Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Entäs kun toinen sanoo että asiat vois kuule olla paljon, paljon pahemmin.

Teit niin tai näin niin aina väärin päin.

Mulle kävi näin että kysyttiin kuinka saan ratkaistua ongelman x itseni kanssa eikä vastaus kelvannut vaan "ei toi ongelma oo totta. Ei noin voi ajatella önnönnöö Ja ei puhuta enää kun en lähtenyt peesaamaan"

Kysyjältä meni puurot ja vellit sekaisin ja mun ongelmasta tuli taas ongelma.

Ammattiapu on pahimmillaan tätä että ei ymmärretä mitä ollaan tekemässä.

Mulla soi päässä kasetti joka kertoo minulle kaikenlaista. Esim. Mulla on väärät vaatteet...

Ja pahimmillaan mä en pääse ovesta ulos koska mulla on väärät vaatteet. Ei auta vaatteiden vaihtaminen jos kasetti on jäänyt jumiin ja ratkaisu voi olla se että ok, who cares ja ei kun menoksi ja vaatteissa ei ole enää mitään vikaa.

Tämän kerroin toisessa muodossa ja yhtälailla tälläkin esimerkillä. "ei sun vaatteissa ole mitään vikaa. Päin vastoin liibalaaba ja kurjaa että ajattelet noin kun se ei ole totta. " ja se siitä.

Paitsi että nyt kasetti pyörii ajatuksella että mun ajatukset on vääriä, enkä mä voikaan sanoa että mitäs siitä siitten kun ne ei oo mun ajatuksia.

😂😂😂

Ei hirveesti tee mieli olla ihmisten kanssa tekemisissä kun en vaan osaa olla edes itseni kanssa.

Ja tästäkin tehdään ongelma. Jos vähän rauhoitun täällä, niin se ei käy vaan sitten mennään hullujen huoneelle että varmasti on autettu.

Ja mä tulin hulluksi siksi että mua koitettiin väkisin parantaa sairauksista joita mulla ei ollut. Sen verran terveenä oon aina ollut ja ymmärtänyt ettei niitäkään sairauksia oltais sillä tavalla voitu parantaa vaikja olisivat totra olleetki...

Ottaisin mielelläni lääkkeet, mutta kun mun kasetti sanoo että ei saa ottaa. Ja valvon ens yön koska en mä niitä lääkkeitä tarvitse.

Tai jos mä otan, niin huomenna surkutellaan sitä kuinka huonosti mulla menee, että pitäiskö niistä lääkkeistä luopua. 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kyllä.. Välit pitkäaikaiseen ystävään ovat alkaneet viiletä, kun olen kyllästynyt jatkuvaan neuvomiseen. En voi kertoa suunnilleen mitään elämästäni ilman, että hän alkaa neuvoa tai käskyttämään mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Kaiken huippu oli kun perheenjäseneni kuoli, ja hän alkoi heti neuvoa miten surra. Ei ole aina ollut tällainen, en tiedä miksi on vuosien varrella muuttunut besserwisseriksi.

Oletko ajatellut kertoa näistä ajatuksistasi hänelle? Kokeilepa.

Hups, tuli neuvo, sori.

Todennäköisin seuraus olisi, että kaveri suuttuisi.

Jos näin kävisikin, mikä ei ole edes varmaa, haittaisiko se, kun välit on muutenkin katkeamassa? 

Siinä tilanteessa se ei ehkä haittaisi.

myötätunnolla on monenlaisia ilmenemismuotoja.

Kannattaisi opetella hyväksymään ihmiset sellaisena kuin he ovat: neuvojalle neuvojen antaminen voi olla myötätunnon osoitus

Minä olen ilahtunut aina eniten siitä, jos joku neuvoo minua tai antaa jonkun toisen näkökulman. En ole koskaan kokenut saavani mitään hyötyä niistä kommenteista, joissa tyyppi vain myötäilee tai sanoo jotain tyyliin "voi että miten ikäviä asioita olet kokenut, on varmasti ollut rankkaa"  (ja siihen sitten jaxuhalihymy päälle). Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen on yhden ihmistyypin tapa osoittaa myötätuntoa ja hyväksyn sen.

Me ihmiset kun olemme persooniltamme erilaisia, niin tällaisessakin asiassa se sitten ilmenee...

