Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Tässä ollaan aika tavalla asian ytimessä. Osa ihmisistä on sellaisia yliyksinkertaistajia, että heille jokainen, monimutkainenkin, ongelma on joku kämmenessä törröttävä neula tai tien poikki kaatunut puu. Sama ajattelu ulottuu sitten kaikkiin isoihin yhteiskunnallisiinkin asioihin ja tieteellisiin kysymyksiin, joita joku muu oikeasti tutkii ja tuntee. Uskovat lisäksi olevansa niin näppäriä, että ratkaisevat minkä tahansa pulman sen kummemmin ajattelematta ja päätyvät päätelmiin roimasti oikaisten. Jos esimerkiksi jollakulla on vaikka astma hiukan huonossa hoitotasapainossa, neuvovat lopettamaan kaikki lääkkeet ja lähtemään jollekin joogamehuretriitille. Ja muut neuvot ovat samaa sarjaa. Eipä silti, etteivätkö voisi olla muutoin oikein mukavia ihmisiä ja vanhemmiten jopa viisastua. Se neuvomispuoli vain kestäessään on jokseenkin rasittavaa.

Mä taas neuvon varaamaan ajan lääkärille. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja mulle avaudutaan todella usein erilaisista sairauksista ja vaivoista, mutta 99%:sti kehotan aina varaamaan ajan lääkärille. 

Mulle saisit antaa neuvoja. Sairaanhoitajilla on usein parempi käytännön ymmärrys eri sairauksista. Itse sain vinkin oikeaan diagnoosiin mysteerisairauteni osalta labrahoitajalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

En ymmärrä. Multa on aina puuttunut tarve päsmäröidä toisten elämää, joten mulle ei tuu tuon tyyppisiä tunteita silloinkaan, kun joku valittaa mielestäni turhasta

Ja kuten kerroin, olen poistanut päsmärit lähipiiristäni, joten ei heidänkään tarvitse kärsiä tilanteesta. Mun elämäni muuttui ainakin paremmaksi tämän ratkaisun myötä.

Onko sinulla sitten jokin ystäväpiiri missä vellotte vuodesta toiseen fiilistelemässä samoja ongelmia, koska kukaan ei viitsi toimia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

On puutteellista keskustelutaitoa jos keskittyy neuvomiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Ainoa, että minä en osaa aina erottaa, kumpaa toinen haluaa. Koska toisinaan haluavat neuvoja, koska tietävät, että minä niitä pystyn antamaan ja toisinaan eivät. Onneksi omissa ystävissä on paljon sellaisia, jotka sanovat etukäteen, että nyt tarvii vaan kuuntelevaa korvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Tässä ollaan aika tavalla asian ytimessä. Osa ihmisistä on sellaisia yliyksinkertaistajia, että heille jokainen, monimutkainenkin, ongelma on joku kämmenessä törröttävä neula tai tien poikki kaatunut puu. Sama ajattelu ulottuu sitten kaikkiin isoihin yhteiskunnallisiinkin asioihin ja tieteellisiin kysymyksiin, joita joku muu oikeasti tutkii ja tuntee. Uskovat lisäksi olevansa niin näppäriä, että ratkaisevat minkä tahansa pulman sen kummemmin ajattelematta ja päätyvät päätelmiin roimasti oikaisten. Jos esimerkiksi jollakulla on vaikka astma hiukan huonossa hoitotasapainossa, neuvovat lopettamaan kaikki lääkkeet ja lähtemään jollekin joogamehuretriitille. Ja muut neuvot ovat samaa sarjaa. Eipä silti, etteivätkö voisi olla muutoin oikein mukavia ihmisiä ja vanhemmiten jopa viisastua. Se neuvomispuoli vain kestäessään on jokseenkin rasittavaa.

Mä taas neuvon varaamaan ajan lääkärille. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja mulle avaudutaan todella usein erilaisista sairauksista ja vaivoista, mutta 99%:sti kehotan aina varaamaan ajan lääkärille. 

Mulle saisit antaa neuvoja. Sairaanhoitajilla on usein parempi käytännön ymmärrys eri sairauksista. Itse sain vinkin oikeaan diagnoosiin mysteerisairauteni osalta labrahoitajalta.

