Iäkkäät vanhemmat ja vanha ok-talo, pattitilanne!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa he sen itsekin huomaavat jossain vaiheessa, että on pakko muuttaa. Kannattaa ymmärtää mikä on oikeasti sun ongelma, ja mikä muiden, ap. 

No mä en halua, että mun vanhempi joutuu vanhainkotiin siksi, että ei voi enää elää arkea kotonaan. Kun asuaan olisi yksinkertainen ratkaisu.

Niitä vanhanaikaisia vanhainkoteja ei enää ole olemassa.

Eikä  hoivakoteihin pääse ketkään muut, kuin vasta tosi huonossa olevat ja vakavasti muistisairaat.

Nykyisin on tarjolla vanhusten palveluasuntoja, jossa kaikki apu voidaan ostaa suoraan siihen palveluasuntoon.

Voi myös ostaa asunnon tai vuokrata asunnon,  ja saada sinne kotihoido apua sairaille vanhuksille.

Laitoshoito on aina viimeinen keino vanhusten hoidossa.

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mä kyllä ymmärrän tuon, että omaiset haluaisivat päästä mahdollisimman helpolla. Sen vuoksi olisi näin kärjistetysti sanottuna näppärää, jos vanhusten kotona ei olisi mitään muuta kuin sänky, pöytä, tuoli, vähän vaatteita, saippua, shampoo, hammasharja ja hammastahna.

Omilla vanhemmillanikin on paljon tavaraa. Ihan liikaa. Asunnon tyhjentäminen sitten aikanaan veisi kauan, JOS aikoisimme käydä jokaisen tavaran yksi kerrallaan läpi. Emme kuitenkaan aio. Isäni teki jo vuosia sitten listan heidän rahanarvoisesta omaisuudestaan ja antoi kopiot listasta sekä mulle että siskolleni. Meidän ei aikanaan tarvitse etsiä heidän tilinumeroitaan, sijoitustensa tietoja yms, koska ne on meillä jo nyt. Tiedän myös, mitä arvoesineitä vanhempieni kotona on. Ja tiedän, missä ne ovat. Kodin irtaimistostakin tiedän, mitkä ovat designia tai millä on jotain merkittävää myyntiarvoa. Ei mulla mene siskoni kanssa kuin yksi päivä, kun on käyty hakemassa kaikki arvokkaampi pois. Sitten vaan soitetaan johonkin firmaan, että käyvät hakemassa kaiken lopun pois ja sen jälkeen maksetaan siitä aiheutunut lasku. Meillä ei ole pelkoa, että kultaharkkoja olisi vaatekaapeissa tai asiakirjoja (kuten esim asunnnon osakekirjat), joilla on rahallista arvoa, kirjahyllyssä. 

Kaikille osapuolille olisi helpompaa, jos saisi ikääntyvät ihmiset laittamaan kaikki rahanarvoiset paperinsa yhteen paikkaan (eikä jemmattaisi milloin mihinkin) ja antamaan listan niistä ja tarvittavat tiedot tuleville perillisilleen. Samoin listaisivat kaikki myyntiarvoltaan hyvät (antiikki, design, kulta jne) esineet ja tekisivät listan niistä. Varsinkin, jos kyseiset esineet eivät ole normaalisti näkyvillä. Näin perilliset voisivat aikanaan käydä hakemassa vain kaikki rahanarvoiset tavarat ja sen jälkeen voisi tyhjentää kaiken muun suoraan jätelavoille tai palkata jonkun tekemään homman. 

Erittäin hyviä ohjeita. Pitäisi itsekin tehdä tuo turhan tavaran raivaaminen ja tärkeiden papereiden ja tietojen laittaminen yhteen kansioon. Olen vasta viisikymppinen, mutta koskaan ei tiedä, milloin se lopullinen lähtö kotoa on. En tarvitse kaikkea tätä roinaa mitä kaapeissa ja varastossa on.  Siivoaminen helpottuu, kun luovun tarpeettomasta.  Jossain vaiheessa siirrytään huonokuntoisena palveluasumiseen. Silloin ei ole enää voimia eikä varmaan halua asunnon järjestämiseen. En halua jättää jälkikasvulle suuritöistä tyhjennysurakkaa.

