Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Enpä ole enää vuosikymmeniin moisiin ihmisiin törmännyt. Nuoruudessa mulla oli neuvojakaveri, vielä kun en ottanut hänen älyttömistä neuvoistaan onkeeni, niin tuo vielä huomautteli ja toisinaan yritti muuttaa kotiani hänen mieleisekseen... että saan neuvoista paremmin irti. Ei kiitos. Pikku hiljaa jäi elämästä.

Nykyään mulla on lähipiirissä pari ihmistä, jotka kärsii enemmän tai vähemmän kuin mä. esim. olen sairaslomalla, kun jalkamurtui. Kyselevät kuulumisia ja ennen kuin ehdin vastata kummosia, alkavat pulputtamaan, miten heillä itsellä on jalka murtunut vielä pahemmin. Siihen jaaritteluun menee pitkäkin tovi.

Eräs tuttavani on sellainen, että puhuu huoliaan minulle. Siinä olen ihan kuuntelijana. Ensin kuuntelen pelkästään, jopa useaan kertaan eestaas keskustellen.

Minä olen aktiivinen ottamaan erilaisista asioista selvää ja usein sitten menen nettiin ja haen sieltä tietoa. Hänen kertomansa ja oikeastikin todettujen sairauksien perusteella. Esimerkiksi Kelan, verottajan, ko. sairauksiin liittyvien yhdistysten ja liittojen, seurakunnan nettisivuilta jne.

Kun sitten sanon, että olen näitä tutkinut, oliskohan sinun mahdollista saada apua sieltä tai täältä, en siis ala heti neuvoa vaan kysyn. Hän hermostuu ja sanoo heti kärkeen torjuvasti, en tiedä, en yhtään tiedä. Kun jatkan, esimerkiksi, onko kysynyt lääkäriltään ta muulta vastaavalta onko mahdollista saada lääkärintodistus tueksi tähän kertomaani tähän sanoo taas hyvin nopeasti, en ole, en tiedä, en yhtään tiedä. Hän on siis töissä käyvä, minua nuorempi ihminen. Tottunut hoitamaan työasioita.

Hän stoppaa heti siihen samaan: en tiedä, en yhtään tiedä, en ole kysynyt...ihan kuin hän ei edes harkitsisi itse tekevänsä asioille mitään.

Joskus sitten itsekin hermostun ja ajattelen, että antaa olla.

Jos joku asia vaivaa päivästä ja viikosta toiseen ja juttelen niistä niin minä ainakin ilahtuisin jos joku tuttuni tai ystäväni kaivaisi tietoa ja antaisi vinkin mahdolliseen helpotukseen. Sanoisin, että voi kun kiva kun kerroit, en kyllä ollut ajatellut tuota tahoa, mutta täytyykin alkaa ottaa selvää. Kiitos kun näit vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttavani on sellainen, että puhuu huoliaan minulle. Siinä olen ihan kuuntelijana. Ensin kuuntelen pelkästään, jopa useaan kertaan eestaas keskustellen.

Minä olen aktiivinen ottamaan erilaisista asioista selvää ja usein sitten menen nettiin ja haen sieltä tietoa. Hänen kertomansa ja oikeastikin todettujen sairauksien perusteella. Esimerkiksi Kelan, verottajan, ko. sairauksiin liittyvien yhdistysten ja liittojen, seurakunnan nettisivuilta jne.

Kun sitten sanon, että olen näitä tutkinut, oliskohan sinun mahdollista saada apua sieltä tai täältä, en siis ala heti neuvoa vaan kysyn. Hän hermostuu ja sanoo heti kärkeen torjuvasti, en tiedä, en yhtään tiedä. Kun jatkan, esimerkiksi, onko kysynyt lääkäriltään ta muulta vastaavalta onko mahdollista saada lääkärintodistus tueksi tähän kertomaani tähän sanoo taas hyvin nopeasti, en ole, en tiedä, en yhtään tiedä. Hän on siis töissä käyvä, minua nuorempi ihminen. Tottunut hoitamaan työasioita.

Hän stoppaa heti siihen samaan: en tiedä, en yhtään tiedä, en ole kysynyt...ihan kuin hän ei edes harkitsisi itse tekevänsä asioille mitään.

Joskus sitten itsekin hermostun ja ajattelen, että antaa olla.

Jos joku asia vaivaa päivästä ja viikosta toiseen ja juttelen niistä niin minä ainakin ilahtuisin jos joku tuttuni tai ystäväni kaivaisi tietoa ja antaisi vinkin mahdolliseen helpotukseen. Sanoisin, että voi kun kiva kun kerroit, en kyllä ollut ajatellut tuota tahoa, mutta täytyykin alkaa ottaa selvää. Kiitos kun näit vaivaa.