Mä en tee työkseni diagnooseja enkä tee niitä vapaa-ajallakaan. En myöskään ala spekuloimaan kenenkään kanssa, voisiko diagnoosi olla tämä vai tuo. Usein mulla kyllä on käsitys, mikä sairaus toisella on, mutta kehotan vain varaamaan ajan lääkäriin, koska usein diagnoosin vahvistaminen edellyttää erilaisia tutkimuksia, joita minä en voi tehdä enkä niihin edes kirjoittaa kavereilleni lähetteitä. Ja kun diagnoosi varmistuu, tarvitaan myös mahdollisesti lääkehoito tai muu hoito, enkä minä pysty niitäkään kavereilleni antamaan tai kirjoittamaan reseptiä tai lähetettä. Joten oikea osoite vaivoistaan kertomiseen en ole minä vaan lääkäri, jos haluaa vaivoihinsa diagnoosin tai hoidon. Mutta kuten sanoin, 99%:sti neuvoni on mennälääkäriin. Jäljelle jää vielä 1%, jotka sitten on sellaisia asioita, että minä pystyn hoitamaan asian (esim ompeleiden poisto) eikä tarvitse mennä lääkäriin. 

Vierailija kirjoitti:

Minua harmittaa neuvominen ainoastaan silloin kun tiedän itsekin ratkaisun, mutta en ole kykenevä tekemään sitä.

Esim. painon pudottaminen ja joku sanoo "syö vähemmän ja liiku enemmän". Niin totta, mutta silti vaikeaa.

Muussa tapauksessa otan mielelläni neuvoja vastaan.

Mun mielestä tuo ei ole edes neuvo. Neuvo olisi se, miten tuota vähemmän syömistä tai enemmän liikkumista voisi toteuttaa siinä ympäristössä, missä se neuvottava elää.

Kyllä neuvojen pitää olla jotain konkreettista, jotta niistä on jotain hyötyä, eikä jotain ympäripyöreää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

On puutteellista keskustelutaitoa jos keskittyy neuvomiseen.

Kyllä voin myöntää ihan rehellisesti, että mulla on välillä vaikeuksia tunnistaa ihmisten tarpeita ja tunteita. Olen sosiaalisesti edelleen vähän kömpelö.

Vierailija kirjoitti:

Vauvapalstalla taitaa olla paljon neuvojia. Ilmankos ihmiset täällä saa niin paskan vastaanoton, kun avautuvat.

Niinpä. Sitten jälkikäteen ihmetellään kun "ei siitä olisi mitenkään arvannut" kun toisen kuormitus on tullut täyteen. Joskus vois tosiaan vaan olla ihminen ihmiselle, kuunnella, mitä toisella on sanottavanaan. Nopeasti oppii olemaan puhumatta ja avautumatta, kun sua ei oikeasti kukaan kuuntele.

Tiedän, miten ärsyttävää se on ja siksi neuvonkin lähinnä ihmisiä, jotka mielestäni aiheuttavat ongelmansa ihan itse ja joiden avautumisiin olen kyllästynyt. Jos tämä ei edelleenkään tee asioilleen mitään ja valittaminen jatkuu kerta toisensa, alan jättää vastaamatta viesteihin, vaihtamaan aihetta tai poistumaan paikalta, kun avautuminen taas alkaa.

Entisellä miesystävällä oli tapana suuttua, siis ihan kunnolla raivostua, jos hänelle kertoi, että jokin painaa. Esim. mainitsin jostakin raskaasta työjutusta tai että ystävällä todettu syöpä pisti mietityttämään. Mies alkoi huutaa ja raivota, että mitä hän sille asialle muka pystyy tekemään. Hän selvästikin oli niitä, jotka kokivat, että heiltä suorastaan vaaditaan neuvoa ja asian ratkaisemista ja parannusta ystävän syöpään, kun asiasta edes puhutaan ääneen.

Älkää puhuko neuvojille, kun eivät halua kuunnella kitinöitä turhasta. Älkääkä hakeutuko terapiaan, kun mammapalstalla niin käskettiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Kyllä he varmaan haluavatkin saada ongelmansa ratkaistua, mutta jos se olisi helppoa niin he olisivat todennäköisesti ratkaisseet ne jo.

Voi hitto mitä soopaa, jos he viitsisivät tehdä muutakin kuin puhua ongelma olisi ratkennut aikapäiviä sitten.

Osa populasta on liian laiskoja itse tekemään mitään, valittamisesta ovat kyllä mestareita.

Kuten nyt ap, ottaisi itse vastuuta ja sanoisi, että jaksatko kuunnella jos puhun yhdestä jutusta, ratkaisen jutun itse, en kaipaa neuvoa, kaipaan vaan korvia. On outoa luulla, että toinen noin vain ymmärtäisi, että pitää vaan taas kerran kuunnella sitä saatana valitusta.