Ei ole varmaa, ettei äiti suostu vuokraamaan pientä asuntoa. Ehkä hän on salaa haaveillut sellaisesta, muttei ole halunnut sanoa vastaan miehelleen. Kela maksaa asumistukea, jos tili on tyhjä. Apuvälineitä saa kunnalta lainaan ainakin jonotuksen jälkeen. Jos sairaalasänky on tarpeen, sitä ainakin pitää odottaa.

Isälle pitää antaa mahdollisuus muuttoon tuohon vuokra-asuntoon eikä kinata tms. hänen kanssaan. Jos isä vastustaa oman asunnon turvakahvoja yms., pitää kertoa ettei äiti sitten ainakaan tule takaisin kotiin. Keittiörempasta lienee turha haaveilla purkukuntoiseen röttelöön. Tuskin kukaan enää laittaa ruokaa siellä? Ruoka tilataan muualta. Ehkä saunotetaan jossakin muualla kotihoidon turvin?

Olen pahoillani tilanteestasi, ap, ja toivon, että joskus ehdit tulla kertomaan miten kävi. Luulen, että äiti päätyy palveluasuntoon eikä kotiin enää.

Meillä sama tilanne, paitsi mieheni on se vastarannan kiiski, ei ole vuoteen käynyt suihkussa, kiuaskin meni sököksi 10 v. sitten.

Vieraita en kehtaa minäkään enää kutsua.

Tontista pyydettiin hinta-arvio ja talolle annettiin purkuarvioksi 40K.

Talo päällä koko rontti 650K -40K, tontille jää nettohinnaksi 610K (myyjä purkaa talon).

Purkukuntoisesta röttelöstä tulee vain kuluja (asbesti & öljysäiliö). Päältäpäin talo on hyvässä kunnossa.

Kerrostaloasuntoa tiirailen, mutta ukonrahjus on toistaiseksi pieni este.

Tsemppiä! Et ole yksin:)

Sama tilanne, kummallakin on ongelmia liikkumisen kanssa. Pelkästään lumityöt ovat hankalia, pitää tehdä useassa erässä. Äiti siivoaa, mutta käydessäni vaihvihkaa sitten täydennän sitä siivousta, kun hän ottaa päiväunet.

Isäni joutui leikkaukseen ja sairaalan sosiaalityöntekijä oli soittanut äidilleni ja tiedusteli, kuinka tämä pärjää. Valehteli, että pärjää oikein hyvin, vaikka ei saanut ruokaa laitettua, kun ei oikein pysynyt pystyssä. Ei huoli edes rollaattoria käyttöönsä, vaikka kaatuilee tuon tuostakin. Eihän hän ole vielä niin vanha (on 85-vuotias). Naapurit sitten pelastelevat pystyyn tai soittaa yhtä huonosti kulkevalla isälleni, joka on puoliksi sokea. Täyttää kohta 90 vuotta.

Siitä omakotitalostaan eivät varmaan suostu muuttamaan mihinkään ennen kuin on välttämätön pakko. Asiasta ei edes kannata puhua.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Ennakointia hyvissäajoin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mä kyllä ymmärrän tuon, että omaiset haluaisivat päästä mahdollisimman helpolla. Sen vuoksi olisi näin kärjistetysti sanottuna näppärää, jos vanhusten kotona ei olisi mitään muuta kuin sänky, pöytä, tuoli, vähän vaatteita, saippua, shampoo, hammasharja ja hammastahna.

Omilla vanhemmillanikin on paljon tavaraa. Ihan liikaa. Asunnon tyhjentäminen sitten aikanaan veisi kauan, JOS aikoisimme käydä jokaisen tavaran yksi kerrallaan läpi. Emme kuitenkaan aio. Isäni teki jo vuosia sitten listan heidän rahanarvoisesta omaisuudestaan ja antoi kopiot listasta sekä mulle että siskolleni. Meidän ei aikanaan tarvitse etsiä heidän tilinumeroitaan, sijoitustensa tietoja yms, koska ne on meillä jo nyt. Tiedän myös, mitä arvoesineitä vanhempieni kotona on. Ja tiedän, missä ne ovat. Kodin irtaimistostakin tiedän, mitkä ovat designia tai millä on jotain merkittävää myyntiarvoa. Ei mulla mene siskoni kanssa kuin yksi päivä, kun on käyty hakemassa kaikki arvokkaampi pois. Sitten vaan soitetaan johonkin firmaan, että käyvät hakemassa kaiken lopun pois ja sen jälkeen maksetaan siitä aiheutunut lasku. Meillä ei ole pelkoa, että kultaharkkoja olisi vaatekaapeissa tai asiakirjoja (kuten esim asunnnon osakekirjat), joilla on rahallista arvoa, kirjahyllyssä. 

