmädynamiikkaa - olen aina se ulkopuolinen ja outo. Kokemusteni myötä olen usein myös aika varautunut.

Ystävät eivät ole pelastaneet minua huonolta itsetunnolta, se on minun ristini. Mutta ilman ystäviä olisin taatusti vielä pahemmin masentunut. Kyllä ihminen lähtökohtaisesti kaipaa toisten seuraa, olemme laumaeläimiä hyvin vahvasti. Niin, ja huono itsetunto ehdottomasti aiheuttaa haittaa ihmissuhteisiin, mutta ei ole este niille. Olen myös parisuhteessa ja puolisollani on huono itsetunto myös. Meillä olisi helpompaa jos olisimme "ehjiä ihmisiä" molemmat, mutta emme ole ja toisaalta ehkä siksi ymmärrämme toisiamme. Koen myös että loputon kiinnostukseni ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan on osittain itsetuntokamppailujeni ansiota. Luen paljon ja pyrin ymmärtämään muita ja itseäni ja maailmaa. Ymmärtämisen sijaan jää usein ihmettelyksi, mutta sekin on antoisaa.

Ryhmädynamiikka on tosiaan aihe jota en varmaan ikinä ymmärrä..mutta tosiaan on varmaan niinkin ettei edes mahd autistiset piirteeni selitä ihmissuhteiden puutettani. Mutta selittänee se monia asiaan liittyviä pulmia kyllä. Minullekin kävisi ihan hyvin ystäviksi ja kumppaniksi jne toiset ei-niin-rautaisen itsetunnon omaavat ihmiset, mutta heillä on sitten jotain muita ominaisuuksia joita minulla ei ilmeisesti ole tai päinvastoin, minkä vuoksi hekään ei koe sitä rauhaa ja iloa ja mitä näitä nyt olikaan mitä toisen seurassa pitäisi tuntea jotta siitä muodostuu suhdetta.

Oletko kokeillut etsiä ystäviä netistä, nykyisin ehkä somesta? Entä ulkomailta? Joskus pieni kielimuurikin on vain hyvä ja omat omituisuutensa voi selittää kätevästi kulttuurieroilla. Sitten vähän tyhmältä kuulostava kysymys, mutta käytätkö alkoholia? Tiedän ettei ole terveellinen tapa, mutta tunnustan ihan suoraan että minun on helpompi tutustua ihmisiin tilanteissa, joissa kaikki (myös minä) ovat vähän humalassa.

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta sekin on valitettavaa ja ainakin omalla kohdallani totta, että nuorempana ihmisiä tapasi useammin ja oli helpompi solahtaa toisen elämään, kun se ei ollut vielä täysi paketti perheineen ja omistusasuntoineen ja kokopäivätöineen. Olen itse 30v, ja jos nyt haluaisin uusia ystäviä, niin kyllä se vaikeampaa olisi kuin ns. tyypillisessä opiskelijaiässä 20-25v.

Olen kyllä ja asuinkin ulkomailla muutaman vuoden mutta sama pää minulla oli sielläkin..mutta silloin nuorempana sai kyllä tosiaan ainakin edes hyvänpäiväntuttuja, nykyään ei oikein niitäkään. "Kaikkien" elämä on tosiaan valmis paketti taikka sitten ollaan kaltaisiani outoja mutta ei halutakaan tutustua kehenkään.

Nykyään on, pitkän terapian ja oman työn jälkeen. Lapsena opin olevani täysin arvoton, kun olin täysin yhdentekevä isälleni. Koskaan enää ei itsetuntoni perustu mihinkään sellaiseen, mikä multa voidaan viedä pois. Nykyään tiedän olevani arvokas ihan vain siksi, että synnyin :)

On, ja paljon töitä sen eteen onkin tehty. Minulle on tärkeää että ihmisarvoni ei tule kenenkään muun tunteista tai mielipiteistä minua kohtaan, kuitenkaan egotismiin tai puhtaaseen itsekeskeisyyteen lipsumatta. En ole koskaan pitänyt ihmisistä jotka eivät osaa ajatella itseään pidemmälle, enkä tahdo itsekään olla sellainen. Siksi mielestäni on tärkeää kehittää itseään ihmisenä ja avartaa maailmankatsomustaan jatkuvasti myös silloinkin, kun luulee olevansa paras versio itsestään.