Tunnen muutamankin tyypin, tajusin että he ovat feikkejä. En avaudu heille enää asioistani.

Luulin että he ovat kavereitani.

- Nainen

Neuvomiseen taipuvat eivät osaa kuunnella ja keskustella. Sen näkee tästäkin ketjusta. Ap:n viestissä ei mikään viittaa valittamiseen ja ruikuttamiseen, mutta 90% ketjuun vastanneista "ratkaisukeskeisistä" luki ylläri ylläri pikkuisen huonosti ja jankkaavat vain siitä että ei pidä valittaa jos ei saa neuvoa. Tässä kertauksena ap:n viesti:

"Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua.."

Ettekö siis oikeasti osaa keskustella, vain neuvoa?

Vierailija kirjoitti:

Entisellä miesystävällä oli tapana suuttua, siis ihan kunnolla raivostua, jos hänelle kertoi, että jokin painaa. Esim. mainitsin jostakin raskaasta työjutusta tai että ystävällä todettu syöpä pisti mietityttämään. Mies alkoi huutaa ja raivota, että mitä hän sille asialle muka pystyy tekemään. Hän selvästikin oli niitä, jotka kokivat, että heiltä suorastaan vaaditaan neuvoa ja asian ratkaisemista ja parannusta ystävän syöpään, kun asiasta edes puhutaan ääneen.

Olisipa mukava tietää sen miesystävän mielipide asiaan. Voin kuvitella miltä tuntuu kuunnella puolison valitusta milloin mistäkin, ja kun jotain yrittää sanoa, niin saa kuulla olevansa tyhmä jne. Kyllä siinä kuorma kertyy ja tule mieleen, että pidä suusi kiinni, kun asialle ei mitään voi, eikä koskaan tiedä mitä ”pitäisi” sanoa.

Sinäkin odotat, että toinen ymmärtää sinun reaktiosi, mutta et ole lainkaan valmis miettimään, mikä on toisen reaktion takana.

Mulle kelpaisi kyllä neuvominenkin, koska sehän kertoisi että vastapuoli edes kuuntelee ja reagoi jotenkin. Vielä rasittavampia ovat pistänpä paremmaksi -tyypit, eli kun valitat jostain niin heillä onkin sama asia vielä huonommin ja alkavat puhua ITSESTÄÄN.

Tyyliin jos sanot ääneen, että vähän väsynyt olo kun on niin alhainen hemoglobiini, niin toisella se on ainakin puolet matalampi ja lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminta ja syöpä. Näihin verrattuna joku neuvoja on pikkujuttu.

Sori jos meni ohi aiheen.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on juuri tuollainen. Avauduin loppuunpalamisesta ja toivoin edes jotain myötätuntoa. Mutta sieltä tuli taas kerran: kuulepa xx, kukaan ei tee asioita a ja b puolestasi ellet itse tee.

Mun mielestä tämä ei kyllä ole mitään neuvomista, vaan ainoastaan tympeää ja epäempaattista suhtautumista.

Itse en ainakaan löydä tuosta mitään varsinaista neuvoa.

Opin kotoa tuon neuvomismallin ja meni kyllä pitkään ennen kuin tajusin, ettei keskustelija todellakaan aina halua neuvojani tai ratkaisuehdotuksiani. Ja vastaavasti meni pitkään, että en enää pitänyt kanssakeskustelijaani jotenkin yksinkertaisena, jos minä en saanut häneltä minkäänlaista kommenttia, kun itse avauduin. Pelkkä kauhistelu ja päivittely vaikutti (ja vaikuttaa kyllä vähän edelleen...) todella turhanpäiväiseltä. Koin, ettei kuuntelija todella ollut kiinnostunut asiastani, eikä oikeastaan edes kuunnellut kunnolla, jos ei edes tarjoa neuvoaan. Mutta niin me ihmiset ollaan tässäkin asiassa erilaisia.

Ihmissuhteet ovat melkoista tasapainottelua. Kumppanin kanssa puhuttu tästä tarpeiden erilaisuudesta ja siitä syntyi havainto, että joskus tekee toiselle kuten toivoo itselleen tehtävän, ymmärtämättä toisella olevan erilaiset tarpeet. Olen siis neuvoja, mutta toivon itse myös neuvoja, ideoita, kannanottoa. Kumppani ei. Itse en jaksa vain puhua kuuntelijalle, vaan kaipaan uusia näkökulmia tai ihan vaan realismia jota itse on joskus vaikea tavoittaa kun ajatukset lähtevät laukalle. Kumppani inhoaa neuvoja ja kaipaa myötäelämistä. Häneltä ei sitten tietenkään tule kannanotot luonnollisesti, minkä koen epäkiinnostuksena. Jo näiden sanoittaminen ja sitä kautta ymmärrys on auttanut.