Kaikille osapuolille olisi helpompaa, jos saisi ikääntyvät ihmiset laittamaan kaikki rahanarvoiset paperinsa yhteen paikkaan (eikä jemmattaisi milloin mihinkin) ja antamaan listan niistä ja tarvittavat tiedot tuleville perillisilleen. Samoin listaisivat kaikki myyntiarvoltaan hyvät (antiikki, design, kulta jne) esineet ja tekisivät listan niistä. Varsinkin, jos kyseiset esineet eivät ole normaalisti näkyvillä. Näin perilliset voisivat aikanaan käydä hakemassa vain kaikki rahanarvoiset tavarat ja sen jälkeen voisi tyhjentää kaiken muun suoraan jätelavoille tai palkata jonkun tekemään homman. 

Erittäin hyviä ohjeita. Pitäisi itsekin tehdä tuo turhan tavaran raivaaminen ja tärkeiden papereiden ja tietojen laittaminen yhteen kansioon. Olen vasta viisikymppinen, mutta koskaan ei tiedä, milloin se lopullinen lähtö kotoa on. En tarvitse kaikkea tätä roinaa mitä kaapeissa ja varastossa on.  Siivoaminen helpottuu, kun luovun tarpeettomasta.  Jossain vaiheessa siirrytään huonokuntoisena palveluasumiseen. Silloin ei ole enää voimia eikä varmaan halua asunnon järjestämiseen. En halua jättää jälkikasvulle suuritöistä tyhjennysurakkaa.

Anoppi joutui toukokuussa äkillisesti sairaalaan, sieltä hoivakotiin, jossa  kuoli koronaan syyskuussa.

Hälytin kälyn noutamaan parhaat päältä ja lopuille tilasin firman tyhjentämään.

Tyhjennys ja loppusiivous kesti muutaman päivän ja loppulasku oli n. 1600e.

Myivät mööpelit ja käyttökelpoiset tavarat.

Ironista oli se, että sain myytyä asunnon samana päivänä kun anoppi kuoli.

Tyhjennyksestä myyntiin meni alle 2 viikkoa.

Perunkirjoitukselle saatiin lisäaikaa 3 kk ja se tuli hoidettua tällä viikolla.

Nyt seuraa se kököin vaihe: pesänjako :)

Täällä samansuuntainen ongelma, tosin ei vielä 50-vuotias talo vaan 20+. Aikani yritin asiasta sanoa, mutta lopulta luovutin. Aikuisia ihmisiä, heidän ongelmansa ei minun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa he sen itsekin huomaavat jossain vaiheessa, että on pakko muuttaa. Kannattaa ymmärtää mikä on oikeasti sun ongelma, ja mikä muiden, ap. 

No mä en halua, että mun vanhempi joutuu vanhainkotiin siksi, että ei voi enää elää arkea kotonaan. Kun asuaan olisi yksinkertainen ratkaisu.

Ei nykyään enää ole vanhainkoteja. Senioriasunnoista joutuu maksamaan tai kotihoidosta.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Tärkein syy muuttoon on, että siellä ei enää pärjätä, eikä yhteiskunnalta saa niitä apuja mitä on sotessa luvattu, esim. kotipalvelu takkuaa.

"Omasta Rakkaasta Asunnosta" on tullut rasite omaisille ja yhteiskunnalle.

Invalidi kaksikerroksisessa talossa on katastrofi. Käyn tilannetta läpi ja tiedän mistä puhun.

Naapurimme vanhemmat asuivat saman kadun varrella toisessa omakotitalossa.

Kuulemma konttasivat tai menivät peppusillaan siellä sisällä kun eivät muuten päässeet liikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Miniä kirjoitti:

Ennakointia hyvissäajoin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mä kyllä ymmärrän tuon, että omaiset haluaisivat päästä mahdollisimman helpolla. Sen vuoksi olisi näin kärjistetysti sanottuna näppärää, jos vanhusten kotona ei olisi mitään muuta kuin sänky, pöytä, tuoli, vähän vaatteita, saippua, shampoo, hammasharja ja hammastahna.

