Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Miksi yleensä pitäisi kertoa toiselle ihmiselle jostain asiasta, jos sillä ei ole mitään väliä ymmärtääkö hän asian vai ei?

Miksi sun ongelmasi ymmärtäminen on niin tärkeää, että jaksat uudestaan ja uudestaan jankata ongelmastasi jollekin, jolle koko ongelma ei edes kuulu? Mikä tekee sun ja vain sun ikiomasta ongelmastasi niin äärettömän tärkeän, että vuosikausia jankkaat asiasta jollekin? Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä toinen ei ole edes kiinnostunut kuulemaan ongelmastasi uudestaan ja uudestaan?  Ettei häntä kiinnosta? Etkö voi vain hyväksyä, että ystäväsi ei ymmärrä ja turha jankata asiasta enempää? Jos ei ymmärrä ensimmäisellä kerralla, ei ole tarvetta jankata enempää. Rehellisesti sanottuna omista ongelmistaan jankkaavat on kaikista rasittavimpia ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä ehkä kerran lausua mielipiteensä, mutta ei kannata tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle yhä uudestaan.

Päteekö myös toisinpäin eli kerran voi toiselle valittaa ongelmistaan, mutta ei samasta ongelmasta yhä uudestaan?

Mikä lasketaan uudestaan valittamiseksi? Jos kertoo vaikka, että aviomies löi taas, niin onko se uudestaan valittamista?

On, jos ei ole tehnyt mitään siinä välissä, että tilanne muuttuisi. 

Mulla on aina ollut vaikea kertoa huolistani ym kenellekään, kun kotonani oli sellainen fiilis isän kautta että pahoista asioista/kiusaamisesta/masennuksesta ei saanut puhua ja pitkään padoin kaiken sen pahan olon koulukiusaamisesta ym ja kerran yksi kaveri tuossa vuosi sitten puhui että hänelle voi aina kertoa kaikesta, kuten hän itsekin teki mulle ja kuuntelin häntä.  Nyt sitten tänään uskallauduin kertomaan ensimmäistä kertaa jollekulle huonosta olostani (kaverini tietää että mulla on masennus, mainitsin sen joskus ja käytän siihen lääkkeitä) ja oletin että saan häneltä sitä tukea ja apua minkä hän lupasi, kuten olen itsekin häntä tukenut ja auttanut ja kuunnellut paljon. Vielä mitä! Hän alkoi puhelimessa nauramaan ja totesi "mee lääkäriin" ja alkoi puhumaan omasta olotilastaan ja yritti päteä/neuvoa että mun pitäisi vaan kestää se. Yleensä välttelen konflikteja kaikin tavoin, mutta nyt oli pakko sanoa suorat sanat ja katkaista puhelu. Näinhän se tuppaa olemaan, et odotetaan apua toiselta ja sitä sit saa, mut ei voi vastaan olla toiselle tukena kun hän sitä tarvitsisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Miksi yleensä pitäisi kertoa toiselle ihmiselle jostain asiasta, jos sillä ei ole mitään väliä ymmärtääkö hän asian vai ei?

Miksi sun ongelmasi ymmärtäminen on niin tärkeää, että jaksat uudestaan ja uudestaan jankata ongelmastasi jollekin, jolle koko ongelma ei edes kuulu? Mikä tekee sun ja vain sun ikiomasta ongelmastasi niin äärettömän tärkeän, että vuosikausia jankkaat asiasta jollekin? Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä toinen ei ole edes kiinnostunut kuulemaan ongelmastasi uudestaan ja uudestaan?  Ettei häntä kiinnosta? Etkö voi vain hyväksyä, että ystäväsi ei ymmärrä ja turha jankata asiasta enempää? Jos ei ymmärrä ensimmäisellä kerralla, ei ole tarvetta jankata enempää. Rehellisesti sanottuna omista ongelmistaan jankkaavat on kaikista rasittavimpia ihmisiä. 

En tietenkään ole ajatustenlukija, mutta toivon mukaan huomaisin, jos he eivät enää olisi kiinnostuneita. En myöskään halua kertoa ongelmistani aina uusille ja uusille ihmisille, vaan puhun mieluummin niille samoille, joille olen ennenkin puhunut. On mukavampaa pitää asiat vain pienen piirin tiedossa.

Täällä myöskin eräs, jolla on tapana (pyrin pääsemään tästä tavasta eroon), tarjota apua ja ehdotuksia, tilanteissa, joissa kenties pitäisikin vain kuunnella.

