Iäkkäät vanhemmat ja vanha ok-talo, pattitilanne!

Vierailija kirjoitti:

Miniä kirjoitti:

Ennakointia hyvissäajoin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mä kyllä ymmärrän tuon, että omaiset haluaisivat päästä mahdollisimman helpolla. Sen vuoksi olisi näin kärjistetysti sanottuna näppärää, jos vanhusten kotona ei olisi mitään muuta kuin sänky, pöytä, tuoli, vähän vaatteita, saippua, shampoo, hammasharja ja hammastahna.

Omilla vanhemmillanikin on paljon tavaraa. Ihan liikaa. Asunnon tyhjentäminen sitten aikanaan veisi kauan, JOS aikoisimme käydä jokaisen tavaran yksi kerrallaan läpi. Emme kuitenkaan aio. Isäni teki jo vuosia sitten listan heidän rahanarvoisesta omaisuudestaan ja antoi kopiot listasta sekä mulle että siskolleni. Meidän ei aikanaan tarvitse etsiä heidän tilinumeroitaan, sijoitustensa tietoja yms, koska ne on meillä jo nyt. Tiedän myös, mitä arvoesineitä vanhempieni kotona on. Ja tiedän, missä ne ovat. Kodin irtaimistostakin tiedän, mitkä ovat designia tai millä on jotain merkittävää myyntiarvoa. Ei mulla mene siskoni kanssa kuin yksi päivä, kun on käyty hakemassa kaikki arvokkaampi pois. Sitten vaan soitetaan johonkin firmaan, että käyvät hakemassa kaiken lopun pois ja sen jälkeen maksetaan siitä aiheutunut lasku. Meillä ei ole pelkoa, että kultaharkkoja olisi vaatekaapeissa tai asiakirjoja (kuten esim asunnnon osakekirjat), joilla on rahallista arvoa, kirjahyllyssä. 

Kaikille osapuolille olisi helpompaa, jos saisi ikääntyvät ihmiset laittamaan kaikki rahanarvoiset paperinsa yhteen paikkaan (eikä jemmattaisi milloin mihinkin) ja antamaan listan niistä ja tarvittavat tiedot tuleville perillisilleen. Samoin listaisivat kaikki myyntiarvoltaan hyvät (antiikki, design, kulta jne) esineet ja tekisivät listan niistä. Varsinkin, jos kyseiset esineet eivät ole normaalisti näkyvillä. Näin perilliset voisivat aikanaan käydä hakemassa vain kaikki rahanarvoiset tavarat ja sen jälkeen voisi tyhjentää kaiken muun suoraan jätelavoille tai palkata jonkun tekemään homman. 

Erittäin hyviä ohjeita. Pitäisi itsekin tehdä tuo turhan tavaran raivaaminen ja tärkeiden papereiden ja tietojen laittaminen yhteen kansioon. Olen vasta viisikymppinen, mutta koskaan ei tiedä, milloin se lopullinen lähtö kotoa on. En tarvitse kaikkea tätä roinaa mitä kaapeissa ja varastossa on.  Siivoaminen helpottuu, kun luovun tarpeettomasta.  Jossain vaiheessa siirrytään huonokuntoisena palveluasumiseen. Silloin ei ole enää voimia eikä varmaan halua asunnon järjestämiseen. En halua jättää jälkikasvulle suuritöistä tyhjennysurakkaa.

Anoppi joutui toukokuussa äkillisesti sairaalaan, sieltä hoivakotiin, jossa  kuoli koronaan syyskuussa.

Hälytin kälyn noutamaan parhaat päältä ja lopuille tilasin firman tyhjentämään.

Tyhjennys ja loppusiivous kesti muutaman päivän ja loppulasku oli n. 1600e.

Myivät mööpelit ja käyttökelpoiset tavarat.

Ironista oli se, että sain myytyä asunnon samana päivänä kun anoppi kuoli.

Tyhjennyksestä myyntiin meni alle 2 viikkoa.

Perunkirjoitukselle saatiin lisäaikaa 3 kk ja se tuli hoidettua tällä viikolla.

Nyt seuraa se kököin vaihe: pesänjako :)

Anteeksi vain, mutta eikö ollut vähän töykeää anoppia kohtaa pistää omaisuus myyntiin hänen eläessään.

Turhankin tehokasta. Vai oliko häneltä lupa?

Mun mummun kohdalla äiti sisaruksineen toimi samoin. Mummu oli vihanneksena sairaalassa. Oli selvää, ettei hän enää kotiinsa palaa. Miksi odottaa viime henkäystä, kun mitään toivoa toipumisesta ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miniä kirjoitti:

Ennakointia hyvissäajoin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mä kyllä ymmärrän tuon, että omaiset haluaisivat päästä mahdollisimman helpolla. Sen vuoksi olisi näin kärjistetysti sanottuna näppärää, jos vanhusten kotona ei olisi mitään muuta kuin sänky, pöytä, tuoli, vähän vaatteita, saippua, shampoo, hammasharja ja hammastahna.

Omilla vanhemmillanikin on paljon tavaraa. Ihan liikaa. Asunnon tyhjentäminen sitten aikanaan veisi kauan, JOS aikoisimme käydä jokaisen tavaran yksi kerrallaan läpi. Emme kuitenkaan aio. Isäni teki jo vuosia sitten listan heidän rahanarvoisesta omaisuudestaan ja antoi kopiot listasta sekä mulle että siskolleni. Meidän ei aikanaan tarvitse etsiä heidän tilinumeroitaan, sijoitustensa tietoja yms, koska ne on meillä jo nyt. Tiedän myös, mitä arvoesineitä vanhempieni kotona on. Ja tiedän, missä ne ovat. Kodin irtaimistostakin tiedän, mitkä ovat designia tai millä on jotain merkittävää myyntiarvoa. Ei mulla mene siskoni kanssa kuin yksi päivä, kun on käyty hakemassa kaikki arvokkaampi pois. Sitten vaan soitetaan johonkin firmaan, että käyvät hakemassa kaiken lopun pois ja sen jälkeen maksetaan siitä aiheutunut lasku. Meillä ei ole pelkoa, että kultaharkkoja olisi vaatekaapeissa tai asiakirjoja (kuten esim asunnnon osakekirjat), joilla on rahallista arvoa, kirjahyllyssä. 

Kaikille osapuolille olisi helpompaa, jos saisi ikääntyvät ihmiset laittamaan kaikki rahanarvoiset paperinsa yhteen paikkaan (eikä jemmattaisi milloin mihinkin) ja antamaan listan niistä ja tarvittavat tiedot tuleville perillisilleen. Samoin listaisivat kaikki myyntiarvoltaan hyvät (antiikki, design, kulta jne) esineet ja tekisivät listan niistä. Varsinkin, jos kyseiset esineet eivät ole normaalisti näkyvillä. Näin perilliset voisivat aikanaan käydä hakemassa vain kaikki rahanarvoiset tavarat ja sen jälkeen voisi tyhjentää kaiken muun suoraan jätelavoille tai palkata jonkun tekemään homman. 

Erittäin hyviä ohjeita. Pitäisi itsekin tehdä tuo turhan tavaran raivaaminen ja tärkeiden papereiden ja tietojen laittaminen yhteen kansioon. Olen vasta viisikymppinen, mutta koskaan ei tiedä, milloin se lopullinen lähtö kotoa on. En tarvitse kaikkea tätä roinaa mitä kaapeissa ja varastossa on.  Siivoaminen helpottuu, kun luovun tarpeettomasta.  Jossain vaiheessa siirrytään huonokuntoisena palveluasumiseen. Silloin ei ole enää voimia eikä varmaan halua asunnon järjestämiseen. En halua jättää jälkikasvulle suuritöistä tyhjennysurakkaa.

Anoppi joutui toukokuussa äkillisesti sairaalaan, sieltä hoivakotiin, jossa  kuoli koronaan syyskuussa.

Hälytin kälyn noutamaan parhaat päältä ja lopuille tilasin firman tyhjentämään.

Tyhjennys ja loppusiivous kesti muutaman päivän ja loppulasku oli n. 1600e.