Omilla vanhemmillanikin on paljon tavaraa. Ihan liikaa. Asunnon tyhjentäminen sitten aikanaan veisi kauan, JOS aikoisimme käydä jokaisen tavaran yksi kerrallaan läpi. Emme kuitenkaan aio. Isäni teki jo vuosia sitten listan heidän rahanarvoisesta omaisuudestaan ja antoi kopiot listasta sekä mulle että siskolleni. Meidän ei aikanaan tarvitse etsiä heidän tilinumeroitaan, sijoitustensa tietoja yms, koska ne on meillä jo nyt. Tiedän myös, mitä arvoesineitä vanhempieni kotona on. Ja tiedän, missä ne ovat. Kodin irtaimistostakin tiedän, mitkä ovat designia tai millä on jotain merkittävää myyntiarvoa. Ei mulla mene siskoni kanssa kuin yksi päivä, kun on käyty hakemassa kaikki arvokkaampi pois. Sitten vaan soitetaan johonkin firmaan, että käyvät hakemassa kaiken lopun pois ja sen jälkeen maksetaan siitä aiheutunut lasku. Meillä ei ole pelkoa, että kultaharkkoja olisi vaatekaapeissa tai asiakirjoja (kuten esim asunnnon osakekirjat), joilla on rahallista arvoa, kirjahyllyssä. 

Kaikille osapuolille olisi helpompaa, jos saisi ikääntyvät ihmiset laittamaan kaikki rahanarvoiset paperinsa yhteen paikkaan (eikä jemmattaisi milloin mihinkin) ja antamaan listan niistä ja tarvittavat tiedot tuleville perillisilleen. Samoin listaisivat kaikki myyntiarvoltaan hyvät (antiikki, design, kulta jne) esineet ja tekisivät listan niistä. Varsinkin, jos kyseiset esineet eivät ole normaalisti näkyvillä. Näin perilliset voisivat aikanaan käydä hakemassa vain kaikki rahanarvoiset tavarat ja sen jälkeen voisi tyhjentää kaiken muun suoraan jätelavoille tai palkata jonkun tekemään homman. 

Erittäin hyviä ohjeita. Pitäisi itsekin tehdä tuo turhan tavaran raivaaminen ja tärkeiden papereiden ja tietojen laittaminen yhteen kansioon. Olen vasta viisikymppinen, mutta koskaan ei tiedä, milloin se lopullinen lähtö kotoa on. En tarvitse kaikkea tätä roinaa mitä kaapeissa ja varastossa on.  Siivoaminen helpottuu, kun luovun tarpeettomasta.  Jossain vaiheessa siirrytään huonokuntoisena palveluasumiseen. Silloin ei ole enää voimia eikä varmaan halua asunnon järjestämiseen. En halua jättää jälkikasvulle suuritöistä tyhjennysurakkaa.

Anoppi joutui toukokuussa äkillisesti sairaalaan, sieltä hoivakotiin, jossa  kuoli koronaan syyskuussa.

Hälytin kälyn noutamaan parhaat päältä ja lopuille tilasin firman tyhjentämään.

Tyhjennys ja loppusiivous kesti muutaman päivän ja loppulasku oli n. 1600e.

Myivät mööpelit ja käyttökelpoiset tavarat.

Ironista oli se, että sain myytyä asunnon samana päivänä kun anoppi kuoli.

Tyhjennyksestä myyntiin meni alle 2 viikkoa.

Perunkirjoitukselle saatiin lisäaikaa 3 kk ja se tuli hoidettua tällä viikolla.

Nyt seuraa se kököin vaihe: pesänjako :)

Anteeksi vain, mutta eikö ollut vähän töykeää anoppia kohtaa pistää omaisuus myyntiin hänen eläessään.

Turhankin tehokasta. Vai oliko häneltä lupa?

Ikävä sanoa, mutta onneksi tuo aika on takana. Meillä oli juuri tuollaista kuin ap:lla. Raskasta aikaa. Itse ajattelin tehdä omille lapsilleni asiat vähän helpommaksi ennakoimalla.