Syynä tähän ihan vain se, että itsestäni tuntuu siltä, että en auta tarpeeksi jos "vain" kuuntelen, ja että pitäisi tehdä jotain enemmän jotta olisin oikeasti avuksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Miksi yleensä pitäisi kertoa toiselle ihmiselle jostain asiasta, jos sillä ei ole mitään väliä ymmärtääkö hän asian vai ei?

Miksi sun ongelmasi ymmärtäminen on niin tärkeää, että jaksat uudestaan ja uudestaan jankata ongelmastasi jollekin, jolle koko ongelma ei edes kuulu? Mikä tekee sun ja vain sun ikiomasta ongelmastasi niin äärettömän tärkeän, että vuosikausia jankkaat asiasta jollekin? Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä toinen ei ole edes kiinnostunut kuulemaan ongelmastasi uudestaan ja uudestaan?  Ettei häntä kiinnosta? Etkö voi vain hyväksyä, että ystäväsi ei ymmärrä ja turha jankata asiasta enempää? Jos ei ymmärrä ensimmäisellä kerralla, ei ole tarvetta jankata enempää. Rehellisesti sanottuna omista ongelmistaan jankkaavat on kaikista rasittavimpia ihmisiä. 

En tietenkään ole ajatustenlukija, mutta toivon mukaan huomaisin, jos he eivät enää olisi kiinnostuneita. En myöskään halua kertoa ongelmistani aina uusille ja uusille ihmisille, vaan puhun mieluummin niille samoille, joille olen ennenkin puhunut. On mukavampaa pitää asiat vain pienen piirin tiedossa.

Voisitko harkita kokeilevasi, että et enää painosta heitä ymmärtämään? Ystävälläsi saattaa olla vankka mielipide siitä, että olet väärässä, mutta ei vaan halua sanoa sitä sulle ääneen. Vai koetko, että ystäväsi ei ymmärrä, jos hän ei ole samaa mieltä kanssasi? Jos kyse on vielä ongelmastasi, josta olet jankannut vuosikausia, eikö olisi järkevämpää koittaa ratkaista ongelma kuin yrittää pakottaa ystävä ymmärtämään ongelmasi? Vai jankkaatko edelleen ongelmista, jotka olet ratkaissut jo vuosia sitten? 

Ihmisillä on ongelmia. Niitä tulee ja menee. Niitä tulee ja menee ihan riippumatta siitä, ymmärtääkö joku toinen vai ei. Eikä ymmärtäminen tai ymmärtämättömyys vaikuta siihen, miten aiot ratkaista ongelmasi. Poikkeuksena tilanne, jossa toinen on ongelmasi aiheuttaja tai ongelmasi on myös hänen ongelmansa. Esim jos sulla on parisuhteessa puolisosi kanssa jokin ongelma, ongelma on joko hänen aiheuttamansa (edes osittain) tai ainakin ongelma on myös hänen ongelmansa, koska parisuhteenne on teidän yhteinen. Parisuhteesi ongelma ei kuitenkaan ole ystäväsi ongelma eikä edes teidän yhteinen ongelmanne. Joku kirjoitti puolison lyömisestä ja voin sanoa, että mulle saisi jankata vaikka 50 vuotta, miksi joku haluaa edelleen olla yhdessä väkivaltaisen puolison kanssa ja olla kerta toisensa jälkeen tämän nyrkkeilysäkkinä, enkä siltikään ymmärtäisi. Mun ei tarvitse ymmärtää enkä halua ymmärtää. Jos joku haluaa tehdä niin, ihan fine mulle, mutta ymmärtää mun ei tarvitse. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä myöskin eräs, jolla on tapana (pyrin pääsemään tästä tavasta eroon), tarjota apua ja ehdotuksia, tilanteissa, joissa kenties pitäisikin vain kuunnella.

Syynä tähän ihan vain se, että itsestäni tuntuu siltä, että en auta tarpeeksi jos "vain" kuuntelen, ja että pitäisi tehdä jotain enemmän jotta olisin oikeasti avuksi

Ystäväni sanoi mulle tämän saman, ja voi että miten toivoinkaan, että sanat olisivat riittäneet kertomaan, kuinka suuri merkitys sillä on, kun tulee kuulluksi! Kun kokemusta on lähinnä siitä, että ei tule. Se todellakin riittää. Neuvoja/toista näkökulmaa voi sitten pyytää itse lisäksi, jos tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Tähän kohtaan tarkoitin tuon nyt ylimpänä olevan kommenttini. Lainaus meni väärään kohtaan.