Tuo tiedonhakeminen on tietysti tärkeä asia, mutta sietämätöntä kesken keskustelun. Esimerkiksi meidän sukulaistapaamisessa keskustellaan vilkkaasti jostakin, mutta heti kun joku sanoo, että "muistaakseni se oli vuonna 1968 kun tää tuli voimaan ja sen jälkeen sitten...", yksi takertuu siihen, kaivaa esille puhelimensa ja alkaa googlettaa, tapahtuiko se asia vuonna 1968 ja mitkä puolueet sen ajoivat läpi ja tuliko uudistus voimaan portaittain vai saman tien kaikille jne. Sitten hän lukee ääneen pitkät pätkät asian valmistelusta ja etenemisestä, ja keskustelu tyrehtyy siihen. Kun se yksityiskohta ei ollut oleellinen keskustelun kannalta, vaan keskustelussa hahmoteltiin suurta kuvaa, niin tuollainen faktojentarkistaja-ääneenlukija on aika ärsyttävä. Mutta hän varmaan ajattelee palvelevansa meidän kaikkien yhteistä etua informaatikkona.

Olen entinen neuvoja ja samalla myös murheissa velloja. Iän myötä asioita märehtii vähemmän, joten ehkä siinä mielessä neuvojia ei kohtaa enää yhtä usein kuin nuorempana.  Oikeastaan silmäni aukaisi oma suru lapsettomuudesta. Tajusin siinä, että neuvojat vain kuormittivat tilannetta, kun taas ne jotka osallistuivat suruun ja ns. validoivat tilanteen, helpottivat olotilaani. Ikään kuin joku kulkisi minun rinnallani surussa, eikä huutelisi aidan toiselta puolelta miten homma hoidetaan paremmin. Mikään neuvo ei ole uutta tietoa, kun murehdit jotain asiaa 24/7 monta vuotta, joten neuvoja ei tuo mitään lisäarvoa tilanteeseen. 

Oikeastaan tuon jälkeen en ole neuvonut enää ollenkaan, kun tietää oikeasti, että se ei auta tilanteeseen yhtään pätkää. Toki keskustelu on eri ,jos joku kysyy, että mitä minä tekisin jossakin tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myöskin eräs, jolla on tapana (pyrin pääsemään tästä tavasta eroon), tarjota apua ja ehdotuksia, tilanteissa, joissa kenties pitäisikin vain kuunnella.

Syynä tähän ihan vain se, että itsestäni tuntuu siltä, että en auta tarpeeksi jos "vain" kuuntelen, ja että pitäisi tehdä jotain enemmän jotta olisin oikeasti avuksi

Ystäväni sanoi mulle tämän saman, ja voi että miten toivoinkaan, että sanat olisivat riittäneet kertomaan, kuinka suuri merkitys sillä on, kun tulee kuulluksi! Kun kokemusta on lähinnä siitä, että ei tule. Se todellakin riittää. Neuvoja/toista näkökulmaa voi sitten pyytää itse lisäksi, jos tarvitsee.

Mutta miksi sitä ei sitten voi heti keskustelun alussa sanoa? Tätä en millään käsitä mikä siinä on niin vaikeaa?

Miksi ystävän pitää se joillain omilla tuntosarvillaan salaperäisesti tuntea telepaattisesti? Jos ystävän kuunteluapu on noin arvokasta niin mielestäni on itsekästä olla sitä suoraan sanomatta. Voisit arvostaa ystävää ja jopa helpottaa hänen kuunteluaan kun hänen ei tarvitse miettiä päässään ratkaisuehdotuksia.

Jos odottaa toiselta tukea ja ymmärrystä ja saa myös sitä täytyy ymmärtää myös itse tehdä asioita toiseen suuntaan. Eikä salaperäisesti vaieta toisesta, ettei tarvitse neuvoja, ja kertoa että voi voi kun taas oli niin kurjaa.

Ei ystävien tuki ole loputon kaivo josta ammentaa yksipuolisesti ja jopa moittien, että kun se ei nyt tuotakaan ymmärtänyt oikein. Vaan luuli, että tarvitsen jotain neuvojakin, olipas ymmärtämätön ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttavani on sellainen, että puhuu huoliaan minulle. Siinä olen ihan kuuntelijana. Ensin kuuntelen pelkästään, jopa useaan kertaan eestaas keskustellen.

Minä olen aktiivinen ottamaan erilaisista asioista selvää ja usein sitten menen nettiin ja haen sieltä tietoa. Hänen kertomansa ja oikeastikin todettujen sairauksien perusteella. Esimerkiksi Kelan, verottajan, ko. sairauksiin liittyvien yhdistysten ja liittojen, seurakunnan nettisivuilta jne.