Ylä-asteella kukaan ei halunnut olla kanssani ja kyllä tuo kohtelu vaikuttaa vielä aikuisenakin itsetuntoon alentavasti. En kyllä itse nähnyt itsessäni muuta vikaa kuin kilttiyden ja hiljaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Ylä-asteella kukaan ei halunnut olla kanssani ja kyllä tuo kohtelu vaikuttaa vielä aikuisenakin itsetuntoon alentavasti. En kyllä itse nähnyt itsessäni muuta vikaa kuin kilttiyden ja hiljaisuuden.

Niin tästä tuli mieleeni että kai se on normaalia että jos tulee syrjityksi kaikkien taholta niin väkisin siinä itsetuntokin kolhiintuu. Aikuisena taikka lapsena. Tai vaikkei itsetunto sinänsä alenisi niin ainakin ihmisten kanssa olemisesta tulee outoa kun muilla on niitä mainittuja omia ihmisiä ja itsellä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ylä-asteella kukaan ei halunnut olla kanssani ja kyllä tuo kohtelu vaikuttaa vielä aikuisenakin itsetuntoon alentavasti. En kyllä itse nähnyt itsessäni muuta vikaa kuin kilttiyden ja hiljaisuuden.

Niin tästä tuli mieleeni että kai se on normaalia että jos tulee syrjityksi kaikkien taholta niin väkisin siinä itsetuntokin kolhiintuu. Aikuisena taikka lapsena. Tai vaikkei itsetunto sinänsä alenisi niin ainakin ihmisten kanssa olemisesta tulee outoa kun muilla on niitä mainittuja omia ihmisiä ja itsellä ei.

Ja helposti sitä alkaa tehdä kaikenlaisia ns temppuja saadakseen muut pitämään itsestään, mikä ei toimi, tai vetäytyy ja pysyttelee etäisenä, mikä ei myöskään toimi..pitäisi ikään kuin saada edes yksi oma ihminen (ei maksettu, kuten terapeutti), ja sitten ehkä se oma oleminen alkaisi normalisoitua.

Vierailija kirjoitti:

On hyvä ja ei ole. Se riippuu aivan hetkestä. Olen mies ja pari jätkää on vit... sailleet että mun ego alkaa tuntua pari kilometriä ennenkuin mua näkyy. Ex vaimokin sanoi suuttuneena että piip, piip sun ego on ihan liikaa. Piip hän ei jaksa mun kanssa. Siihen oli helppo ratkaisu, erottiin. 

Toinen puoli on että olen helkkarin hauras. Hajoilen itsekseni ja olen miettinyt lopullista ratkaisua. Yrittänytkin mutta viillosta ranteeseen jäi vain arpi. Viilsin poikittain ja sekin meni kaksi-kolme milliä valtimon ohi. Saamarin sählä tunari. Jäi sentään arpi mistä voi ottaa suuntaa jos uudestaan viillän.

Sitä ei oikeasti useimmat usko kuinka puhelias. Lähes kaikkien kanssa toimeentuleva sananvalmis voi olla hauras. En ymmärä itseäni niin siksi en vaadi sitä muiltakaan.

Tästä tuli mieleen, että olen miettinyt eräästä ihmisestä, joka on hyvin itsevarma, että voisikohan hänellä kuitenkin olla huono itsetunto.

Ei voi väkisin ystävystyä.Huomaahan töissäkin kun tulee uusi  ihminen, löytyykö  mitään  kivaa yhteistä.    Ei se tarkoita  mitään vikaa  kummassakaan.   On lapsllista ajatellla että jonkun  pitää  tykätä  olla minun kanssa   jos minä vain  haluan  hänet ystäväksi.  Matkan  varrella myös jää    pois  ystäviä.  Tilanteet   muuttuu  elämän aikana,    kasvetaan erilleen.