Hyvähän se on varoittaa, että nyt on aika mennä katsomaan kenties kuolevaa potilasta. Mutta miksi ei jo aikaisemminkin? Pitääkö salata tosiasia viime hetkeen saakka?

Vierailija kirjoitti:

Miten itseään täynnä on ihminen, joka tilittää ongelmiaan ja loukkaantuu, jos häntä yrittää auttaa? Luuletteko te, että on helppoa kuunnella muiden murheita? Kuunteletteko te itse koskaan vai oletteko aina vain se osapuoli, joka puhuu itsestään?

Jaa, minusta taas kuunteleminen on paljon helpompaa kuin se, että yrittää korjata toisen ongelmia. Kasvoin perheessä, jossa vanhempi lastasi paljon omia ongelmiaan minun niskaani ja odotti, että minä korjaan hänen mielialansa. Siksi toimin tuolla tavoin pitkään muidenkin kanssa, koska luulin että sitä minulta odotetaan. Koin Ihmissuhteet hyvin uuvuttavina ja stressaavina, enkä lopulta olisi halunnut olla toisten kanssa tekemisissä ollenkaan. Kaikki muuttui parempaan päin kun aloin tajuta sen, että on myös mahdollista vaan kuunnella ja osoittaa ymmärtäväni ilman mitään yritystä korjata toisen tilannetta. Kun kokeilin sitä ensimmäisiä kertoja niin olin ihan varma että saan päälleni raivarit, mutta ei. Päin vastoin Ihmissuhteet on alkaneet muuttua paremmiksi ja oma olo on keventynyt enkä pelkää enää samalla lailla vaikeitakaan keskusteluja toisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Tähän kohtaan tarkoitin tuon nyt ylimpänä olevan kommenttini. Lainaus meni väärään kohtaan.

Hyvähän se on varoittaa, että nyt on aika mennä katsomaan kenties kuolevaa potilasta. Mutta miksi ei jo aikaisemminkin? Pitääkö salata tosiasia viime hetkeen saakka?

Noh, meillä on läheisten kanssa terveysasioissa sellainen tapa, että jokainen päättää itse, mitä kertoo, milloin kertoo ja kenelle kertoo. Eikä niin, että kun joku kertoo mulle, mä kerron sen sitten toiselle ja tämä taas kolmannelle jne. Kuten kommenteissani jo kirjoitin, kerron kyllä muillekin lähipiirissä, jos sairastunut on pyytänyt mua kertomaan. Pääperiaate kuitenkin on, että sairastunut itse kertoo. Tällöin omainen saa tiedon suoraan sairastuneelta, ilman välikäsiä ja myös ilman väärinkäsityksiä tai tilanteen "värittämistä", mitä helposti tapahtuu, jos tieto kulkee monen henkilön kautta. Ja saa myös vain sen verran tietoa kuin mitä sairastunut haluaa toisen tietävän. Sairastunut saattaa esimerkiksi haluta puolisonsa tietävän enemmän kuin lastensa, koska ei halua vielä huolestuttaa lapsiaan. On esimerkiksi syöpäepäily ja menossa tutkimuksiin, kertoo siitä puolisolleen, mutta ei halua, että lapset saavat vielä tässä vaiheessa tietää. Jos syöpää ei olekaan, huokaistaan helpotuksesta eikä lapset saa koskaan tietää, että tällainenkin epäily vanhemmalla jossain vaiheessa oli. Mulla kun umppari puhkesi, laitoin päivystyksestä tekstarit vain omille lapsilleni odotellessani pääsyä leikkaussaliin. Ei ollut mitään tarvetta, että vanhempani, siskoni tai siskoni lapset tietäisivät asiasta juuri sinä kyseisenä iltana. Leikkaus tehtiin yöllä ja aamulla sitten itse soitin siskolleni ja kerroin, että joudun olemaan muutaman päivän sairaalassa umpparin takia ja pyysin häntä kertomaan vanhemmille. Siskoni pojallekin ilmoitin itse, koska hän asui kävelymatkan päässä ko sairaalasta ja sovin hänen kanssaan, että tulee vierastunnilla käymään ja tuo tullessaan kännykkääni sopivan akkulaturin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Aika usein tämän tyyppisissä tilanteissa kyseinen henkilö ei valita sen neulan takia, vaan hänen todellinen ongelmansa on jokin ihan muu - esimerkiksi vaikka se, että hän on jo hyvin pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Jos kuuntelija takertuu siihen ensimmäiseen melko helposti ratkaistavaan valituksen aiheeseen, joka on todellisuudessa vasta keskustelun avaus, ja jättää samalla huomiotta ne tunteet, joita "valittaja" yrittää tuoda esille, niin käy helposti niin että keskustelu tyssähtää heti alkuunsa ja niistä oikeista ongelmista ei puhuta ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Aika usein tämän tyyppisissä tilanteissa kyseinen henkilö ei valita sen neulan takia, vaan hänen todellinen ongelmansa on jokin ihan muu - esimerkiksi vaikka se, että hän on jo hyvin pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Jos kuuntelija takertuu siihen ensimmäiseen melko helposti ratkaistavaan valituksen aiheeseen, joka on todellisuudessa vasta keskustelun avaus, ja jättää samalla huomiotta ne tunteet, joita "valittaja" yrittää tuoda esille, niin käy helposti niin että keskustelu tyssähtää heti alkuunsa ja niistä oikeista ongelmista ei puhuta ikinä.

Ohis...eikö silloin olisi huomattavasti järkevämpää alkaa kertoa oikeasta ongelmastaan eli että on pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön? Jos mä haluan puhua ystäväni kanssa vaikka pihaani kesäksi hankittavista kesäkukista, miksi ihmeessä aloittaisin keskustelun koiran kynsien leikkaamisesta? Tuollainen, että alkaa ensin puhua jostain ihan muusta, kuluttaa vain aikaa, joka yhdessä ololle sillä hetkellä on. Liirum laarum ja kun lopulta pääsisi varsinaiseen asiaan, toinen joutuu jo toteamaan, että sori, mun pitää nyt lähteä/lopettaa puhelu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.

No se toinen voi nähdä asian ihan eri tavalla ja keksiä ratkaisun. 

Käytännössä vain on äärimmäisen harvinaista, että niin kävisi. Siihen tarvittaisiin niin paljon lisätietoa tilanteesta. Ja vaikka sille toiselle kerrottaisiin koko pitkä tarina alusta loppuun, niin hän ei luultavasti jaksa kuunnella niin keskittyneesti, että todella ymmärtäisi asian riittävän syvällisesti. Harva jaksaa myöskään paneutua toisen ongelmien miettimiseen niin tosissaan, että keksisi ratkaisun. Usein myös kertojalta itseltään puuttuu sellaista tietoa, joka olisi tarpeellista ongelman ratkaisemiseksi.

Minulla on kymmenkunta vuotta ollut eräs ongelmallinen terveyteen liittyvä tilanne päällä. Minulla ei ole mitään tarvetta eikä oikeastaan haluakaan avautua siitä ihmisille, mutta koska se vaikuttaa niin moniin asioihin, se tulee usein pakostakin puheeksi jopa hyvin satunnaisten tuttavuuksien kanssa. Lähes kaikilla, joille siitä joudun kertomaan, on heti kättelyssä valtava määrä erinomaisia ratkaisuehdotuksia - ongelmana on vain se, että olen kuullut ne ratkaisuehdotukset jo satoja kertoja viimeisten kymmenen vuoden aikana eivätkä ne minun tilanteessani toimi.

Toisaalta kyllä tunnistan itsestänikin tarpeen ryhtyä heti ratkomaan toisten ongelmia ja joudun usein hillitsemään itseäni aika kovasti, etten rupeaisi tekemään sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Tähän kohtaan tarkoitin tuon nyt ylimpänä olevan kommenttini. Lainaus meni väärään kohtaan.

Hyvähän se on varoittaa, että nyt on aika mennä katsomaan kenties kuolevaa potilasta. Mutta miksi ei jo aikaisemminkin? Pitääkö salata tosiasia viime hetkeen saakka?

Mä en tule koskaan menemään niiden ihmisten sairasvuoteen ääreen, joiden kuulumisia äitini tilittää ja vollottaa joka tapaamisella. Mulle ihan täysin vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Voin nostaa käteni pystyyn. Olen/olin valitettavasti tällainen "neuvoja". Kuten joku tuolla edellä mainitsi minäkin nuorempana kuvittelin ihmisten hakevan ongelmaansa ratkaisua, eikä pelkkää kuuntelua tai ymmärrystä. Tätä nykyä yritän muistaa, että kaveri voi yrittää hakea minulta vain ymmärrystä tai haluaa tulla kuulluksi. 

En nyt oikein ymmärrä, eikö nuo molemmat muka ole mahdollisia samalta ihmiseltä? Eli neuvominen sulkee pois myötätunnon ja myötätunto neuvomisen? Ei kuulosta mielestäni ihan järkevältä oletukselta.

Monesti ihmiset odottavat tai luulevat liikaa muista ihmisistä ja ystävistään. Juuri niin, että luulevat, että jos minä nyt puhun tai valitan asiasta X niin minua oikeasti vaivaakin asia Y. Ja siitä oikeastaan haluaisin jutella. Tai en halua nyt neuvoa vaan jutella.

Eivät ihmiset useinkaan ole niin huomaavaisia tai osaa ajatella näin laajasti.

Lisäksi on aina muistettava, että näillä ihmisillä, joille kertoo huoliaan, on usein myös omia huolia, joku asia hoidettavana tai kesken, ovat ehkä väsyneitä tms. Eivät ehkä pysty keskittymään niin hyvin kuin odotetaan.

Siksi olisi selvempää, että kuulijalle olisi mahdollisimman vähän vaikeaselkoinen tai vaikeasti kaivettavissa esiin se asia mistä haluaa jutella. Kuten sanottu, auttaa todella paljon, että sanoo alussa, että haluan nyt vain kuuntelijaa ja purkaa sydäntäni.

Näin toimien usein se toinen ihminen ymmärtää ja kuuntelee. Silloin puhuja saa sen kuunteluavun juuri siitä asiasta johon oli tarvetta.

Jos kuuntelijaa haluavasta tuntuu, ettei pysty keskustelun alussa sanomaan asian ydintä tai kertomaan mitä haluaa toiselta ei sitä kuuntelijaa kuitenkaan saa silloinkaan kun tämän jättää sanomatta. Tai aloittaa keskustelun kierrellen, kaarrellen jostain kaukaa muusta asiasta. Yhtä tyhjän kanssa on silloinkin.

Tuoksena on ehkä loukkaantuminen tai entistä enemmän turhaantuminen.

Keskustelun tulos on uskoakseni sen parempi mitä enemmän ja suoremmin alussa pystyy asiaa toiselle pohjustamaan.

Kuuntelija pääsee heti jyvälle mitä toinen ajaa keskustelussa takaa.

Tunnen, miehen insinööriveli on juuri tällainen besserwisser. Oli ongelma tai tapahtunut mikä vaan, hän ratkaisee sen kahdessa sekunnissa, koska maailma on hänelle täysin mustavalkoinen. Hän tietää kaiken parhaiten, piste. Vetelee muutenkin päättelyissään mutkat suoriksi ja hiiltyy välittömästi, jos joku kehtaa olla eri mieltä. 

Olen opetellut olemaan kommentoimatta puheitaan millään tavalla vaikka se vaikeaa onkin. Nykyisin vain nauran sisäisesti. Onneksi nähdään vain noin kerran vuoteen.

Olen käynyt joskus aikoinaan YTHS:n psykologilla puhumassa asioistani, ja se vasta rasittavaa oli, kun tyyppi kuunteli vain pää kallellaan ja teki sellaisia pieniä myötätuntoisia äännähdyksiä väliin. Olisin halunnut mielipiteen häneltä, mutta eihän sitä voi, sehän olisi ollut epäammattimaista. Mitä minä nyökyttelyllä ja hönkäilyllä teen? Lopetin ne käynnit, kun ei syntynyt dialogia.

Tää muuten selittää sen, miksi ihmiset joista en oo lainkaan kiinnostunut, pitää mua niin empaattisena ja ihanana. Olen kuunnellut hiljaa, kun puhuvat, ja he ovat tulkinneet sen niin, että kerrankin joku asettuu myötätuntoisesti kuuntelemaan. Tosiasiassa olen ajatellut ihan muita asioita ja katseeni on ollut lasittunut, minkä he taas ovat tulkinneet syventymiseksi heidän kertomukseensa.

Tämän takia varmaan narsistit ja psykopaatit on niin taitavia ihmisten kanssa. Kun he ovat tyhjiä ihmisen kuoria, ihmiset onnistuvat lataamaan nämä kuoret omilla kuvitelmillaan ja tarpeillaan. Ihmiset itse heijastavat toisen kautta mitä haluavat, jos niiden antaa tehdä niin. Hanakka neuvoja ja reagoija ei anna ihmisen jatkaa harhassaan, joten hänestä ei pidetä.