Myivät mööpelit ja käyttökelpoiset tavarat.

Ironista oli se, että sain myytyä asunnon samana päivänä kun anoppi kuoli.

Tyhjennyksestä myyntiin meni alle 2 viikkoa.

Perunkirjoitukselle saatiin lisäaikaa 3 kk ja se tuli hoidettua tällä viikolla.

Nyt seuraa se kököin vaihe: pesänjako :)

Anteeksi vain, mutta eikö ollut vähän töykeää anoppia kohtaa pistää omaisuus myyntiin hänen eläessään.

Turhankin tehokasta. Vai oliko häneltä lupa?

Mun mummun kohdalla äiti sisaruksineen toimi samoin. Mummu oli vihanneksena sairaalassa. Oli selvää, ettei hän enää kotiinsa palaa. Miksi odottaa viime henkäystä, kun mitään toivoa toipumisesta ei ole.

Miten kummassa lapsilla on oikeus myydä asunto, vanhemman vielä ollessa elossa.

Jos kerran asunto on  vanhemman nimissä?

Miten tuo kauppa tapahtuu ja ketkä myynnin allekirjoittavat?

Jos sairaalassa todetaan ,että henkilö ei selviä kotona ja lähisukulaiset kieltäytyvät häntä hoitamasta, laitetaan hoitokoti- tai palvelutalopaikka vetämään. Paikkaa voi joutua odottelemaan jonkin kuukauden. Sinä aikana kotimies yleensä myös kypsyy ja haluaa lopulta muuttaa puolison kanssa samaan asuntoon, jos mahdollista.

Meillä oli sama ongelma isovanhempieni kanssa. Vielä kahdestaan pärjäsivät, mutta sitten pappa (88-vuotias) kaatui kotona, löi päänsä ja kuoli parin viikon päästä sairaalassa. 90-vuotias mummi jäi yksin omakotitaloon, joka rakennettu 50-luvulla, osin alkuperäisessä kunnossa ja mm pesutilat alakerrassa. Vajaan vuoden mummi laittoi vastaan, ei suostunut muuttamaan palveluasuntoon. Ei pärjännyt enää lainkaan yksin, joten lopulta oli pakko muuttaa, kun äitini ja tätini sanoivat, että tekevät huoli-ilmoituksen. Tätä sitten pelästyi (koska mummi kuuluu ”mitä muutkin ajattelevat”- ihmisiin). Sitten kun sai muutettua, alkoi asunnon tyhjennys (mikä urakka!!) ja sen jälkeen myynti (mikä painajainen!).

Lopulta kaikki päättyi hyvin, mummi on nyt palveluasunnossa (jossa viihtyy loistavasti) ja talo saatiin myytyä, kun hinta laitettiin tarpeeksi alas, mummin käsitys talon arvosta onkin sitten oman ketjun paikka…

Meillä oli tuo sama tilanne ja lopulta kun kunto ja toimintakyky hiipui ja isä kuoli niin äidin oli pakko vain suostua myyntiin ja muuttaa kerrostaloon vuokralle. Talo oli ns ihan symppis mutta oikeasti ei nykypäivään mitenkään kelvollinen, kaikki oli vanhaa ja rämää. Talossa oli kaikki vinksallaan. Lopulta se myytiin niin pilkkahintaan että vieläkin kauhistuttaa mutta eipä äiti siinä asua enää voinut joten pakko oli. Sillä hinnalla millä myytiin saisi Helsingistä ei yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa. 

Sinun asuntoasi on turha verrata monen omakotitaloon, missä sisään ei edes pääse ilman portaita, pesutilat voivat olla kellarissa, jälleen jyrkkien portaiden takana ja vessa niin pieni, ettei sinne rollaattorin tai pyörätuolin kanssa pääse. Sen lisäksi pitäisi itse hoitaa kaikki korjaamiset, pihatyöt yms. On ihan toista asua nykyaikaisessa rivitaloasunnossa.

Naapurin rouvallekin voisi olla parempi vaihtoehto muuttaa pienempään yksitasoiseen rivitaloonasuntoon tai hissilliseen kerrostaloasuntoon, ainakin jos rahasta tekee tiukkaa. Sama on hyvä vaihtoehto myös niille rapistuvan omakotitalon omistajille, joille pakolliset kotityöt ovat liikaa.  Tuo jonkun mainitsema ennakointi on hyvä termi, kannattaa hankkia se siinä vaiheessa, kun rupeaa tuntemaan, että talonhoito ja siinä asuminen rupeaa olemaan raskasta, eikä vasta siinä vaiheessa kun on pakko. Ehtii paremmin sopeutumaankin. Omat vanhempani luopuivat omakotitalosta, joka oli heille turhan suuri ja muuttivat rivitalokaksioon. Tuossa omakotitalossa oli kaikki nykyajan mukavuudet ja oli yhdessä tasossa, mutta silti kaikki lumityöt, ruohonleikkuut, lumen tiputtamiset katolta yms rupesi heistä tuntumaan liialta. Heillä oli suuri työ luopua kaikesta tarpeettomasta tavarasta, mutta hyvä kun tekivät, ei jää meidän lasten huoleksi. No veljet taisivat joutua auttamaan heitä kuskaamisten kanssa.

-ohis-

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on tehokkaasti aivopesty ihmiset vanhusten oikeuteen asua kotonaan loppuun asti. Vanhainkodit on lopetettu, ja vaihtoehtoina on joko tehostettu asumispalvelu todella huonokuntoisille tai terveyskeskussairaalan vuodeosasto niille, jotka eivät pysy hengissä edes asumispalveluyksiköissä.

Kotona asumista perustellaan vanhuksen OIKEUTENA asua RAKKAASSA kodissaan vaikka oikea syy on säästyvät kustannukset, kun huonokuntoiset vanhukset jätetään heitteille koteihinsa eikä heille tarvitse ylläpitää vanhainkoteja.

Onnekkaimmilla toinen lähes yhtä huonokuntoinen toimii omaishoitajana ja kummankin elämänlaatu on heikko. Epäonniset ovat kokonaan yksin tai lastensa huolenpidon varassa.

Kotihoidon käyntejä voi olla kahdeksankin vuorokaudessa. Ne toteutuvat miten toteutuvat nykyinen hoitajapula huomioon ottaen. Kukaan, joka puolustaa tätä järjestelmää, ei ole nähnyt mitä kotona pärjääminen raadollisimmillaan on. Olen varma, että 20 vuoden kuluttua tätä aikaa tarkastellaan järkytyksen vallassa. Hoitajiakin riittäisi paremmin, kun heidän ei tarvitsisi uupumuksen partaalla ajella pitkin poikin ympäri kyliä.

Ihmiset, huolehtikaa itsenne mahdollisimman helppoon asumismuotoon jo siinä vaiheessa, kun järkenne vielä pelaa ihan itsenne vuoksi.

Mun mielestä yhteiskuntaa pitäisi kehittää siten, että ne vanhukset, jotka kokevat turvattomuutta tms omassa kodissaan ja haluaisivat laitoshoitoon, saisivat laitoshoitopaikan. Ja ne, jotka vielä haluavat asua omassa kodissaan, saisivat sinne tarvitsemansa palvelut. Tässä ketjussa on tullut hyvin esille, miten erilaisia vanhukset ovat. Vanhukset ovat yksilöitä jokainen eikä mitään harmaata massaa, joka voidaan työntää kaikki samaan putkeen. Jossain aiemmassa aihetta koskevassa ketjussa joku esitti, että voisi rakentaa samantyyppisiä vanhusten asuntoja kuin on Tanskassa. Asuntoja, joiden läheisyydestä löytyisi erilaisia palveluita ja joissa olisi yhteisöllisyyden takaamiseksi yhteistä toimintaa yms. Näin sellaiset vanhukset, jotka kaipaavat muiden ihmisten seuraa, saisivat olla muiden kanssa eivätkä kokisi itseään niin yksinäisiksi. Kaikki vanhukset eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka viihtyisivät muiden vanhusten seurassa. Joten sekään ei toimi, että kaikki kynnelle kykenevät tuupattaisiin asumaan tällaiseen paikkaan. 