Yksi kaverini neuvoo aina toista, ylipainoista ja masentunutta kaveriani, että tämän pitää vain syödä vähemmän ja liikkua enemmän, ja ihmettelee kun neuvot eivät mene perille. Sama kaveri kantaa lähes päivittäin kaupasta ruokaa tälle ylipainoiselle, joka ei jaksa edes käydä itse kaupassa enää...

Vierailija kirjoitti:

myötätunnolla on monenlaisia ilmenemismuotoja.

Kannattaisi opetella hyväksymään ihmiset sellaisena kuin he ovat: neuvojalle neuvojen antaminen voi olla myötätunnon osoitus

Minä olen ilahtunut aina eniten siitä, jos joku neuvoo minua tai antaa jonkun toisen näkökulman. En ole koskaan kokenut saavani mitään hyötyä niistä kommenteista, joissa tyyppi vain myötäilee tai sanoo jotain tyyliin "voi että miten ikäviä asioita olet kokenut, on varmasti ollut rankkaa"  (ja siihen sitten jaxuhalihymy päälle). Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen on yhden ihmistyypin tapa osoittaa myötätuntoa ja hyväksyn sen.

Me ihmiset kun olemme persooniltamme erilaisia, niin tällaisessakin asiassa se sitten ilmenee...

Mutta vika on siinä, että ne "toiset näkökulmat" ovat aina joko sellaisia, joita itsekin on jo tullut ajatelleeksi, tai sitten sellaisia joista itse on aivan eri mieltä ja jotka tuntuvat aivan järjettömiltä.

Vierailija kirjoitti:

Parhaita ovat nämä auttavat puhelimet. Kun soitat sinne ja kerrot, että olet viisi vuotta kärsinyt pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta eikä mikään ole auttanut, niin saat vastaukseksi: "Kyllä sä uskallat, kun vaan reippaasti menet juttelemaan ihmisten kanssa."

Mielenkiintoista. Onkohan idea olla Neuvova puhelin eikä Oloa helpottava puhelin, ja kenen mielestä?

Vierailija kirjoitti:

Jos avaudun murheellisena jostain asiasta niin kyllä se on aina jokin niin vaikea tilanne ettei sitä edes voi ratkaista, kaipaan ihan vaan sitä että joku kykenee hetken olemaan siinä tuskaisessa olossa mun kanssa ja sanoo vaikka "ottaisin tuon sinulta pois jos voisin" tai "kuullostaa tosi rankalta, koita kestää." Ei mitään sen ihmeempää.

Eikä pidä tietenkään liikaa ruikuttaa kenellekään, rajansa silläkin. Ns. vakavien-vakavien asioiden kanssa sitä on loppupeleissä aina aika yksin ja vain saman kokenut voi ymmärtää.

Minä taas en suostu jakamaan jonkun tuskaista oloa, se on hänen oma kokemuksensa.

Saatan itse syyllistyä neuvomiseen. Mutta vain, jos tiedän tilanteesta jotain tai olen peräti kokenut itse samanlaista. Mutta esim.rakkaushuolissa en lähtisi neuvomaan.

Mua joskus ärsyttää, kun yritän avautua jostain ongelmasta miehelle. Ja hän toteaa siihen, että en minä pystyä sinua tuossa asiassa auttamaan. No, joskus riittää pelkkä kuunteleminen. Tai jos on joku kiperä tilanne, jonka selvittämiseen  olisi useita eri, huonoja ratkaisuja, niin olisi kiva, jos hän ulkopuolisena pohtisi näitten eri ratkaisujen hyvät ja huonot  puolet, että mikä ratkaisuista olisi vähiten huonoin vaihtoehto ja mitä siitä seuraisi.

Joskus tuntuu, että on etu, jos on iso tuttavapiiri - aina löytyy joku henkilö, joka on kokenut samanlaista jossain vaiheessa elämässään.

Joo. Sen takia en tykkää kans vuodattaa murheitani. Eräälle kaverille kerran sanoin, että mulla oli toiset treffit miehen kanssa, ja hän alkoi heti vonkaamaan, ja lähdin pois.

Vika oli kaverini mielestä itsessäni. Olen sitoutumiskammoinen, kuuluisin psykiatrille, olen outo, mitäs läksit, "kyllä minä panin omaa miestäni ekoilla treffeillä" , yms yms yms, pelkkää syyttelyä, ratkaisun hakua, että kuka teki väärin.

Miksei voinut vain sanoa, että "no harmi, ens kerralla paremmin" (vaikkei olisi edes samaa mieltä).

Itsekin kuuntelen usein ystävieni murheita. Aika usein riittää pelkkä se, että tosiaan kuuntelen, enkä ala neuvomaan. Usein tekisi mieli neuvoa ja olen välillä eri mieltä asioista, mutta pidän suuni kiinni, jos toinen ei neuvoa kaipaa.

Toki joskus sitä haluaa oikeasti ratkaisuja ja on kiva, että joku antaakin neuvoja ja kertoo omia näkemyksiään. Siinä viisastuu kyllä itsekin.

Minäkin olen kova neuvomaan, mutta ihme ja kumma osaan sen vissiin tehdä oikein, koska todella monet ihmiset nimenomaan tykkäävät kertoa minulle asioita ja haluavat että kerron mitä ajattelen ja mitä tekisin. Enpä ole tajunnut tätä aikaisemmin, että sekin on taito. Annan aina tilaa ihmiselle kertoa ja jos tulee mieleen jotain mitä mielestäni toisen pitäisi kuulla, mutta hän ei ole varsinaisesti kysynyt mielipidettäni, minä kysyn haluaako hän kuulla mitä ajattelen tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos avaudun murheellisena jostain asiasta niin kyllä se on aina jokin niin vaikea tilanne ettei sitä edes voi ratkaista, kaipaan ihan vaan sitä että joku kykenee hetken olemaan siinä tuskaisessa olossa mun kanssa ja sanoo vaikka "ottaisin tuon sinulta pois jos voisin" tai "kuullostaa tosi rankalta, koita kestää." Ei mitään sen ihmeempää.

Eikä pidä tietenkään liikaa ruikuttaa kenellekään, rajansa silläkin. Ns. vakavien-vakavien asioiden kanssa sitä on loppupeleissä aina aika yksin ja vain saman kokenut voi ymmärtää.

Minä taas en suostu jakamaan jonkun tuskaista oloa, se on hänen oma kokemuksensa.

Se sinulle sallittakoon

Sanoin isälleni olevani koronassa ja tarvitsin ruokaa kaupasta. Pyysin häntä hyväkuntoista lähellä asuvaa eläkkeellä olevaa ihmistä käymään puolestani kaupassa. Vastaus oli, että" No älä ota tämmöistä tavaksi sitten ja miten nyt et ollut varautunut ruokiin?" yms yms. Lopuksi vielä muistutti, että hän ei pyydä ikinä apua ja häntäkin voisi joskus auttaa. No ei tosiaan ole pyytänyt ja en ole ajatustenlukija.

Se, että toinen yrittää auttaa, on mielestäsi huono asia ja pitäisi vaan olla hiljaa ja kuunnella? Miksi sitten edes avaudut?

Ystävien tarkoitus on kuuntelemisen lisäksi antaa näkökulmia, jutella, pallotella asioilla ja antaa ratkaisuehdotuksia. Keskustelu on vuorovaikutteista, ystävät eivät ole mitään oksennusämpäreitä, joille kipataan huolet ja heidän kuuluu vain olla hiljaa.

Olen itse koulutukseltani psykologi ja puolisoni ekonomi. Itse yritän olla antamatta neuvoja varsinkaan vapaa-ajalla vaan ennen kaikkea kuunnella, kun taas puolisoni ei voi koskaan kuunnella lausetta loppuun ennen kuin alkaa jo jaella elämäntapavinkkejä. :-D Tästä muutamaankin otteeseen olleet sukset ristissä, kun itse haluaisi lähinnä joskus purkaa rauhassa mieltään eikä mitään ratkaisukeskeistä väliintuloa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse koulutukseltani psykologi ja puolisoni ekonomi. Itse yritän olla antamatta neuvoja varsinkaan vapaa-ajalla vaan ennen kaikkea kuunnella, kun taas puolisoni ei voi koskaan kuunnella lausetta loppuun ennen kuin alkaa jo jaella elämäntapavinkkejä. :-D Tästä muutamaankin otteeseen olleet sukset ristissä, kun itse haluaisi lähinnä joskus purkaa rauhassa mieltään eikä mitään ratkaisukeskeistä väliintuloa.