Suomessa on tehokkaasti aivopesty ihmiset vanhusten oikeuteen asua kotonaan loppuun asti. Vanhainkodit on lopetettu, ja vaihtoehtoina on joko tehostettu asumispalvelu todella huonokuntoisille tai terveyskeskussairaalan vuodeosasto niille, jotka eivät pysy hengissä edes asumispalveluyksiköissä.

Kotona asumista perustellaan vanhuksen OIKEUTENA asua RAKKAASSA kodissaan vaikka oikea syy on säästyvät kustannukset, kun huonokuntoiset vanhukset jätetään heitteille koteihinsa eikä heille tarvitse ylläpitää vanhainkoteja.

Onnekkaimmilla toinen lähes yhtä huonokuntoinen toimii omaishoitajana ja kummankin elämänlaatu on heikko. Epäonniset ovat kokonaan yksin tai lastensa huolenpidon varassa.

Kotihoidon käyntejä voi olla kahdeksankin vuorokaudessa. Ne toteutuvat miten toteutuvat nykyinen hoitajapula huomioon ottaen. Kukaan, joka puolustaa tätä järjestelmää, ei ole nähnyt mitä kotona pärjääminen raadollisimmillaan on. Olen varma, että 20 vuoden kuluttua tätä aikaa tarkastellaan järkytyksen vallassa. Hoitajiakin riittäisi paremmin, kun heidän ei tarvitsisi uupumuksen partaalla ajella pitkin poikin ympäri kyliä.

Ihmiset, huolehtikaa itsenne mahdollisimman helppoon asumismuotoon jo siinä vaiheessa, kun järkenne vielä pelaa ihan itsenne vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea asia jos toinen joutuu ns vanhainkotiin ja toinen jää kotiinsa asumaan. Ovathan he varautuneet rahallisesti tähän tilanteeseen?

Hoito maksaa ja vanhuuttakin pitää suunnitella. Onko vanhemmillasi jo muistiongelmia ? Jos on niin voit kutsua muistihoitajan käymään heidän luonaan.

Todella inha tilanne, kun ihminen vanhetessaan pitää kynsin hampain kiinni remppaamattomasta asunnostaan eikä kykene näkemään kokonaistilannetta. Asunnon arvo romahtaa ja siitä seuraa jälkikasvulle vain harmia. Nämä ovat keskusteltavia asioita joita ap onkin jo pyrkinyt ratkomaan. Tottapahan ap. vanhemmat sitten ajan päästä näkee olisiko remppaa kannattanut tehdä vai ei..

Voihan perinnöstä kieltäytyä. Tai perinnön jättäjä voi vaikka testamentata talonsa jollekin, ei sen ole mikään pakko mennä just rintaperillisille. 

Enhän ole puhunut mitään perinnöstä tekstissäni , vai?

Mitä sitten tarkoitit lauseella: "Asunnon arvo romahtaa ja siitä seuraa jälkikasvulle vain harmia" ?

Mitä tehdään purkukuntoisella talolla? Millaisia kiinteistä maksuja siitä joudutaan maksamaan? Kuka maksaa?

Lapsilla on omakin talous huolehdittavana.

-ohis

Edelleen: lapset eivät ole velvollisia maksamaan yhtään mitään vanhempiensa omaisuudesta aiheutuvia kuluja. Vasta sitten, jos omaisuus siirtyy näille lapsille (joko perintönä tai ostavat omaisuuden) , joutuu maksamaan. Aiemman kirjoittajan kommentti kuitenkin oli "Enhän ole puhunut mitään perinnöstä tekstissäni , vai?" , joten jos talonrötiskö ei tule olemaan lasten perintö, ei heillä myöskään ole mitään velvollisuutta maksaa mitään kuluja jonkun toisen omistamasta talonrötisköstä. Jos ei kerran puhuta mitään perinnöstä, miten lapset joutuisivat vastaamaan talonrötiskön kustannuksista?

Lapset perivät aina Suomessa. On heidän ja vanhempien etu, että peritty omaisuus on kunnossa. Lisäksi se auttaa vanhempia asumaan kotonaan mahdollisimman pitkään. On rakkauden teko heitä kohtaan auttaa remontoimaan asunto.

