Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Neuvominen on mun tapani välittää. En oikein jaksa kuunnella jonkun valitusta kovin pitkään varsinkin jos ongelmaan on olemassa ratkaisu tai monta.

Mulla on taas ystävä, joka alkaa puhua päälle. Usein aloitan monta kertaa lausetta niin hän vaan korottaa ääntään, etten vaan saa sanottua asiaani. Lopulta aina luovutan, ihan sama :P

Vierailija kirjoitti:

Ongelmanratkaisijana oleminen omassa elämässä toimii oikein hyvin. Voi päättää itse minkälaisiin toimenpiteisiin ryhtyy putsatakseen ongelman pois. Toisaalta, voi jättää ratkaisematta ja jäädä odottamaan että asia kenties poistuu tai lakkaa vaivaamasta. Sen parempi sitten. 

Mutta toisen elämässä ei pidä olla ensisijaisesti ongelmanratkaisija, vaan tosiaankin kuuntelija, läsnä oleva, ymmärtämään pyrkivä, toisen ratkaisuja tukeva. 

Jos joku haluaa puhua ongelmistaan ja purkaa mieltään, ei häntä yksin saisi jättää, pitäisi olla saatavilla jos mahdollista.

On epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa tuo että katsoo samalla elokuvaa kun toinen purkaa mieltään puhelimessa . Eikö voisi sanoa toiselle että ikävä kyllä nyt minulla on muuta ohjelmaa, puhutaan joku toinen kerta. Kysyä vielä että sopiiko näin.

Miksi? Eihän puhuja tiedä, katsooko kuulija telkkaria vai ei. Tai ajaako  samaan aikaan autoa, vahtii lapsiaan pihalla, tekee ostoksia marketissa, ripustaa pyykkiä kuivumaan jne. Kännyköiden aikakaudella on mahdollista tehdä muita asioita samalla kun puhuu puhelimessa. 

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi ”palikkaongelmasta” tai jokin vastaava termi. Se kommentti osui naulan kantaan.

On ollut asioita joita pitää vain puhua ääneen, mutta eivät tarvitse terapointia sen kummemmin.

Omalla kohdalla puhuin läheisen ihmisen kuolemasta ja kuuntelija ei oikein osannut reagoida asiaan. Vastasi, että hänelle tulee olo, ettei voi puhua omista asioistaan, kun minulla on niin vaikeaa. Ja puhuin asiasta vain yhden kerran, kun asia oli tapahtunut. En sitten hänen kanssaan asiasta sen kummemmin puhunut, vaan sain tuen muualta. Ja tuki oli tosiaan ihan perus kuuntelua. En ollut masentunut tai puhunut asiasta jatkuvasti. Kertoilin myös uudesta seurustelusuhteestani, joka toi positiivisuutta elämääni. Vastaisuudessa opin, ettei minun kannattanut puhua mistään vaikeasta tilanteesta, huonosta olosta tai edes väsymyksestä, sillä hänelle tuli aina olo, että minulla on vaikeampaa, joten ei voi puhua omista asioistaan.
Kyllä monesti mietin, että mistä tuollainen ajatusmaailma johtuu?

Kun itse näen, että varsinkin läheisissä ihmissuhteissa voidaan jakaa ne hankalimmatkin kokemukset, eikä se tee toisen muista kokemuksista yhtään sen huonompaa tai vähäisempää. En minäkään voinut sille mitään, että huonoja juttuja vain sattui kohdalleni. Enkä silti jäänyt vellomaan niihin, vaan pystyin olemaan ja elämään ihan niin kuin ennenkin. Mutta tuon ihmisen kanssa se kaikki tuntui paisuvan paljon suuremmaksi.