Ei ole sullakaan helppoa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

myötätunnolla on monenlaisia ilmenemismuotoja.

Kannattaisi opetella hyväksymään ihmiset sellaisena kuin he ovat: neuvojalle neuvojen antaminen voi olla myötätunnon osoitus

Minä olen ilahtunut aina eniten siitä, jos joku neuvoo minua tai antaa jonkun toisen näkökulman. En ole koskaan kokenut saavani mitään hyötyä niistä kommenteista, joissa tyyppi vain myötäilee tai sanoo jotain tyyliin "voi että miten ikäviä asioita olet kokenut, on varmasti ollut rankkaa"  (ja siihen sitten jaxuhalihymy päälle). Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen on yhden ihmistyypin tapa osoittaa myötätuntoa ja hyväksyn sen.

Me ihmiset kun olemme persooniltamme erilaisia, niin tällaisessakin asiassa se sitten ilmenee...

Mutta vika on siinä, että ne "toiset näkökulmat" ovat aina joko sellaisia, joita itsekin on jo tullut ajatelleeksi, tai sitten sellaisia joista itse on aivan eri mieltä ja jotka tuntuvat aivan järjettömiltä.

kuuluu normaaliin keskusteluun.

Yleensä neuvoja on tyhmä ylimielinen paskiainen, joka ei ymmärrä ongelman moniulotteisuudesta ja syvyydestä yhtään mitään.

Tunnen, mieheni ja hänen perheensä.

"Olen väsynyt pikkulapsen kanssa, en jotenkin saa nukuttua kunnolla enää "

V. "Oletko kokeillut melatoniinia? Entä vitamiineja? Mitä jos ostaisit painopeiton/toiset pimennysverhot/kuntosalijäsenyyden? Avantouinti varmaan virkistäisi!"

Meillä on täysin erilainen keskustelukulttuuri perheissämme. Minua turhauttaa, kun aina neuvotaan ja sitten alan änkyttää, että minulla oikeastaan on jo pimennysverhot / olen kokeillut jo melatoniinia / ym. Ja sitten se keskustelun fokus vaihtuu siihen melatoniiniin/avantouintiin/laitesukellukseen ja minusta tuntuu, että tunteeni sivuutetaan.

Omassa perheessä

"Olen väsynyt lapsen kanssa "

V: "Voi, olinkin jo unohtanut nuo ajat! Minua väsytti myös niin, että löysin kylmiä kahvikupillisia ympäriinsä, enkä muistanut edes kaataneeni itselleni kahvia.

"Joo, minäkin löysin kaukosäätimen pyykkikorista, kun olin sen laittanut sinne "

Ts. Minä haluan jakaa yhteisiä kokemuksia, mieluummin kuin saada vinkkejä. Meitä turhautti kommunikaatio, mutta nyt kun tiedostamme tämän eron ja olemme puhuneet siitä, meillä menee paremmin miehen kanssa. Arvostan kyllä myös heidän ratkaisukeskeisyyttään ja nopeuttaan eri ongelmatilanteissa. Ehkä vastakohdat myös täydentää toisiaan 🤔 minäkin olen opetellut tuomaan asioita esille eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Se, että toinen yrittää auttaa, on mielestäsi huono asia ja pitäisi vaan olla hiljaa ja kuunnella? Miksi sitten edes avaudut?

Ystävien tarkoitus on kuuntelemisen lisäksi antaa näkökulmia, jutella, pallotella asioilla ja antaa ratkaisuehdotuksia. Keskustelu on vuorovaikutteista, ystävät eivät ole mitään oksennusämpäreitä, joille kipataan huolet ja heidän kuuluu vain olla hiljaa.

Annoin alapeukun, koska minusta tässä tehdään olkiukko ja hyökätään sitä vasten. Ei kukaan varmasti halua, että keskustelukumppani vaikenee kuin muuri. Eli jos et neuvo, olet vain oksennusämpäri? Varmaan tässä on jokin välimuoto, että se ei ole "joko tai "?