Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Äitini :D

En ole ikinä osannut kertoa kotona huolistani.

Muistatteko tv-sarjaa Klikkaa mua, varsinkin ekaa kautta? Siinä Ella ja se lastentarhanopettaja-Tiia puhuivat usein asioistaan, haaveistaan, unelmistaan ja sekoiluistaankin, eikä se mennyt koskaan neuvomiseksi. Kun Ella oli huolissaan Tiian suhteesta varattuun koulun reksiin, hän sanoi siitä kerran, että on huolissaan ja mitä se reksin vaimokin, muttei alkanut jankuttaa tai moralisoida, antoi toisen tehdä niitä huonojakin ratkaisuja, kun oli oman mielipiteensä sanonut.

Siinä sarjassa oli paljon eri ystävysten vuoropuheluita ja sama toistui: annettiin toisen olla, mikä oli.

Parhaita ovat nämä auttavat puhelimet. Kun soitat sinne ja kerrot, että olet viisi vuotta kärsinyt pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta eikä mikään ole auttanut, niin saat vastaukseksi: "Kyllä sä uskallat, kun vaan reippaasti menet juttelemaan ihmisten kanssa."

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.

Tuolla asenteella asuttaisiin vielä luolissa. 

Minä taas inhoan sitä, jos minua vain kuunnellaan myötätuntoisesti pää kallellaan. Minä haluaisin aina toisilta näkökulmia asioihini, jos niistä avaudun.

Parasta on kun lakkaa vastaamasta ja antaa toiselle tilaa valittaa valittamisen ilosta niin hetken päästä se valituksen aihe on et miksen mä enää puhu mitään.

Niin. Entä jos joku avautuu ja haluaa keskustelijaa eri näkökulmista, ei neuvojaa. Tai jos joku kysyy retorisia kysymyksiä ilmaan pohdintana asioista (= kysymysmuoto lauseessa jota ei osoita suoraan toiselle) ja toinen luulee että kysyt koko ajan jotain.

Tarpeeks vaikeaks kun tekee muille sen et ne yrittää jutella sun kans, niin hetken päästä ei oo enää mitään murheita muiden puheista.

Kaveri on tällainen avautuja ja on aivan järkyttävän vaikeaa olla neuvomatta kun hänen valinnat ovat monelta osin jokseenkin ei niin järkeviä. Pääsisi monista ongelmistaan kun lakkaisi vellomasta ja toimisi toisin. Päätyy vaan aina valitsemaan huonosti jostain syystä ja tätä on vaikeaa seurata vierestä hiljaa.

Nyt ongelmat alkaa jo olla sellaisissa sfääreissä, ettei neuvominen edes enää käy kun toisen pitäisi muuttaa jo niin paljon asioita ja varmasti tuntisi itsensä typeräksi jos lähtisin kaikkea sitä oikomaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Minä olen myös tällainen, mutta yritän nykyisin vähentää sitä taipumustani kun olen tajunnut, etteivät kaikki kaipaa mitään ratkaisua/pallottelua/pohdintaa, vaan haluavat vain kuulijan. Itse olen myös ratkaisukeskeinen ja jotenkin vaistomaisesti alan miettiä ratkaisukeinoja tai muuta jeesiä jos toinen kerta minulle avautuu. Olen luullut sen avautumisen olevan ikään kuin kutsu sellaiseen yhdessä ratkaisun etsimiseen. Mutta tosiaan niin ei aina siis ole, joten yritän muistaa kysyä että haluatko että pohditaan tätä yhdessä vai haluatko vain puhua ilman sen kummempaa lopputulemaa. 

Avautujatkin voisivat opetella puolestaan sanomaan heti, että en kaipaa neuvoja vaan ihan vain korvana olemista.

Vierailija kirjoitti:

Parhaita ovat nämä auttavat puhelimet. Kun soitat sinne ja kerrot, että olet viisi vuotta kärsinyt pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta eikä mikään ole auttanut, niin saat vastaukseksi: "Kyllä sä uskallat, kun vaan reippaasti menet juttelemaan ihmisten kanssa."

Voi ei, mun pitäis varmaan mennä töihin tuollaseen auttavaan puhelimeen koska mulle tuli vain paljon kysymyksiä mitä haluaisin kysyä ihmiseltä jota jännittää sosiaaliset tilanteet.

Kysyisin että mitä luulet mistä se pelko on tullut?

Mikä olis se pahin seuraus mitä pelkää jos menee puhumaan jollekkin.

jne jne

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Häh? Neuvominen on oikeiden vinkkien antamista. Niitä minäkin anna. Tuon tyyppinen kommentointi kuulostaa tylyltä vähättelyltä. Sitä en tee. Hiljaa istuminenkin on omituista jos toinen kertoo vakavia ongelmia. Toisaalta voihan sitä hönkiä oi voi kuinka hirveetä Mää en kestäisi.

Edelleenkin pidän outona jos joku helpotus on asiaan niin pitää sen omana tietonaan.

Olin ennen tuollainen neuvoja, koska oletin, että minulta toivotaan ratkaisuehdotusta tai kommentteja. Sitten tajusin, että ei toinen edes halua eroon ongelmasta, päinvastoin, hän kerjäsi sääliä ja kauhistelua. Nykyisin kuuntelen ja sanon sopivissa kohdissa jotain voivottelua, mutta en vahingossakaan neuvo. Toisaalta ehdin samalla katsomaan elokuvia tai pelaamaan netissä enkä keskustelun jälkeen enää muista, miksi toinen soitti. Valitukset ei voisi vähempää kiinnostaa.

Rasittavimpia ovat avautujat, jotka tahtovat vain valittaa ja kieriä ongelmissaan ilman että siihen saa antaa mitään näkökulmaa tai yrittää ratkaista asiaa jotenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä taas inhoan sitä, jos minua vain kuunnellaan myötätuntoisesti pää kallellaan. Minä haluaisin aina toisilta näkökulmia asioihini, jos niistä avaudun.

Sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.

Tuolla asenteella asuttaisiin vielä luolissa. 

Kumpaa tarkoitat, kirjoittajan asennetta vai sen "toisen ihmisen" asennetta?

Voi kyllä.. Välit pitkäaikaiseen ystävään ovat alkaneet viiletä, kun olen kyllästynyt jatkuvaan neuvomiseen. En voi kertoa suunnilleen mitään elämästäni ilman, että hän alkaa neuvoa tai käskyttämään mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Kaiken huippu oli kun perheenjäseneni kuoli, ja hän alkoi heti neuvoa miten surra. Ei ole aina ollut tällainen, en tiedä miksi on vuosien varrella muuttunut besserwisseriksi.

Vierailija kirjoitti:

Muistatteko tv-sarjaa Klikkaa mua, varsinkin ekaa kautta? Siinä Ella ja se lastentarhanopettaja-Tiia puhuivat usein asioistaan, haaveistaan, unelmistaan ja sekoiluistaankin, eikä se mennyt koskaan neuvomiseksi. Kun Ella oli huolissaan Tiian suhteesta varattuun koulun reksiin, hän sanoi siitä kerran, että on huolissaan ja mitä se reksin vaimokin, muttei alkanut jankuttaa tai moralisoida, antoi toisen tehdä niitä huonojakin ratkaisuja, kun oli oman mielipiteensä sanonut.

Siinä sarjassa oli paljon eri ystävysten vuoropuheluita ja sama toistui: annettiin toisen olla, mikä oli.

Tuossa sarjassahan ne keskustelut oli aika lailla kilpailua tyypiin "mutta muistatko, kun minä/minulle....". Kaiken lisäksi jokainen tekee omat ratkaisunsa, nimenomaan ne huonotkin, ei siinä kaverin sanomiset mitään auta, mutta jälkikäteen se mokailija toki jaksaa valittaa, että miksi et sanonut. No kun et halunnut kuunnella.

Jos avaudun murheellisena jostain asiasta niin kyllä se on aina jokin niin vaikea tilanne ettei sitä edes voi ratkaista, kaipaan ihan vaan sitä että joku kykenee hetken olemaan siinä tuskaisessa olossa mun kanssa ja sanoo vaikka "ottaisin tuon sinulta pois jos voisin" tai "kuullostaa tosi rankalta, koita kestää." Ei mitään sen ihmeempää.

Eikä pidä tietenkään liikaa ruikuttaa kenellekään, rajansa silläkin. Ns. vakavien-vakavien asioiden kanssa sitä on loppupeleissä aina aika yksin ja vain saman kokenut voi ymmärtää.

Kyllähän neuvotkin olisivat periaatteessa tervetulleita, jos ne olisivat oikeasti hyviä neuvoja, sellaisia joista on apua. Hyvien neuvojen antaminen toisen ongelmiin vain on vaikeaa, ainakin jos kyse ei ole suhteellisen yksinkertaisesta käytännön asiasta. Kameran tai tietokoneen käyttämisongelmissa voi neuvoa, mutta esim. parisuhdeongelmissa neuvominen on jo toinen juttu.