Itse taas kuuntelin hänen asioitaan ja samoja ongelmia vuosien ajan. Töissä, parisuhteissa, perheessä ja ystävyyssuhteissa oli jatkuvasti draamaa, jota piti puida monen eri ihmisen kanssa. Asioihin olisi ollut ratkaisuja, mutta annoin hänen puhua. Sitä hän halusi. ”’Menetin kerran hermoni” eli ehdotin, että mitä jos hän toimisikin erään asian kanssa tietyllä tapaa. No ei voi ja sekin ahdistaa ja ei, kun mikään ei onnistu kuitenkaan.

Oli raskasta kuunnella jatkuvasti avautumista ja pohtimista. Varsinkin kun tämä ei ollut vastavuoroista.

Mun mielestä toi on aika luonnollista. Jos toisella on vaikeampaa kuin itsellä, ei halua lisätä toisen taakkaa vielä entisestään. Oma ongelma ei tunnukaan enää niin suurelta, että siitä pitäisi kertoa juuri nyt juuri tälle ihmiselle. Kertoo jollekin toiselle tai kertoo myöhemmin. Vähän vastaavaa on, kun on ihan intopinkeänä ilosta jostain asiasta ja haluaa jakaa ilonsa ystävän kanssa, mutta ystävä ehtiikin kertoa, että sai tietää just miehensä pettäneen tai jotain vastaavaa. Tuntuu, ettei ole oikea hetki kertoa iloista asiaa, kun toinen on murheen murtama. 

Jaarittelusi seasta ei saa selvää ,mikä on ogelma.

Pask... jauhannan keskeltä näyttäsi kuitenkin löytyvän syy, kun katsoo peiliin ja simlät avautuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi ”palikkaongelmasta” tai jokin vastaava termi. Se kommentti osui naulan kantaan.

On ollut asioita joita pitää vain puhua ääneen, mutta eivät tarvitse terapointia sen kummemmin.

Omalla kohdalla puhuin läheisen ihmisen kuolemasta ja kuuntelija ei oikein osannut reagoida asiaan. Vastasi, että hänelle tulee olo, ettei voi puhua omista asioistaan, kun minulla on niin vaikeaa. Ja puhuin asiasta vain yhden kerran, kun asia oli tapahtunut. En sitten hänen kanssaan asiasta sen kummemmin puhunut, vaan sain tuen muualta. Ja tuki oli tosiaan ihan perus kuuntelua. En ollut masentunut tai puhunut asiasta jatkuvasti. Kertoilin myös uudesta seurustelusuhteestani, joka toi positiivisuutta elämääni. Vastaisuudessa opin, ettei minun kannattanut puhua mistään vaikeasta tilanteesta, huonosta olosta tai edes väsymyksestä, sillä hänelle tuli aina olo, että minulla on vaikeampaa, joten ei voi puhua omista asioistaan.
Kyllä monesti mietin, että mistä tuollainen ajatusmaailma johtuu?

Kun itse näen, että varsinkin läheisissä ihmissuhteissa voidaan jakaa ne hankalimmatkin kokemukset, eikä se tee toisen muista kokemuksista yhtään sen huonompaa tai vähäisempää. En minäkään voinut sille mitään, että huonoja juttuja vain sattui kohdalleni. Enkä silti jäänyt vellomaan niihin, vaan pystyin olemaan ja elämään ihan niin kuin ennenkin. Mutta tuon ihmisen kanssa se kaikki tuntui paisuvan paljon suuremmaksi.

Itse taas kuuntelin hänen asioitaan ja samoja ongelmia vuosien ajan. Töissä, parisuhteissa, perheessä ja ystävyyssuhteissa oli jatkuvasti draamaa, jota piti puida monen eri ihmisen kanssa. Asioihin olisi ollut ratkaisuja, mutta annoin hänen puhua. Sitä hän halusi. ”’Menetin kerran hermoni” eli ehdotin, että mitä jos hän toimisikin erään asian kanssa tietyllä tapaa. No ei voi ja sekin ahdistaa ja ei, kun mikään ei onnistu kuitenkaan.

Oli raskasta kuunnella jatkuvasti avautumista ja pohtimista. Varsinkin kun tämä ei ollut vastavuoroista.

Mun mielestä toi on aika luonnollista. Jos toisella on vaikeampaa kuin itsellä, ei halua lisätä toisen taakkaa vielä entisestään. Oma ongelma ei tunnukaan enää niin suurelta, että siitä pitäisi kertoa juuri nyt juuri tälle ihmiselle. Kertoo jollekin toiselle tai kertoo myöhemmin. Vähän vastaavaa on, kun on ihan intopinkeänä ilosta jostain asiasta ja haluaa jakaa ilonsa ystävän kanssa, mutta ystävä ehtiikin kertoa, että sai tietää just miehensä pettäneen tai jotain vastaavaa. Tuntuu, ettei ole oikea hetki kertoa iloista asiaa, kun toinen on murheen murtama. 

Ajattelen myös noin, että on ihan tavallista vaieta omista jutuistaan. Tuollaisessa tilanteessa ne ei todellakaan tunnu tärkeiltä.

Mutta en ymmärrä, miksi tuo pitäisi sanoa ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin joku mainitsi ”palikkaongelmasta” tai jokin vastaava termi. Se kommentti osui naulan kantaan.

On ollut asioita joita pitää vain puhua ääneen, mutta eivät tarvitse terapointia sen kummemmin.

Omalla kohdalla puhuin läheisen ihmisen kuolemasta ja kuuntelija ei oikein osannut reagoida asiaan. Vastasi, että hänelle tulee olo, ettei voi puhua omista asioistaan, kun minulla on niin vaikeaa. Ja puhuin asiasta vain yhden kerran, kun asia oli tapahtunut. En sitten hänen kanssaan asiasta sen kummemmin puhunut, vaan sain tuen muualta. Ja tuki oli tosiaan ihan perus kuuntelua. En ollut masentunut tai puhunut asiasta jatkuvasti. Kertoilin myös uudesta seurustelusuhteestani, joka toi positiivisuutta elämääni. Vastaisuudessa opin, ettei minun kannattanut puhua mistään vaikeasta tilanteesta, huonosta olosta tai edes väsymyksestä, sillä hänelle tuli aina olo, että minulla on vaikeampaa, joten ei voi puhua omista asioistaan.
Kyllä monesti mietin, että mistä tuollainen ajatusmaailma johtuu?

Kun itse näen, että varsinkin läheisissä ihmissuhteissa voidaan jakaa ne hankalimmatkin kokemukset, eikä se tee toisen muista kokemuksista yhtään sen huonompaa tai vähäisempää. En minäkään voinut sille mitään, että huonoja juttuja vain sattui kohdalleni. Enkä silti jäänyt vellomaan niihin, vaan pystyin olemaan ja elämään ihan niin kuin ennenkin. Mutta tuon ihmisen kanssa se kaikki tuntui paisuvan paljon suuremmaksi.

Itse taas kuuntelin hänen asioitaan ja samoja ongelmia vuosien ajan. Töissä, parisuhteissa, perheessä ja ystävyyssuhteissa oli jatkuvasti draamaa, jota piti puida monen eri ihmisen kanssa. Asioihin olisi ollut ratkaisuja, mutta annoin hänen puhua. Sitä hän halusi. ”’Menetin kerran hermoni” eli ehdotin, että mitä jos hän toimisikin erään asian kanssa tietyllä tapaa. No ei voi ja sekin ahdistaa ja ei, kun mikään ei onnistu kuitenkaan.

Oli raskasta kuunnella jatkuvasti avautumista ja pohtimista. Varsinkin kun tämä ei ollut vastavuoroista.

Mun mielestä toi on aika luonnollista. Jos toisella on vaikeampaa kuin itsellä, ei halua lisätä toisen taakkaa vielä entisestään. Oma ongelma ei tunnukaan enää niin suurelta, että siitä pitäisi kertoa juuri nyt juuri tälle ihmiselle. Kertoo jollekin toiselle tai kertoo myöhemmin. Vähän vastaavaa on, kun on ihan intopinkeänä ilosta jostain asiasta ja haluaa jakaa ilonsa ystävän kanssa, mutta ystävä ehtiikin kertoa, että sai tietää just miehensä pettäneen tai jotain vastaavaa. Tuntuu, ettei ole oikea hetki kertoa iloista asiaa, kun toinen on murheen murtama. 

Ajattelen myös noin, että on ihan tavallista vaieta omista jutuistaan. Tuollaisessa tilanteessa ne ei todellakaan tunnu tärkeiltä.

Mutta en ymmärrä, miksi tuo pitäisi sanoa ääneen.

Mä ymmärrän. Kirjoituksesi perusteella hän on tottunut kippaamaan sun niskaasi kaikki oman elämänsä draamat ja ongelmat. Todennäköisesti hän ei ole koskaan edes ajatellut puhumisen ja kuuntelemisen olevan vastavuoroista. Sulla kuuluu olla kuuntelijan lätsä päässä ja hänellä kertojan lätsä päässä. Hän sanoi asian sulle ääneen, jotta ymmärtäisit, että olet laittanut väärän lätsän päähäsi. Ystävyyssuhteenne on voinut olla ihan hyvä ja antoisakin (ainakin hänen mielestään), kunhan vain roolinne ovat pysyneet samoina. Eli kummallakin se lätsä päässä, joka kuuluukin olla. Kun toimitkin toisin, suhteenne dynamiikka muuttui tavalla, josta hän ei pitänyt. 

Ei tuo ole mitenkään harvinaista ihmissuhteissa, että toisella on erilainen rooli kuin toisella. Mitä kauemmin suhteessa toinen puhuu ja toinen kuuntelee, sitä vahvemmaksi kummankin rooli tai tehtävä suhteessa tulee. Voi olla, että koko ihmissuhde perustuukin juuri tähän asiaan: toinen puhuu ja toinen kuuntelee. Tavallaan tämä on toisen hyväksikäyttämistä, mutta se ei - välttämättä - ole tietoista. Onko teillä aina ollut tällainen asetelma vai oletko joskus ystävyyssuhteenne alussa ollut se, joka puhuu, ja ystäväsi se, joka kuuntelee? Jos asetelma on alusta lähtien ollut sama, on ihan mahdollista, että ystävyytenne onkin kestänyt juuri siksi, että sinä kuuntelet. Toistan vielä, että se ei ole ystäväsi taholta välttämättä ollut tietoista, mutta koska hän on kokenut ystävyytenne itselleen hyväksi ja mieluisaksi, on sen vuoksi halunnut olla ystäväsi. Hänen mielestään on ollut ihanaa olla ystäväsi. Olet juuri sellainen ystävä, jonka hän on aina halunnutkin. Paitsi sen yhden kerran, kun laitoit hänen lätsänsä omaan päähäsi. 

t. se "palikkaongelmista" kirjoittanut

Minä haluaisin myös keksiä ratkaisuja toisen ongelmiin, miettiä ehkä eri näkökantoja tai edes lievittää jotenkin toisen oloa antamalla neuvoja jostain kokemuksista. En siksi, että olisin siinä parempi vaan siksi, että näen asiat ulkopuolelta ja siksi että VÄLITÄN läheisistäni ja haluan heille tasapainoa elämään. Tarkoitan sydämestäni vain hyvää. Mutta olen huomannut, että neuvominen ei miellytä kaikkia ja olen oppinut vain kuuntelemaan.

Voihan sitä ehkä kerran lausua mielipiteensä, mutta ei kannata tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle yhä uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Mä en jaksa kuunnella kuukausia ja vuosia samoista ongelmista ystäviltäni, sukulaisiitani tai tuttaviltani. Jos eivät ryhdy ratkaisemaan ongelmaansa tai ongelmat vaihdu toisiin, niin jossain vaiheessa tulee kuunteluraja vastaan.

Ja kyllä, olen varsin asiakeskeinen ihminen ja omassa elämässäni ratkaisukeskeinen. Useimpien ihmisten ongelmat ovat mielestäni vain uskallusta ja tekemistä vaille valmiit ratkaistavaksi.

No se asioista puhuminen on asioiden käsittelemistä. Kyllä välillä itsestäkin tuntuu turhauttavalta, kun esim. 12-vuotias poikani puhuu minulle jostain asiasta, enkä välttämättä lopulta saa koskaan edes tietää miten siinä kävi ja miten asia ratkesi. Täytyy vain luottaa siihen, että hän osaa itse ratkaista omat ongelmansa enkä minä voi äitinä tehdä sitä hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksa kuunnella kuukausia ja vuosia samoista ongelmista ystäviltäni, sukulaisiitani tai tuttaviltani. Jos eivät ryhdy ratkaisemaan ongelmaansa tai ongelmat vaihdu toisiin, niin jossain vaiheessa tulee kuunteluraja vastaan.

Ja kyllä, olen varsin asiakeskeinen ihminen ja omassa elämässäni ratkaisukeskeinen. Useimpien ihmisten ongelmat ovat mielestäni vain uskallusta ja tekemistä vaille valmiit ratkaistavaksi.

Monesti ne ongelmat ovat sellaisia, että niiden ratkaiseminen vaatisi uskallusta ja tekemistä joltain muultakin kuin asianomaiselta itseltään. Eikä toisia ihmisiä voi pakottaa mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä ehkä kerran lausua mielipiteensä, mutta ei kannata tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle yhä uudestaan.

Päteekö myös toisinpäin eli kerran voi toiselle valittaa ongelmistaan, mutta ei samasta ongelmasta yhä uudestaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

No jos keskustelen esimerkiksi ystäväni kanssa asiasta, joka on minun elämässäni hyvin keskeinen, niin toki toivon että hän ymmärtäisi asian. Eihän tavoitteenani toki ole, että hyvät ystäväni olisivat ihan pihalla kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä ehkä kerran lausua mielipiteensä, mutta ei kannata tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle yhä uudestaan.

Päteekö myös toisinpäin eli kerran voi toiselle valittaa ongelmistaan, mutta ei samasta ongelmasta yhä uudestaan?

Jos ongelman suhteen tapahtuu jotain uutta, niin kai päivittäminen on sallittua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Miksi yleensä pitäisi kertoa toiselle ihmiselle jostain asiasta, jos sillä ei ole mitään väliä ymmärtääkö hän asian vai ei?

Mä kanssa nuorempana kiirehdin "ratkaisemaan" tunteita. Siihen olin oppinut, kun vanhempani eivät niitä sietäneet. Terapiassa myöhemmin opin, että tunteiden kanssa voi vain olla, ja toinen ihminenkin pystyi vain olemaan siinä vieressä läsnä. Tuntui hyvältä, että niitä tunteita kunnioitettiin. Että tuli kuulluksi, nähdyksi. Usein muuta ei tarvinnutkaan. Jos lisäksi olikin jokin ongelma ratkaistavana, usein vastaus nousi itseni sisältä tunteiden myötä. Terapeuttini tapasikin sanoa, että Lapsessa eli tuntevassa osassa on viisaus. Sitähän ei kuule, jos ei tunteita salli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä ehkä kerran lausua mielipiteensä, mutta ei kannata tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle yhä uudestaan.

Päteekö myös toisinpäin eli kerran voi toiselle valittaa ongelmistaan, mutta ei samasta ongelmasta yhä uudestaan?

Mikä lasketaan uudestaan valittamiseksi? Jos kertoo vaikka, että aviomies löi taas, niin onko se uudestaan valittamista?