Suomessa tosiaan on hyvin pitkälti ajatteluna, että vanhus asuu joko omassa kodissaan tai sitten, kun on niin dementti tai liikuntakyvytön, ettei pärjää ilman 24/7 hoitoa ja/tai valvontaa, voi päästä laitokseen. Pitäisi olla välimuotojakin ja sellaisia välimuotoja, jotka on suunniteltu vanhuksia ja heidän toiveitaan ajatellen eikä ainoastaan hoitajia ja omaisia ajatellen. Palvelutalot on ihan ok ja senioritalotkin, mutta niitä taitaa toistaiseksi olla vielä liian vähän. Kaverini asui puoli vuotta vuokralla senioritalossa, kun omassa asunnossaan oli putkiremontti. Asunto oli kieltämättä viihtyisä ja kaunis. Esteetön. Ei kynnyksiä ja huoneiden väliset ovet liukuovia. Oikein toimiva, vaikka olisi pyörätuolissakin. Palvelut ihan vieressä. Kyllä mä voisin sellaisessa asua, jos olisi pakko. Mutta silti mä katson mieluummin ikkunastani metsää kuin kauppakeskuksen mainosvalojen täyttämää seinää. Ja täällä, missä mä nyt asun, uskallan kulkea yksin ulkona vielä illallakin. Tuon mainitsemani kauppakeskuksen seutu on varsinkin iltaisin aika levotonta. Matkaa mun kodistani tuohon senioritaloon on vain 3 kilometriä, mutta ympäristö ihan erilainen. 

Tosiasia vaan on, että kun jotain kehitetään verovaroin, yksilöllisyyttä ja yksilöllisiä toiveita ei voi ottaa - ainakaan kovin paljon - huomioon. Olipa se sitten päiväkoti, koulu tai mikä tahansa. 

Onneksi oma mummo muutti välittömästi leskeksi jäätyään röttelöstä kivaan rivitalo yksiöön, jossa eleli vielä 20 vuotta suht hyvää elämää. Vain viimeiset pari kuukautta vietti sairaalassa. Sinne röttelöön se olis itsensä telonut ja kuollut ennen aikojaan. Oli pelkkä ulkohuussi ja kantovesi sekä peseytymiseen puolilaho puusauna tontin nurkalla. Luojan kiitos hän oli kaukaa viisas oman elämänsä suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa. 

Sinun asuntoasi on turha verrata monen omakotitaloon, missä sisään ei edes pääse ilman portaita, pesutilat voivat olla kellarissa, jälleen jyrkkien portaiden takana ja vessa niin pieni, ettei sinne rollaattorin tai pyörätuolin kanssa pääse. Sen lisäksi pitäisi itse hoitaa kaikki korjaamiset, pihatyöt yms. On ihan toista asua nykyaikaisessa rivitaloasunnossa.

Naapurin rouvallekin voisi olla parempi vaihtoehto muuttaa pienempään yksitasoiseen rivitaloonasuntoon tai hissilliseen kerrostaloasuntoon, ainakin jos rahasta tekee tiukkaa. Sama on hyvä vaihtoehto myös niille rapistuvan omakotitalon omistajille, joille pakolliset kotityöt ovat liikaa.  Tuo jonkun mainitsema ennakointi on hyvä termi, kannattaa hankkia se siinä vaiheessa, kun rupeaa tuntemaan, että talonhoito ja siinä asuminen rupeaa olemaan raskasta, eikä vasta siinä vaiheessa kun on pakko. Ehtii paremmin sopeutumaankin. Omat vanhempani luopuivat omakotitalosta, joka oli heille turhan suuri ja muuttivat rivitalokaksioon. Tuossa omakotitalossa oli kaikki nykyajan mukavuudet ja oli yhdessä tasossa, mutta silti kaikki lumityöt, ruohonleikkuut, lumen tiputtamiset katolta yms rupesi heistä tuntumaan liialta. Heillä oli suuri työ luopua kaikesta tarpeettomasta tavarasta, mutta hyvä kun tekivät, ei jää meidän lasten huoleksi. No veljet taisivat joutua auttamaan heitä kuskaamisten kanssa.

-ohis-

Mä kirjoitin jo toisessa kommentissani omakotitaloista ja siitä olen ihan samaa mieltä, että omakotitaloissa, jossa kaiken huoltotyön joutuu tekemään itse tai palkkaamaan jonkun ammattilaisen tekemään, on hankalampaa. Ja olen myös sitä mieltä, että jos edelleen haluaa asua omassa kodissaan, on oltava valmis tekemään tarvittavia muutostöitä. Esimerkiksi just noiden vessojen yms suhteen. Ja näihinhän on mahdollista saa rahoitukseen tukeakin siinä vaiheessa, kun muutokset katsotaan välttämättömiksi. 

Mä en ole ihan samaa mieltä siitä, että naapurini kannattaisi muuttaa kerrostaloon. Tällä alueella ei ole pienempiä yksikerroksisia rivitaloasuntoja. Millä tavalla kannattaisi? Ei hänellä tietääkseni ole rahasta tiukkaa, mutta joskus vaan on tyhmää maksaa liikaa. Siis jos vaihtaisi yhtiövastikkeen maksamisen vuokran maksamiseen. Ilmeisesti ajattelit, että hän myisi rivitaloasuntonsa ja ostaisi kerrostaloasunnon? Millä tavalla tämä olisi hänelle kannattavaa? Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, joka osaisi tai olisi edes kiinnostunut sijoittamaan asuntonsa myynnistä yli jääneet rahat. Hän istuu usein keväisin, kesäisin ja alkusyksystä omalla pihallaan ja juttelee ohi kulkevien naapureiden kanssa. Varsinkin meidän, jotka ollaan asuttu tässä taloyhtiössä pitkään. Kerrostalossa hän voisi istua parvekkeellaan, mutta tulisiko sieltä juteltua naapureille? Tutustuisiko siellä edes naapureihin kovin hyvin? Kuinka nopeasti sieltä löytyisi naapuri, joka kävisi vaihtamassa palohälyttimen paristot? Eikä voisi edes kesäiltana grillata omalla pihalla, koska ei olisi omaa pihaa. 

Tätä kirjoittaessani tulin ajatelleeksi, että joskus haluttomuus muuttaa muualle voi johtua ihan siitäkin, että tavallaan joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Eikä ole mitään takeita, että edes onnistuisi. On esim ihan eri asia yrittää vuodessa tai kahdessa solmia naapureihinsa sellaisia suhteita, että ne vastaisivat edes pieneltä osalta sitä, millaiset suhteet on syntynyt ihmisiin, joiden naapurina olet asunut siitä lähtien, kun esikoisesi syntyi ja siihen asti, kun nuorin lapsenlapsistasi meni kouluun.  Naapureihin, joiden lapset ovat olleet omien lastesi leikkikavereita, koulukavereita ja teini-iän kavereita. Meitä tämän taloyhtiön "alkuasukkaita" asuu täällä edelleen aika monta ja jos tästä yks kaks muuttaisi kerrostaloon, varsinkin yksin asuva sattaisi tuntea itsensä todella yksinäiseksi, vaikka asunto olisikin ihan kiva. Tutut asiat ja tutut ihmiset tuntuvat siis turvalliselta ja muutto jonnekin muualla olisi "hyppy tuntemattomaan". Kyllä se saattaa jopa pelottaa. 

Tänään äitini, 86-vuotias, soitti ja kertoi, että oli yöllä herännyt viileyteen. Hän oli mennyt keskellä yötä ulos pimeään liukastelemaan talon toiselle puolelle pannuhuoneeseen katsomaan, mitä lämpökattilalle oli tapahtunut. Onneksi tiesi, mitä nappulaa pitää painaa. Ihan älytöntä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta ja sitä tässä jännään, milloin hän liukastuu pahasti ja viettää yön ulkona lonkka murtuneena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa. 