Mutta toki toisen neuvominen pyytämättä, "paremmin tietäminen" on myös eräänlaista rajattomuutta. Ystävien kanssa myötäeläminen onnistuu paremmin, mutta jaetaan myös neuvoja puolin ja toisin. Tärkeintä on varmaan asenne, haluaako päteä vai oikeasti auttaa. Toisen mitätöinti ei ole auttamista ja sanansa tulee valita tarkkaan jos ehdotuksia tekee.

Niin, tässähän on varsin monta puolta koko asiassa.

ON ihmisiä, joilla on joku hetkellinen ongelma/paha mieli tms. Tottakai sellaisen kuuntelee ja myötäelää tosi mielellään.

Sitten on ihmisiä, kuten vaikka äitini, jolla on samat asiat pielessä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja näitä pitäisi sitten jaksaa viikottain kuunnella? Sitä samaa marinaa ja rutinaa ja uikutusta ihan samoista saatanan asioista, joihin olisi olemassa ratkaisujakin.

Mutta siinähän se asian ydin näillä ikiruikuttajilla on: Asioihin olisi ratkaisut, mutta niitä ei haluta tehdä. Koska ne eivät ole siinä hetkessä kivoja. Mies antaa turpaan? Uikuti uikuti vuodesta toiseen, koska ero ei ole vaihtoehto. Koska olisi NIIIIN kamalaa olla edes hetki yksin.  Tai ihan mikä tahansa muukin isompi tai pienempi asia, johon olisi selkeä ratkaisu, mutta kun kaiken pitäisi ratketa itsestään, ilman että sen eteen itse pitäisi mitään joutua tekemään. Tai se ratkaisu ei saisi tuntua hetkeäkään pahalta. Mutta se nyt vaan on niin, että muutokset on kivuliaita. Kyllä ne pitkällä aikavälillä on usein todella kannattaviakin, mutta lyhyellä ne voi vaatia vähän ponnistelua.

Sitten on tietysti asioita, joihin ei ole ratkaisuja, ja silloin niitä ei pidä tarjotakaan. Esimerkiksi menetysten sureminen jne.

Ja annanpa yhden esimerkin. Kuuntelin vuosia ystäväni avautumisia parisuhteestaan, jossa oli asiat tosi huonosti. Ja ystäväni kyllä todellakin teki kaikkensa tilanteen parantamiseksi, tosin myös niin, että aina kun oli 5 minuuttia kivaa, niin hän oli varma, että nyt kaikki on taas hyvin. Ja hetken päästä oltiin taas samassa jamassa.

Lopulta sanoin hänelle, että nyt mä olen kuullut ihan kaikki tarinat ja teot ja parannusyritykset suhteeseen liittyen. Nyt kun tätä on jatkunut vuosia, niin hänen on hyväksyttävä, että tämä tilanne ei miksikään tästä muutu, ja sen jälkeen joko erottava, tai sitten hyväksyttävä, että tällainen hänen parisuhteensa on. Mutta että mä en enää jaksa enkä halua kuunnella tätä ihan samaa rallia päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

Ystäväni kertoi jälkeenpäin, että hän oli ensin loukkaantunut tosi paljon siitä, mitä mä sanoin. Sitten hän alkoi miettiä asiaa syvemmin, ja totesi, että näinhän se asia ihan pohjimmiltaan on. Ja erosi. Ja siitä alkoikin uusi, ja paljon parempi elämä.

Mutta joo. Ehkä mä itsekin olen tosi ratkaisija-tyyppinen, varsinkin jos mä näen jotain mistä mä tiedänkin jotain. Meidän työpaikalla esim. on ihan valtava määrä tosi loppuunpalaneita ihmisiä, jotka vaan sinnittelee töissä. Kun joku näistä avautuu mulle tilastaan, niin en vain kuuntele ja nyökyttele, että joo, on sulla raskasta, vaan todellakin sanon, että tilanne vaikuttaa tutulta ja tosi hälyttävältä, ja kerron millaista polkua pitkin itse sain apua tilanteeseeni. Jokainen sitten päättää tarttuuko siihen tarjottuun apuun vai ei. Mutta ainakin yritän tehdä heille näkyväksi, että se heidän tilanteensa on todellinen, vaarallinen, eikä missään nimessä heidän heikkoutensa tms. syytä. Ja että apua on saatavilla.