Eikä peri. Perinnöstä on mahdollista myös kieltäytyä. Toki, jos perilliselläkin on lapsia, silloin perintö siirtyy heille. Omaisuutensa voi myös testamentata, jolloin lapset perivät vain lakiosansa ja senkin vain silloin, jos he erikseen vaativat lakiosaansa. Jos eivät vaadi, eivät peri lakiosaansakaan. 

Millä tavalla vanhemmat voi pakottaa tekemään testamentin kiinteistön osalta? Se olisi vain helpotus, kun huonokuntoinen talo tontteineen siirtyy jonkun muun huoleksi.

Sinä voit aina kieltäytyä perinnöstä. Ei kukaan pakota sua vastaanottamaan yhtään mitään.

Jos on lapseton, niin silloin se ei ole mikään ongelma. Mutta jos on lapsia, niin silloin se menee sitten heidän riesaksi, koska he ovat seuraavat sijaisperijät. Jos ne lapset ovat vielä alaikäisiä, niin sitten se on oikea riesojen riesa. He eivät pysty edes kieltäytymään ja tarvitsevat sen perinnön takia ulkopuolisen edunvalvojan, koska vanhempi on esteellinen siihen hommaan.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on tehokkaasti aivopesty ihmiset vanhusten oikeuteen asua kotonaan loppuun asti. Vanhainkodit on lopetettu, ja vaihtoehtoina on joko tehostettu asumispalvelu todella huonokuntoisille tai terveyskeskussairaalan vuodeosasto niille, jotka eivät pysy hengissä edes asumispalveluyksiköissä.

Kotona asumista perustellaan vanhuksen OIKEUTENA asua RAKKAASSA kodissaan vaikka oikea syy on säästyvät kustannukset, kun huonokuntoiset vanhukset jätetään heitteille koteihinsa eikä heille tarvitse ylläpitää vanhainkoteja.

Onnekkaimmilla toinen lähes yhtä huonokuntoinen toimii omaishoitajana ja kummankin elämänlaatu on heikko. Epäonniset ovat kokonaan yksin tai lastensa huolenpidon varassa.

Kotihoidon käyntejä voi olla kahdeksankin vuorokaudessa. Ne toteutuvat miten toteutuvat nykyinen hoitajapula huomioon ottaen. Kukaan, joka puolustaa tätä järjestelmää, ei ole nähnyt mitä kotona pärjääminen raadollisimmillaan on. Olen varma, että 20 vuoden kuluttua tätä aikaa tarkastellaan järkytyksen vallassa. Hoitajiakin riittäisi paremmin, kun heidän ei tarvitsisi uupumuksen partaalla ajella pitkin poikin ympäri kyliä.

Ihmiset, huolehtikaa itsenne mahdollisimman helppoon asumismuotoon jo siinä vaiheessa, kun järkenne vielä pelaa ihan itsenne vuoksi.

Juuri näin, olet täsmälleen asian ytimessä. Olen miettinyt paljon tuota vanhusten omaisten ”ihminen haluaa pysyä rakkaassa kodissaan” -retoriikkaa. Että miten ihan fiksut ja aikaansa (ja uutisia) seuraavat ihmisetkin sortuvat tuohon? Kun todellisuus on juuri ihan muuta (erinomainen kuvaus lainaamassani viestissä).

Olen tullut siihen tulokseen että syynä on osin älyllinen laiskuus, mutta vielä vahvemmin oma kuolemanpelko ja se, että vanhuus ja kuolema ovat kulttuurissamme edelleen tabuja. On yksinkertaisesti psyykkisesti paljon helpompaa olla ajattelematta vanhuksen kärsimyksiä ja ahdistusta, ja vedota yhtäältä itsemääräämisoikeuteen ja toisaalta siihen, että asia on viranomaisilla hoidossa eikä siksi kuulu minulle. Oma koti mielletään myös usein edelleen jonkinlaiseksi romanttiseksi turvasatamaksi, vaikka hyvin tiedetään, että tuhansille ihmisille se on viimeisinä vuosinaan julma yksinäinen vankila.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Niin. Vaikka ei kykene mitenkään ylläpitämään sitä taloa, niin kyllä pitää saada asua kotona. On siellä vaaraksi itselleen, mutta kun haluaa, niin pitää saada. Mitä sitten vaikka polttaa talonsa ja pari naapuritaloakin käyttökelvottomaksi? No kun vanhus halusi asua kotonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa.