Uuden miesystävän järkyttävät viiltelyarvet ym itsetuhoiset jäljet :( Oltiin

Entä jos sillä menee nyt paremmin? Aika surullista tyrmätä toinen joidenkin viiltelyarpien talo :(

*takia

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 19:20"]

[quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:51"][quote author="Vierailija" time="07.09.2015 klo 17:42"]En ota mitään kantaan koko asiaan,mutta alkoi mietityttämään että mitä pahoille viiltohaavoille tehdään? käydäänkö ne tikkauttamassa lekurilla vai osaako viiltelijät itse ne hoitaa kun harjoitusta on tullut? Mitä sairaalassa tehdään tyypeille mitkä on viillelty täyteen ennestään ja käy hoidattamassa uusia haavoja? tiedän erään miehen jolta aukesi reisi työtapaturmassa pahasti ja lääkäriin ei päässyt nopeasti mitenkään niin tyyppi itse ompeli haavan verkkojen korjaukseen tarkoitetulla langalla ja neulalla,arpi ei ole järin kaunis. armeijassa oli tyyppi millä oli käsivarsissa vitunmoiset arvet ja sanoi että kännissä huvikseen vetänyt puukolla auki käynyt tikkauttamassa ja jatkanut juomista. joskus näin nuoren naisen minkä käsivarret oli pelkkää arpea hartioita myöten,ei näyttänyt järin kauniille. [/quote] Voin vastata vain omasta puolestani. Joskus haen ompeleet, joskus en hae, vaikka tarvitsisikin. Haavoja en hoida mitenkään, liittyy varmasti myös itsetuhoisuuteen. Suojaan vain, ettei vuoda tai tartu vaatteisiin. Pahemmilta tulehduksilta olen välttynyt. Silloin kun käyn ompeleet hakemassa, ei lääkäri ja hoitajat oikein voi mitään kanssani tehdä, koska en ole psykoottinen. Vaikka haavat ovatkin massiivisia ja toistuvia. Kysytään yleensä tämän hetkisestä hoidosta. Yleensä laitetaan viestiä (lähete?) Hoitavalle lääkärille. Päivystävää psykiatria yleensä konsultoidaan. Joskus hoitava lääkäri ottaa yhteyttä myöhemmin. Joskus tarjottu mahdollisuutta tavata päivystävää psykiatria/menoa osastolle. Jos hoidoksi ei tahdo muuta kuin ompeleet, niin sitten se on vain ompeleet. [/quote] Eikö se tunnu helvetin pahalle kun viiltää oikein kunnolla? Ja vielä tietoisesti tarkoituksella. Mulla halkesi sormenpää töissä ja on vittumaisen tuntuinen kun tuntee haavan puoliskojen liikkuvan vaikka veren vuoto loppui ja laastarilla teippasin tiukasti. Muijalle jouduin leikkauksen jälkeen pistämään verenohennuslääkettä ja nahka on tosi sitkeän tjntuista vielä. Voisiko joku pahasti viillellyt laitta jäljistä kuvan tai linkittää jonkun vastaavan kuvan? T.Tuon edellisen sepustuksen kirjoittaja

[/quote]

No shit, sattuu niin maan perkeleesti. Sen peusteella jo voi tehdä päätelmät, kuinka tervepäinen tuo ap:n dumppaama gubbe on.

Tuo mies mokas lopullisesti siinä, että luikki pakoon vaikka itkevä AP pyysi jäämään juttelemaan. Silloin ois vielä voinu kehittää jonku sydäntäsärkevän itsestä täysin ulkoistetun nyyhkytarinan, jolla jumauttanu herkällä mielellä olleen naisen jäämään - ja sitten vielä pannu naista kunnolla. Mutta ei, heikompi aines luikkii pakoon ja hyvä niin, AP sai aikaa koota ajatuksiaan ja päätyä etäämmältä ainoaan oikeaan ratkaisuun. Varmaan korpeaa viiltomiestä että sössi mahiksensa normaaliin naiseen - niitä tilaisuuksia tuskin hänelle siunaantuu eteen kovin montaa. Mutta oikein meni kerrankin!

Mietin tätä ketjua ja näitä kommentteja eilen aika pitkään mutta en kommentoinut sillä aihe tulee liian lähelle. Nyt kun oli tullut lisää lianheittoa niin on pakko avautua vaikka joku tuttu tunnistaisikin. En ymmärrä kuinka jotkut teistä moralisoivat niitä jotka sanovat etteivät ole valmiita aloittamaan parisuhdetta oireilevan ihmisen kanssa.

Olen itse ollut nyt kaksitoista vuotta naimisissa miehen kanssa joka oli lievästi masentunut tavatessamme. Ajattelin silloin että se on ohimenevää ja että olisi väärin olla antamatta tuolle rakkaudelle mahdollisuutta vaikka jokin sisälläni hieman varoittelikin.

Vuoden verran seurusteltuamme mieheni masennus paheni ja hän joutui avohoitoon. Vasta sillon sain kuulla että hänellä oli ollut aiemminkin vakavia masennusjaksoja ja itsetuhoisuutta muttei ollut uskaltanut kertoa minulle sillä pelkäsi etten tahdo seurustella hänen kanssaan. Tuo jakso kesti onneksi aika vähän aikaa, muutaman kuukauden ja uuden lääkityksen avulla mieheni pääsi niin hyvään kuntoon että sai opintonsa valmiiksi. Päätimme mennä naimisiin ja ajattelin että nyt mieheni on terve ja meillä alkaa se elämä mistä olimme haaveilleet tavatessamme: minäkin saatan opintoni loppuun ja sitten keräämme rahaa voidaksemme ensiksi matkustaa ja sitten perustaa oman firman.

Masennus kuitenkin uusiutui pian sillä mieheni ei halunnut jatkaa lääkitystä. Hän ei löytänyt töitä ja vietti päivänsä pitkälti tietokoneella pelaten ja välillä kavereiden kanssa kaljoitellen ja poltellen. Pikkuhiljaa kannabis löysi tiensä mieheni arkielämään ja jonkun ajan kuluttua hän käytti sitä lähes päivittäin, lopulta niin että sosiaaliset kontaktit rajautuivat vain nettiin ja minä hoidin koko huushollin. Mies oireili vahvasti mutta ei halunnut enää hoitoon vaan lääkitsi itseään pilvellä. Riitelimme paljon ja lopulta mies uhkaili aina riidan päätteeksi tekevänsä itselleen jotain.

Sitten seurasi elämäni kamalimmat neljä vuotta. Mies pamahti psykoosiin, siirtyi osastolta sisään ja ulos, lihoi kymmeniä kiloja, minä hoidin häntä ja talouttamme ja yritin ylläpitää jonkinlaista normaalia elämää jotta mieheni pääsisi kauttani kiinni tavalliseen elämään. Jouduin siirtymään oman alani töistä osa-aikatöihin jotta voisin olla mieheni tukena. Kun kotona odotti työpäivän päätteeksi haiseva, itkuinen mytty sängynpohjalla niin oli vaikea suhtautua häneen tasavertaisena kumppanina. Lopulta masennuin itsekin, pelkäsin mieheni puolesta mutta välillä myös vihasin häntä. Minunkin on vaikea muistaa noita vuosia tarkasti.

Kuusi vuotta sitten mieheni koki yhden hoitojakson myötä "heräämisen" ja löysi erään rajatietopsykologian oppaan avulla työkaluja omaan toipumiseensa. FinFamin kautta sain tukea omaan olooni ja mieheni oltua vuoden ilman poliklinikkakäyntejä aloitimme yhdessä pariterapian, miehen käydessä omaa terapiaansa ja vaihtoehtohoitojaan siinä samalla. Hitaasti olemme edenneet nyt siihen pisteeseen että mieheni on tukityöllistymisen kautta löytänyt innon aikanaan opiskelemaansa alaan ja tekee nyt jatko-opintoja. Olemme saaneet kasaan sen verran rahaa että pääsemme jokin päivä yhdessä näkemään maailmaa.

Miehelleni on eri asia katsella noita vuosia, hänen kohdallaan on tärkeintä että hän selvisi hengissä ja uskoo nyt itseensä ja katsoo tulevaisuuteen. Mutta omalla kohdallani en voi olla ajattelematta että minulta meni 10 vuotta siihen että tuin miestäni, päivittäin ja usein aivan oman jaksamiseni äärirajoilla ja rakkaus tuntui muuttuvan vain velvollisuudeksi. Se tuntui pahalta sillä olinhan luvannut rakastaa miestäni niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Minä tein valinnan jäädä mieheni tueksi enkä kadu sitä, sillä hän voi nyt paljon paremmin. Mutta jos olisin tavannut mieheni välittömästi hänen sairaalajaksonsa päätteeksi ja tällä elämänkokemuksella, en olisi aloittanut seurustelusuhdetta.

Moni meistä antaa uuden ihmisen kohdatessaan mahdollisimman hyvän kuvan itsestään. Kun verhoa vähän raottaa, on jokaisella siellä takana jotakin. Ihminen jolla on liian paha olla itsensä kanssa ei pysty antamaan vuorovaikutuksellista tukea ja rakkautta, eikä hänen tarvitsekaan sillä hän tarvitsee ennen kaikkea tukea. Kysymys onkin siitä, onko se toinen valmis antamaan sitä tukea, jättäen omat toiveet ja tarpeet taka-alalle.

Minun mielestäni itseään rakastavan ihmisen merkki on se että kertoo rehellisesti millaisista palasista koostuu ja sanoo toiselle että ota tai jätä. 

Parisuhteita lopetetaan alkumetreillä tosi vähäpätöisistä syistä, kuten kamala nauru tai rumat kengät. Mt ongelma on jo 'oikea' syy. Ei ole väärin haluta tasavertaista hyvää suhdetta.

jos ihminen kuvittelee olevansa a) niin vahva että voi omalla rakkaudellaan parantaa toisen tai b) niin heikko että tarvitsee toisen ihmisen pitämään itsensä pinnalla niin suhde ei ole koskaan tasa-arvoinen

MItä jos onkin pahoinpidelty lapsena? Suomessakin on hulluja vanhempia jotka niin tekevät. Kannattaisi jutella asiat ensin. 

[quote author="Vierailija" time="08.09.2015 klo 10:50"]

MItä jos onkin pahoinpidelty lapsena? Suomessakin on hulluja vanhempia jotka niin tekevät. Kannattaisi jutella asiat ensin. 

[/quote]

No tuskin ne vanhemmat enää aikuista miestä käy viiltelemässä kuitenkaan... (jos olisit lukenut koko ketjun, tietäisit ap:n kertoneen että jälkiä oli sekä vanhoja että tuoreempia)

[quote author="Vierailija" time="08.09.2015 klo 10:50"]

MItä jos onkin pahoinpidelty lapsena? Suomessakin on hulluja vanhempia jotka niin tekevät. Kannattaisi jutella asiat ensin. 

[/quote]

Todennäköisesti viiltelyarvet ovat lapsuuden traumojen oireilua, mutta useimmiten ihminen on kyllä itse aiheuttanut ne ahdistuksissaan.