Sinun asuntoasi on turha verrata monen omakotitaloon, missä sisään ei edes pääse ilman portaita, pesutilat voivat olla kellarissa, jälleen jyrkkien portaiden takana ja vessa niin pieni, ettei sinne rollaattorin tai pyörätuolin kanssa pääse. Sen lisäksi pitäisi itse hoitaa kaikki korjaamiset, pihatyöt yms. On ihan toista asua nykyaikaisessa rivitaloasunnossa.

Naapurin rouvallekin voisi olla parempi vaihtoehto muuttaa pienempään yksitasoiseen rivitaloonasuntoon tai hissilliseen kerrostaloasuntoon, ainakin jos rahasta tekee tiukkaa. Sama on hyvä vaihtoehto myös niille rapistuvan omakotitalon omistajille, joille pakolliset kotityöt ovat liikaa.  Tuo jonkun mainitsema ennakointi on hyvä termi, kannattaa hankkia se siinä vaiheessa, kun rupeaa tuntemaan, että talonhoito ja siinä asuminen rupeaa olemaan raskasta, eikä vasta siinä vaiheessa kun on pakko. Ehtii paremmin sopeutumaankin. Omat vanhempani luopuivat omakotitalosta, joka oli heille turhan suuri ja muuttivat rivitalokaksioon. Tuossa omakotitalossa oli kaikki nykyajan mukavuudet ja oli yhdessä tasossa, mutta silti kaikki lumityöt, ruohonleikkuut, lumen tiputtamiset katolta yms rupesi heistä tuntumaan liialta. Heillä oli suuri työ luopua kaikesta tarpeettomasta tavarasta, mutta hyvä kun tekivät, ei jää meidän lasten huoleksi. No veljet taisivat joutua auttamaan heitä kuskaamisten kanssa.

-ohis-

Mä kirjoitin jo toisessa kommentissani omakotitaloista ja siitä olen ihan samaa mieltä, että omakotitaloissa, jossa kaiken huoltotyön joutuu tekemään itse tai palkkaamaan jonkun ammattilaisen tekemään, on hankalampaa. Ja olen myös sitä mieltä, että jos edelleen haluaa asua omassa kodissaan, on oltava valmis tekemään tarvittavia muutostöitä. Esimerkiksi just noiden vessojen yms suhteen. Ja näihinhän on mahdollista saa rahoitukseen tukeakin siinä vaiheessa, kun muutokset katsotaan välttämättömiksi. 

Mä en ole ihan samaa mieltä siitä, että naapurini kannattaisi muuttaa kerrostaloon. Tällä alueella ei ole pienempiä yksikerroksisia rivitaloasuntoja. Millä tavalla kannattaisi? Ei hänellä tietääkseni ole rahasta tiukkaa, mutta joskus vaan on tyhmää maksaa liikaa. Siis jos vaihtaisi yhtiövastikkeen maksamisen vuokran maksamiseen. Ilmeisesti ajattelit, että hän myisi rivitaloasuntonsa ja ostaisi kerrostaloasunnon? Millä tavalla tämä olisi hänelle kannattavaa? Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, joka osaisi tai olisi edes kiinnostunut sijoittamaan asuntonsa myynnistä yli jääneet rahat. Hän istuu usein keväisin, kesäisin ja alkusyksystä omalla pihallaan ja juttelee ohi kulkevien naapureiden kanssa. Varsinkin meidän, jotka ollaan asuttu tässä taloyhtiössä pitkään. Kerrostalossa hän voisi istua parvekkeellaan, mutta tulisiko sieltä juteltua naapureille? Tutustuisiko siellä edes naapureihin kovin hyvin? Kuinka nopeasti sieltä löytyisi naapuri, joka kävisi vaihtamassa palohälyttimen paristot? Eikä voisi edes kesäiltana grillata omalla pihalla, koska ei olisi omaa pihaa. 

Tätä kirjoittaessani tulin ajatelleeksi, että joskus haluttomuus muuttaa muualle voi johtua ihan siitäkin, että tavallaan joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Eikä ole mitään takeita, että edes onnistuisi. On esim ihan eri asia yrittää vuodessa tai kahdessa solmia naapureihinsa sellaisia suhteita, että ne vastaisivat edes pieneltä osalta sitä, millaiset suhteet on syntynyt ihmisiin, joiden naapurina olet asunut siitä lähtien, kun esikoisesi syntyi ja siihen asti, kun nuorin lapsenlapsistasi meni kouluun.  Naapureihin, joiden lapset ovat olleet omien lastesi leikkikavereita, koulukavereita ja teini-iän kavereita. Meitä tämän taloyhtiön "alkuasukkaita" asuu täällä edelleen aika monta ja jos tästä yks kaks muuttaisi kerrostaloon, varsinkin yksin asuva sattaisi tuntea itsensä todella yksinäiseksi, vaikka asunto olisikin ihan kiva. Tutut asiat ja tutut ihmiset tuntuvat siis turvalliselta ja muutto jonnekin muualla olisi "hyppy tuntemattomaan". Kyllä se saattaa jopa pelottaa. 

Omat vanhemmat muuttivat nykyiseen osoitteeseen 1968. Naapurit ovat moneen kertaan vaihtuneet, osa on muuttanut pois, suurin osa on kuollut. Lähin naapuri on ollut vuosia kotonaan sisällä. Ja vaikka matkaa naapuritaloihin on muutamia kymmeniä metrejä, nekin on liikaa kuljettavaksi. Sinulla on ihmeen ruusuinen kuva naapurustoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tulee vanhaksi, ei halua enää muutosta. Kaikki vanha , vaikka kulunuttakin, tuntuu oikealta. Vaikea selittää asiaa, sen uskoo vasta sitten kun on vanha.

Siksi ne muutokset pitää itse miettiä ja tehdä hyvissä ajoin etukäteen vapaaehtoisesti eikä sitten, kun on pakko.

Kerrotko vielä miksi pitää ihmisen "hyvissä ajoin" lähteä kotoa? Mistä tietää mikä on kenellekin "hyvissä ajoin"? Miksei ihminen saa asua niin pitkään miten haluaa, kun se on mahdollista?

Perustelut kans.

Koska sen vanhuksen ilmaiset pikkuapulaiset käyvät itse töissä ja heillä on lapsia, joista pitää huolehtia. Lapsen tasolle taantuneet minä itte vanhukset ovat raskaita huolehtia, etenkin satojen kilometrien päästä.

Omakotitalon tyhjentäminen vie kuukausia. Kun vielä ymmärtää itse mitä siellä on ja on eläkkeellä on aikaa järjestää olonsa sellaiseksi, että pärjää mahdollisimman pitkään itsenäisesti.

Useimmat jotka ovat nähneet omien vanhempiensa sekoilun, eivät halua samaa taakkaa omille lapsilleen ja ennakoivat.

Mitäs alat ilmaiseksi pikkuapulaiseksi?! Oma on virheesi. Opettele kieltäytymään. Se on sinun oikeutesi. Pahempaa minäminä -ajattelua on olettaa, että joku vanhus elää jopa vuosikymmeniäkin vaan sen mukaan, ettei nyt vaan ole taakka kenellekään, eikä vaan omista mitään jonkun mielestä turhaa ja ettei vaan asu kodissa, jossa muut ei halua hänen asuvan syystä X.

Epäempaattisille ihmisille kaikki on helpompaa kuin empaattisille. Sellaiset pystyvät kadullakin hyppäämään verissään makaavan tajuttoman lapsen yli eivätkä soita ambulanssia.

Ai sekö on mielestäsi empaattista, että haluat vanhempiensi luopuvan tavaroistaan ja asuvan sinun mielestäsi mahdollisimman hyvässä asunnossa, jotta eivät ole taakaksi sinulle eikä yhteiskunnallekaan? Sillä, mitä he itse haluavat, ei ole mitään merkitystä? 

Oma isä putosi muutaman kerran vessareissulla pytyltä eikä päässyt pystyyn eikä äiti mahtunut mitenkään pikkuvessaan auttamaan, heidän piti soittaa joka kerta ambulanssi apuun. Tuossa on vain yksi esimerkki, millaista heidän pärjääminen oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa he sen itsekin huomaavat jossain vaiheessa, että on pakko muuttaa. Kannattaa ymmärtää mikä on oikeasti sun ongelma, ja mikä muiden, ap. 

Näinpä, älä sinä, ap, sekaannu toisen asioihin. Niin kauan kun sinun apua ei vaadita, niin anna heidän elää omaa elämäänsä. Se on sinun äitisi oma valinta, että pysyy sen miehen kanssa , joka asuu niin kamalassa pömpelissä. Moni on tehnyt paljon huonompiakin valintoja, joista erityisesti alkoholistin valinneista täälläkin on kerrottu.

Et sinä kuitenkaan sille asialle mitään voi! Tunnusta tämä tosiasia ja se, että siitä tulee vain kaikille paha mieli, kun yrität vääntää heitä pois omasta rakkaasta kodistaan.

Niin kauan kun kansalainen on oikeustoimikelpoinen, ei kukaan ulkopuolinen voi tehdä mitään muuta kuin antaa olla. Tämä on fakta, jonka on moni todennut. Myös me, joiden naapuri päätyi viimein laitokseen vasta silloin, kun joku ulkopuolinen oli nähnyt hänen liikkuvan pihalla kontaten ja soitti ambulanssin. Silloin oli jo niin huonossa kunnossa, että ei päässyt pakenemaan edes sisällä lukkojen taakse.

Ja tämä on sinun oikeustajusi mukaan oikein? Hyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vuokraisit sairaalasta kotiutuvalle (äidillesi) kaksion ilman saunaa, mutta tilavalla pesuhuoneella..

Puhut siitä vanhemmillesi väliaikaisasuntona toipumisaikana. Sairaalan kotiutustiimiltä kysyt neuvoja. Sairaalasänky (vuokralle) ja apuvälineitä esim. suihkutuoli. Viet sinne äitisi rakkaita tavaroita, kuten valokuvia, käsitöitä yms. Kotihoito käymään aluksi useammin.

Kotona olevan vanhemman(isä?) pyydät käymään, että äiti kotiutuu. Sanot, että voi käydä suihkussa ja esittelet toimivat koneet. Voi pestä pyykit toimivalla koneella vai otetaanko pyykkipalvelu? Hellan ja muut koneet opetat käyttämään. Jokin sängyn tapainen isällekin. Syksystä voi sanoa, että lumitöihin ei tarvi vaivautua ja voi säästää rahaakin, jos isä(?) muuttaa talveksi tuohon asuntoon.

Jos isä ei sitten tule tuohon asuntoon, sille et voi mitään. Ateriapalvelu yms. on paikallaan. Kaupungin puolesta voidaan asentaa turvakahvoja ja kynnyksille tehdä jotain, mutta tuskin mitään suurempaa.

Hanki äidillesi mukavia, väljiä vaatteita. Pienin ja kevyin vedenkeitin on hyvä hankinta.

Siis kuka nuo kaikki oikein maksaa?

Lapsi siihen asti, kunnes vanhempien talo myydään ja isäkin muuttaa vuokra-asuntoon tai ostavat oman asunnon.

Ja mistäs lapsi tuollaiseen repii rahat? Johan asunnon vuokra on satasia kuukausia plus kaikki hankinnat päälle. Huonokuntoisen talon myynti voi kestää vuosia ja lopulta se menee kaupaksi tontin hinnalla ja valmiiksi purettuna. Siinäkin voi talosta jäädä maksettavaa, kun tontin arvo on vähemmän mitä talon purkukustannukset.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisella ihmisellä on oikeus tehdä virheitä JA huomata se itse! Tämä asia ei kuulu sinulle. He sietävät käytöstäsi koska rakastavat sinua. Vika on sinussa, ei vanhemmissasi.

MIKÄ sinua vaivaa. Toinen on huolissaan. Häpeä.

Täällä on kyllä kummallisia "neuvoja", kuten "eipä ole sun ongelmasi" jne. Heitteillekö näiden neropattien mielestä pitäisi vanhukset jättää, kun eivät enää ymmärrä omaa parastaan? Dementikko hoitakoon asiansa, niinkö? Vastaavasti samat, niin kovin "sydämelliset" ihmiset olisivat ensimmäisinä huutamassa, kuinka vaikkapa juuri ap kehtaa jättää vanhempansa heitteille.

Eli teetpä niin tai näin, aina menee väärin näiden elämäntapaveetuilijoiden mielestä. Ymmärrän oikein hyvin sua, ap, koska itselläni on kohta sama mietintä edessä. 

Ja kaikille teille pahantahtoisille ihmisille: Aina ei ole kysymys rahasta (perinnöstä), vaan ihan sellaisesta ihmeellisestä asiasta kuin rakkaus. Se teille lienee aivan vieras sana ja tunne! 

Vierailija kirjoitti:

Jäähän nuo romutalot jälkeläisten riesaksi! No, kannattaa luopua sitten perinnöstä oikealla tavalla! Ottakaa ajoissa selvää ettei tule yllätystä. Rintaperillinen eli lapsi oeri kokonaan vamhempansa ilman testamenttia, jossa määrätään toisin.

Ei auta perinnöstä kieltäytyminenkään, jos itsellä on alaikäisiä lapsia, koska alaikäisiltä et voi perintöä kieltää. 

Vierailija kirjoitti:

Omien vanhempien talo ehkä aikanaan tulee sitten omaksi ongelmaksi. Ränsistymisen seuraaminen ahdistaa.

Meillä kävi näin. Vanhemmat ostivat kauniin, hyväkuntoisen talon noin 50 vuotta sitten. Isä ei hyväksynyt mitään korjauksia, eikä antanut äidin maksaa remontteja, vaikka äiti olisi halunnut ja hänellä olisi siihen rahatkin ollut. Nyt molemmat nukkuvat ikiuntaan ja meillä lapsilla on huonokuntoinen talo, josta on kuluja mutta kukaan tuskin sitä ostaa. Mutta muistan, miten kaunis talo se oli ja miten kaunis piha ja miten ihanaa siellä oli varsinkin kesällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa. 

Sinun asuntoasi on turha verrata monen omakotitaloon, missä sisään ei edes pääse ilman portaita, pesutilat voivat olla kellarissa, jälleen jyrkkien portaiden takana ja vessa niin pieni, ettei sinne rollaattorin tai pyörätuolin kanssa pääse. Sen lisäksi pitäisi itse hoitaa kaikki korjaamiset, pihatyöt yms. On ihan toista asua nykyaikaisessa rivitaloasunnossa.

Naapurin rouvallekin voisi olla parempi vaihtoehto muuttaa pienempään yksitasoiseen rivitaloonasuntoon tai hissilliseen kerrostaloasuntoon, ainakin jos rahasta tekee tiukkaa. Sama on hyvä vaihtoehto myös niille rapistuvan omakotitalon omistajille, joille pakolliset kotityöt ovat liikaa.  Tuo jonkun mainitsema ennakointi on hyvä termi, kannattaa hankkia se siinä vaiheessa, kun rupeaa tuntemaan, että talonhoito ja siinä asuminen rupeaa olemaan raskasta, eikä vasta siinä vaiheessa kun on pakko. Ehtii paremmin sopeutumaankin. Omat vanhempani luopuivat omakotitalosta, joka oli heille turhan suuri ja muuttivat rivitalokaksioon. Tuossa omakotitalossa oli kaikki nykyajan mukavuudet ja oli yhdessä tasossa, mutta silti kaikki lumityöt, ruohonleikkuut, lumen tiputtamiset katolta yms rupesi heistä tuntumaan liialta. Heillä oli suuri työ luopua kaikesta tarpeettomasta tavarasta, mutta hyvä kun tekivät, ei jää meidän lasten huoleksi. No veljet taisivat joutua auttamaan heitä kuskaamisten kanssa.

-ohis-

Mä kirjoitin jo toisessa kommentissani omakotitaloista ja siitä olen ihan samaa mieltä, että omakotitaloissa, jossa kaiken huoltotyön joutuu tekemään itse tai palkkaamaan jonkun ammattilaisen tekemään, on hankalampaa. Ja olen myös sitä mieltä, että jos edelleen haluaa asua omassa kodissaan, on oltava valmis tekemään tarvittavia muutostöitä. Esimerkiksi just noiden vessojen yms suhteen. Ja näihinhän on mahdollista saa rahoitukseen tukeakin siinä vaiheessa, kun muutokset katsotaan välttämättömiksi. 

Mä en ole ihan samaa mieltä siitä, että naapurini kannattaisi muuttaa kerrostaloon. Tällä alueella ei ole pienempiä yksikerroksisia rivitaloasuntoja. Millä tavalla kannattaisi? Ei hänellä tietääkseni ole rahasta tiukkaa, mutta joskus vaan on tyhmää maksaa liikaa. Siis jos vaihtaisi yhtiövastikkeen maksamisen vuokran maksamiseen. Ilmeisesti ajattelit, että hän myisi rivitaloasuntonsa ja ostaisi kerrostaloasunnon? Millä tavalla tämä olisi hänelle kannattavaa? Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, joka osaisi tai olisi edes kiinnostunut sijoittamaan asuntonsa myynnistä yli jääneet rahat. Hän istuu usein keväisin, kesäisin ja alkusyksystä omalla pihallaan ja juttelee ohi kulkevien naapureiden kanssa. Varsinkin meidän, jotka ollaan asuttu tässä taloyhtiössä pitkään. Kerrostalossa hän voisi istua parvekkeellaan, mutta tulisiko sieltä juteltua naapureille? Tutustuisiko siellä edes naapureihin kovin hyvin? Kuinka nopeasti sieltä löytyisi naapuri, joka kävisi vaihtamassa palohälyttimen paristot? Eikä voisi edes kesäiltana grillata omalla pihalla, koska ei olisi omaa pihaa. 

Tätä kirjoittaessani tulin ajatelleeksi, että joskus haluttomuus muuttaa muualle voi johtua ihan siitäkin, että tavallaan joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Eikä ole mitään takeita, että edes onnistuisi. On esim ihan eri asia yrittää vuodessa tai kahdessa solmia naapureihinsa sellaisia suhteita, että ne vastaisivat edes pieneltä osalta sitä, millaiset suhteet on syntynyt ihmisiin, joiden naapurina olet asunut siitä lähtien, kun esikoisesi syntyi ja siihen asti, kun nuorin lapsenlapsistasi meni kouluun.  Naapureihin, joiden lapset ovat olleet omien lastesi leikkikavereita, koulukavereita ja teini-iän kavereita. Meitä tämän taloyhtiön "alkuasukkaita" asuu täällä edelleen aika monta ja jos tästä yks kaks muuttaisi kerrostaloon, varsinkin yksin asuva sattaisi tuntea itsensä todella yksinäiseksi, vaikka asunto olisikin ihan kiva. Tutut asiat ja tutut ihmiset tuntuvat siis turvalliselta ja muutto jonnekin muualla olisi "hyppy tuntemattomaan". Kyllä se saattaa jopa pelottaa. 

Omat vanhemmat muuttivat nykyiseen osoitteeseen 1968. Naapurit ovat moneen kertaan vaihtuneet, osa on muuttanut pois, suurin osa on kuollut. Lähin naapuri on ollut vuosia kotonaan sisällä. Ja vaikka matkaa naapuritaloihin on muutamia kymmeniä metrejä, nekin on liikaa kuljettavaksi. Sinulla on ihmeen ruusuinen kuva naapurustoista.

Ei mulla ole ruusuinen kuva naapurustoista vaan puhuin edellisessä kommentissani tästä naapurissani asuvasta rouvasta (jonka jonkun mielestä kannattaisi muuttaa kerrostaloon) sekä tästä taloyhtiöstä. Ja siitä, millaisessa naapurustossa hän asuu. Tällä palstalla yhdelle kommentille on rajallinen merkkimäärä ja sen vuoksi on otettava vain joitain esimerkkejä esille. Ei ole mahdollista kirjoittaa kaikkia mieleen tulevia asioita liittyen tuttuun ja turvalliseen, koska kommentista tulee silloin liian pitkä eikä sitä pysty lähettämään ennenkuin on lyhentänyt kommenttiaan. Mutta jos nyt otan yhden esimerkin lisää, jota toisessa kommentissani vähän sivusinkin, niin mä uskallan liikkua täällä iltaisinkin yksin. Olen asunut täällä yli 30 vuotta ja koen tämän asuinalueen turvalliseksi. On ihan mahdollista, että jos muuttaisinkin täältä pois, en tuntisikaan uudessa paikassa iltaisin yksin ulkona oloani turvalliseksi. Alueen ei edes tarvitsisi olla mitenkään erityisen levoton kuten aiemmin kertomani kauppakeskuksen ympäristö. Riittäisi, että se olisi mulle vieras paikka. Joku toinen ikäihminen, joka muuttaisi muualta tänne, taas saattaisi tuntea olonsa täällä turvattomaksi. Saattaisi jopa säikähtää, jos joku vähän matkan päässä olevan kapakan kanta-asiakkaista alkaisi kännipäissään juttelemaan. Mä olen asunut täällä niin kauan, että tiedän tyypit harmittomiksi ja jäänkin vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan, kun tulevat juttelemaan. Tai vaikkapa sellainen asia, että jos sulla on asunnossasi oma sauna ja olet tottunut vuosikymmeniä käyttämään sitä,  mutta sitten muutakin kerrostaloon, jossa  vain taloyhtiön yhteinen sauna, et ehkä välttämättä haluakaan mennä enää saunomaan. Saatat ajatella, että pääseekö sinne kuitenkin joku just silloin, kun olen saunassa. Voinko olla varma, että kukaan ei tule tänne nyt, kun minä olen täällä yksin. Selvensikö, mitä tarkoitin? On helpompaa pitää tutusta ja turvallisesta kiinni kuin lähteä jonnekin, missä kaikki on uutta ja vierasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kukin meistä voi miettiä miltä tuntuisi ja mitä itse tekisi jos joku, vaikka sitten oma lapsi tulisi sanomaan että sinun olisi paras luopua kodistasi oli syyt mitkä tahansa, mutta se tärkein syy olla muuttamatta mihinkään on kuitenkin nimenomaan se OMA RAKAS KOTI josta ei olekaan niin helppo luopua kuin mitä muut luulevat.

Kodistaan jossa viihtyy on vaikea luopua oli sen kunto mikä tahansa, pääasia että itse viihtyy ja omasta tahdostaan.

Aivan. Jos mun lapseni jonain päivänä tulisivat sanomaan mulle, että mun pitäisi muuttaa tästä asunnosta jo valmiiksi ja varmuuden vuoksi pois, suuttuisin kyllä todella kovasti. Niin kovasti, että saattaisin lahjoittaa asunnon vaikka jollekin eläinsuojeluyhdistykselle. Ehkä saisin tehtyä sopimuksen, että voin asua tässä itse ja maksaa asumiskulut siihen asti, että joko kuolen tai ihan oikeasti joudun johonkin laitokseen. Jos tällainen ei onnistuisi, lahjoittaisin asunnon ja muuttaisin pienen tavaramäärän kanssa Helsingin rautatieasemalle asumaan. Onhan se yksi nainenkin asunut siellä jo 8 vuotta. Ja lapsiani en edes tervehtisi enää, jos sattuisivatkin tulemaan jossain vastaan. Mun on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, että lapseni tulisivat moista edes ehdottamaan. Tietävät, että mulle se olisi sama asia kuin jos toivoisivat mun vaan äkkiä kuolevan pois.

Eri tilanne sitten, jos en ihan oikeasti enää pärjäisi tässä asunnossani. Mulla ei ole aloittajan kaltaista ongelmaa, koska asun rivitalotaloyhtiössä. Tätä asuntoa kun ei voi päästää lahoamaankaan. En myöskään ole remonttivastainen. Just vuosi sitten teetin keittiöremontin ja suunnittelin sen jo valmiiksi sellaiseksi, että pärjään siellä hyvin rollaattorinkin kanssa eikä mun tarvitse kiipeillä keittiötikkaille saadakseni jotain. Ei myöskään kyykistellä eikä kumarrella. Kotini (98 m2) on kahdessa kerroksessa, mutta en mä oikeasti tarvitsisi elämiseeni kuin pelkästään alakerran. Siellä on iso olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ja ovesta pääsee suoraan ulos. Vanhempani asuvat lähes samanlaisessa asunnossa samassa taloyhtiössä ja ovat nyt 95v ja 93v. En ole vieläkään ehdottanut, että kannattaisiko heidän muuttaa johonkin muualle ihan vain varmuuden vuoksi. 

Se mitä sinä kutsut termillä ”varmuuden vuoksi”, minä kutsun nimellä ”ennakointi”. Tuo mitä kerrot keittiöremontistasi on juuri sitä: ennakointia.

Tilanteesi on kuitenkin ihan erilainen kuin esim. minun 75+-vanhemmillani, jotka asuvat hissittömän talon viidennessä kerroksessa ja joilla on jo infarkteista ym. johtuvaa toimintakyvyn alenemaa. Asuntokin on liian iso eikä äiti jaksaisi enää siivota (=äidin omat sanat). Mutta heille siis mikään puhe ENNAKOINNISTA ei mene läpi. Että kannattaisiko nyt tehdä niitä lopppuelämän asumisen siirtoja kun voimia ja tolkkua vielä on tallella? Mutta ei. Ei vaikka toinen on jo lähestulkoon kotinsa vanki.

Eikö olisi helpompaa ja kivuttomampaa ennakoida oman toimintakyvyn laskua siinä vaiheessa kun itse pystyy vielä vaikuttamaan päätöksiin ja tekemään valintoja? Ja parhaimmassa tapauksessa ilman kiirettä? Tätä minun on tosi vaikeaa tajuta. Että ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä todennäköiseltä raihnaiselta tulevaisuudeltaan, suuttuvat lapsilleen ja toteavat, että ”miettivät sitä sitten JOS tulee ajankohtaiseksi”. Harvalla se kunnon romahtaminen tapahtuu yhtäkkiä, vaan vanhuus ja raihnaisuus tulee vähitellen. Siksi se päätöksenteko on niin vaikeaa siinä vaiheessa kun kunto ja terveys ovat jo romahtaneet. Kun ei itse eikä puoliso ole ehkä ”huomannut vielä mitään”, vaikka tosiasiassa monia asioita arjessa on jo pitkän aikaa jouduttu tekemään eri tavalla kuin ennen.

Itse ainakin toivon pystyväni tekemään itseäni ja omaa elämistäni koskevia päätöksiä siinä vaiheessa kun vielä olen tässä maailmassa ja tajuan heikkenevän tilani. Oma rakas anoppini on tässä esikuvani: myi jo ennen eläkeikää omakotitalon pois ja muutti esteettömään kerrostaloasuntoon, johon mahdollista ostaa asteittain tarpeen mukaan palveluita. Hänellä toisaalta onkin taustalla omien muistisairaiden vanhempien 20-vuotinen hoito ja terveydenhuollon ammattilaisen tausta. Eli ymmärtää omakohtaisesti minkä todennäköisen tuskan ja murheen jälkeläisiltään säästää näin toimimalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta mikä on se hetki, jolloin pitäisi muuttaa "ennakoivasti" pois? Kuten kerroin, omat vanhempani asuvat myös 2-kerroksisessa rivitalossa ja ovat nyt 95v ja 93v. Kun isälläni pari vuotta sitten polvien nivelrikko paheni eikä hän enää halua mennä tekonivelleikkauksiin (lonkassa on jo tekonivel), hankkivat asuntoon porrashissin. Eivät ennakoiden eli  etukäteen vaan vasta sitten, kun sitä tarvitsi. Ja tämäkin hissi hankittiin oikeastaan vain siksi, että pesukone on alakerran kylppärissä ja kuivausnarut taas yläkerran kylppärissä. On helpompaa viedä pyykit kerroksesta toiseen istuen pyykkikori sylissä  kuin kävellen portaissa samalla pyykkikoria kantaen. 

Mä "ennakoin" keittiöremontissani siksi, että remontti tuli muutenkin ajankohtaiseksi enkä ajatellut tehdä vielä yhtä keittiöremonttia joskus myöhemmin. Keittiöni on siis tarkoitus olla mun elämäni viimeinen keittiö ja sen vuoksi halusin, että se on myös esteetön. 

Ihmiset ovat myös erilaisia. Äitini ei halua lähteä yhtään minnekään ilman seuraa. Joko isää tai meitä lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Asuupa hän tuossa asunnossa tai kerrostalossa, ei hän silti lähtisi yhtään minnekään ilman, että joku tulee hänen mukaansa. Ei ole lähtenyt enää moneen vuoteen. Mä ymmärrän hissittömän kerrostalon viidennen kerroksen ja sen ongelmat, koska silloin ei huonoilla jaloillaan edes pääsisi ulos, vaikka joku tulisikin auttamaan. Pointtini siis on, että joku on "kotinsa vanki" vaikka pihaoven avaamalla pääsee suoraan ulos. "Vankeus" on siis äidilläni pään sisällä eikä ulkoisissa tekijöissä. 

En pidä mitenkään omituisena, että ihminen haluaa asua rakastamassaan kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Niin minäkin haluan. Voisi olla toki järkevää ennakoida ja muuttaa hyvissä ajoin jonnekin muualle, jotta päivänä X, kun ei enää pärjääkään rakastamassaan kodissa, on jo valmiiksi siellä, missä vielä pärjää. Mutta entä, jos ehtiikin kuolla vaikka syöpään tai sydänkohtaukseen ennen päivää X? Silloinhan on muuttanut ihan turhaan. Mä olen tosiaan siis nyt 60v ja jos vaikkapa 15 vuoden päästä muuttaisin johonkin kerrostaloasuntoon, niin mitä jos mä elänkin ikääni nähden yhtä hyväkuntoisena ja yhtä pitkään kuin vanhempani ovat eläneet? Sitten mä olisin 95-vuotiaana asunut 20 vuotta vain varmuuden vuoksi jossain muualla, vaikka olisin pärjännyt ihan hyvin tässäkin. Mä itse ajattelen asian niin, että sitä mukaa, kun jokin asia tulee mulle hankalammaksi, mä hankin apuvälineitä ja teen muita tarvittavia hankintoja, jotta selviän siitä asiasta. Ei niin, että mä hankin ne etukäteen odottamaan päivää, jolloin tarvitsen niitä. Ihan kuten vanhempanikin hankkivat porrashissin sitten, kun sitä tarvitsivat, eikä 10 vuotta aikaisemmin.

Mä toivon, että voin asua tässä kodissani loppuun asti. Vaikka se sitten tarkoittaisikin, että asuisin lopulta enää vain alakerrassa ja yläkerta olisi tyhjillään. Tiedän, että naapuritalossa yhdellä eläkkeellä olevalla ja huonosti liikkuvalla rouvalla on just tällainen tilanne eli hän on asunut jo muutaman vuoden vain alakerrassa. Alakerran pinta-ala on kuitenkin melkein 50 m2 ja sieltä löytyy olohuone, keittiö ja kylpyhuone. Ei ne taida palvelutalojen asunnotkaan yhdelle ihmiselle kovin paljoa yli 50 m2 olla. Ja jossain senioritaloissa vuokrat 50 m2 kaksiosta on ihan älyttömät verrattuna yhtiövastikkeeseen mitä naapurini maksaa. 

Sinun asuntoasi on turha verrata monen omakotitaloon, missä sisään ei edes pääse ilman portaita, pesutilat voivat olla kellarissa, jälleen jyrkkien portaiden takana ja vessa niin pieni, ettei sinne rollaattorin tai pyörätuolin kanssa pääse. Sen lisäksi pitäisi itse hoitaa kaikki korjaamiset, pihatyöt yms. On ihan toista asua nykyaikaisessa rivitaloasunnossa.

Naapurin rouvallekin voisi olla parempi vaihtoehto muuttaa pienempään yksitasoiseen rivitaloonasuntoon tai hissilliseen kerrostaloasuntoon, ainakin jos rahasta tekee tiukkaa. Sama on hyvä vaihtoehto myös niille rapistuvan omakotitalon omistajille, joille pakolliset kotityöt ovat liikaa.  Tuo jonkun mainitsema ennakointi on hyvä termi, kannattaa hankkia se siinä vaiheessa, kun rupeaa tuntemaan, että talonhoito ja siinä asuminen rupeaa olemaan raskasta, eikä vasta siinä vaiheessa kun on pakko. Ehtii paremmin sopeutumaankin. Omat vanhempani luopuivat omakotitalosta, joka oli heille turhan suuri ja muuttivat rivitalokaksioon. Tuossa omakotitalossa oli kaikki nykyajan mukavuudet ja oli yhdessä tasossa, mutta silti kaikki lumityöt, ruohonleikkuut, lumen tiputtamiset katolta yms rupesi heistä tuntumaan liialta. Heillä oli suuri työ luopua kaikesta tarpeettomasta tavarasta, mutta hyvä kun tekivät, ei jää meidän lasten huoleksi. No veljet taisivat joutua auttamaan heitä kuskaamisten kanssa.

-ohis-

Mä kirjoitin jo toisessa kommentissani omakotitaloista ja siitä olen ihan samaa mieltä, että omakotitaloissa, jossa kaiken huoltotyön joutuu tekemään itse tai palkkaamaan jonkun ammattilaisen tekemään, on hankalampaa. Ja olen myös sitä mieltä, että jos edelleen haluaa asua omassa kodissaan, on oltava valmis tekemään tarvittavia muutostöitä. Esimerkiksi just noiden vessojen yms suhteen. Ja näihinhän on mahdollista saa rahoitukseen tukeakin siinä vaiheessa, kun muutokset katsotaan välttämättömiksi. 

Mä en ole ihan samaa mieltä siitä, että naapurini kannattaisi muuttaa kerrostaloon. Tällä alueella ei ole pienempiä yksikerroksisia rivitaloasuntoja. Millä tavalla kannattaisi? Ei hänellä tietääkseni ole rahasta tiukkaa, mutta joskus vaan on tyhmää maksaa liikaa. Siis jos vaihtaisi yhtiövastikkeen maksamisen vuokran maksamiseen. Ilmeisesti ajattelit, että hän myisi rivitaloasuntonsa ja ostaisi kerrostaloasunnon? Millä tavalla tämä olisi hänelle kannattavaa? Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, joka osaisi tai olisi edes kiinnostunut sijoittamaan asuntonsa myynnistä yli jääneet rahat. Hän istuu usein keväisin, kesäisin ja alkusyksystä omalla pihallaan ja juttelee ohi kulkevien naapureiden kanssa. Varsinkin meidän, jotka ollaan asuttu tässä taloyhtiössä pitkään. Kerrostalossa hän voisi istua parvekkeellaan, mutta tulisiko sieltä juteltua naapureille? Tutustuisiko siellä edes naapureihin kovin hyvin? Kuinka nopeasti sieltä löytyisi naapuri, joka kävisi vaihtamassa palohälyttimen paristot? Eikä voisi edes kesäiltana grillata omalla pihalla, koska ei olisi omaa pihaa. 

Tätä kirjoittaessani tulin ajatelleeksi, että joskus haluttomuus muuttaa muualle voi johtua ihan siitäkin, että tavallaan joutuisi aloittamaan kaiken alusta. Eikä ole mitään takeita, että edes onnistuisi. On esim ihan eri asia yrittää vuodessa tai kahdessa solmia naapureihinsa sellaisia suhteita, että ne vastaisivat edes pieneltä osalta sitä, millaiset suhteet on syntynyt ihmisiin, joiden naapurina olet asunut siitä lähtien, kun esikoisesi syntyi ja siihen asti, kun nuorin lapsenlapsistasi meni kouluun.  Naapureihin, joiden lapset ovat olleet omien lastesi leikkikavereita, koulukavereita ja teini-iän kavereita. Meitä tämän taloyhtiön "alkuasukkaita" asuu täällä edelleen aika monta ja jos tästä yks kaks muuttaisi kerrostaloon, varsinkin yksin asuva sattaisi tuntea itsensä todella yksinäiseksi, vaikka asunto olisikin ihan kiva. Tutut asiat ja tutut ihmiset tuntuvat siis turvalliselta ja muutto jonnekin muualla olisi "hyppy tuntemattomaan". Kyllä se saattaa jopa pelottaa. 

Omat vanhemmat muuttivat nykyiseen osoitteeseen 1968. Naapurit ovat moneen kertaan vaihtuneet, osa on muuttanut pois, suurin osa on kuollut. Lähin naapuri on ollut vuosia kotonaan sisällä. Ja vaikka matkaa naapuritaloihin on muutamia kymmeniä metrejä, nekin on liikaa kuljettavaksi. Sinulla on ihmeen ruusuinen kuva naapurustoista.

Ei mulla ole ruusuinen kuva naapurustoista vaan puhuin edellisessä kommentissani tästä naapurissani asuvasta rouvasta (jonka jonkun mielestä kannattaisi muuttaa kerrostaloon) sekä tästä taloyhtiöstä. Ja siitä, millaisessa naapurustossa hän asuu. Tällä palstalla yhdelle kommentille on rajallinen merkkimäärä ja sen vuoksi on otettava vain joitain esimerkkejä esille. Ei ole mahdollista kirjoittaa kaikkia mieleen tulevia asioita liittyen tuttuun ja turvalliseen, koska kommentista tulee silloin liian pitkä eikä sitä pysty lähettämään ennenkuin on lyhentänyt kommenttiaan. Mutta jos nyt otan yhden esimerkin lisää, jota toisessa kommentissani vähän sivusinkin, niin mä uskallan liikkua täällä iltaisinkin yksin. Olen asunut täällä yli 30 vuotta ja koen tämän asuinalueen turvalliseksi. On ihan mahdollista, että jos muuttaisinkin täältä pois, en tuntisikaan uudessa paikassa iltaisin yksin ulkona oloani turvalliseksi. Alueen ei edes tarvitsisi olla mitenkään erityisen levoton kuten aiemmin kertomani kauppakeskuksen ympäristö. Riittäisi, että se olisi mulle vieras paikka. Joku toinen ikäihminen, joka muuttaisi muualta tänne, taas saattaisi tuntea olonsa täällä turvattomaksi. Saattaisi jopa säikähtää, jos joku vähän matkan päässä olevan kapakan kanta-asiakkaista alkaisi kännipäissään juttelemaan. Mä olen asunut täällä niin kauan, että tiedän tyypit harmittomiksi ja jäänkin vaihtamaan muutaman sanan heidän kanssaan, kun tulevat juttelemaan. Tai vaikkapa sellainen asia, että jos sulla on asunnossasi oma sauna ja olet tottunut vuosikymmeniä käyttämään sitä,  mutta sitten muutakin kerrostaloon, jossa  vain taloyhtiön yhteinen sauna, et ehkä välttämättä haluakaan mennä enää saunomaan. Saatat ajatella, että pääseekö sinne kuitenkin joku just silloin, kun olen saunassa. Voinko olla varma, että kukaan ei tule tänne nyt, kun minä olen täällä yksin. Selvensikö, mitä tarkoitin? On helpompaa pitää tutusta ja turvallisesta kiinni kuin lähteä jonnekin, missä kaikki on uutta ja vierasta. 

Asut ilmeisesti Helsingissä, kun siellä on niin paljon tuntemattomia kaupunginosia. Suurimmassa osassa Suomea paikkakunnat on niin pieniä, että kaupunginosat on tuttuja eikä tässä ole kyse kokonaan vieraalle paikkakunnalle muutosta.

Jos lääkäri sanoo jollekin, että sinulla on lonkassa kulumaa ja se pahenee tulevien vuosien aikana, niin siitä voi jo miettiä, miten lauteille nouseminen tai portaissa kulkeminen jatkossa sujuu. Eihän siinä pahimmillaan pääse edes omassa kodissa pesulle tai ulos, jos kaikki on jyrkkien portaiden takana. Niitä vanhoja omakotitaloja ei ole suunniteltu esteettömyys mielessä.