Kun sitten sanon, että olen näitä tutkinut, oliskohan sinun mahdollista saada apua sieltä tai täältä, en siis ala heti neuvoa vaan kysyn. Hän hermostuu ja sanoo heti kärkeen torjuvasti, en tiedä, en yhtään tiedä. Kun jatkan, esimerkiksi, onko kysynyt lääkäriltään ta muulta vastaavalta onko mahdollista saada lääkärintodistus tueksi tähän kertomaani tähän sanoo taas hyvin nopeasti, en ole, en tiedä, en yhtään tiedä. Hän on siis töissä käyvä, minua nuorempi ihminen. Tottunut hoitamaan työasioita.

Hän stoppaa heti siihen samaan: en tiedä, en yhtään tiedä, en ole kysynyt...ihan kuin hän ei edes harkitsisi itse tekevänsä asioille mitään.

Joskus sitten itsekin hermostun ja ajattelen, että antaa olla.

Jos joku asia vaivaa päivästä ja viikosta toiseen ja juttelen niistä niin minä ainakin ilahtuisin jos joku tuttuni tai ystäväni kaivaisi tietoa ja antaisi vinkin mahdolliseen helpotukseen. Sanoisin, että voi kun kiva kun kerroit, en kyllä ollut ajatellut tuota tahoa, mutta täytyykin alkaa ottaa selvää. Kiitos kun näit vaivaa.

Tuo tiedonhakeminen on tietysti tärkeä asia, mutta sietämätöntä kesken keskustelun. Esimerkiksi meidän sukulaistapaamisessa keskustellaan vilkkaasti jostakin, mutta heti kun joku sanoo, että "muistaakseni se oli vuonna 1968 kun tää tuli voimaan ja sen jälkeen sitten...", yksi takertuu siihen, kaivaa esille puhelimensa ja alkaa googlettaa, tapahtuiko se asia vuonna 1968 ja mitkä puolueet sen ajoivat läpi ja tuliko uudistus voimaan portaittain vai saman tien kaikille jne. Sitten hän lukee ääneen pitkät pätkät asian valmistelusta ja etenemisestä, ja keskustelu tyrehtyy siihen. Kun se yksityiskohta ei ollut oleellinen keskustelun kannalta, vaan keskustelussa hahmoteltiin suurta kuvaa, niin tuollainen faktojentarkistaja-ääneenlukija on aika ärsyttävä. Mutta hän varmaan ajattelee palvelevansa meidän kaikkien yhteistä etua informaatikkona.

Tämä yleinen keskustelutilanne nyt on aivan erilainen esimerkki kuin mistä minä puhui, tajuan kyllä tuon kertomasi.

Enkä minä kaiva mitään historiatietoja vaan ihan ajantasalla olevia virallisia tietoja. En lue pitkiä pätkiä vaan sanon, että olen esimerkiksi katsonun xxxx:n nettisivuilta ja sinulla on ehkä mahdollisuus erääseen elämääsi helpottavaan asiaan. Että sinun kannattaisi ottaa selvää. En jää sitten jankkaamaan jos huomaan, ettei kannata tai itse hermostun.

En ymmärrä miksi en voisi tuota tietoa sanoa kun hän on samoista vaikeuksistaan puhunut jo kauan.

Puhumme siis puhelimessa yleensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttavani on sellainen, että puhuu huoliaan minulle. Siinä olen ihan kuuntelijana. Ensin kuuntelen pelkästään, jopa useaan kertaan eestaas keskustellen.

Minä olen aktiivinen ottamaan erilaisista asioista selvää ja usein sitten menen nettiin ja haen sieltä tietoa. Hänen kertomansa ja oikeastikin todettujen sairauksien perusteella. Esimerkiksi Kelan, verottajan, ko. sairauksiin liittyvien yhdistysten ja liittojen, seurakunnan nettisivuilta jne.

Kun sitten sanon, että olen näitä tutkinut, oliskohan sinun mahdollista saada apua sieltä tai täältä, en siis ala heti neuvoa vaan kysyn. Hän hermostuu ja sanoo heti kärkeen torjuvasti, en tiedä, en yhtään tiedä. Kun jatkan, esimerkiksi, onko kysynyt lääkäriltään ta muulta vastaavalta onko mahdollista saada lääkärintodistus tueksi tähän kertomaani tähän sanoo taas hyvin nopeasti, en ole, en tiedä, en yhtään tiedä. Hän on siis töissä käyvä, minua nuorempi ihminen. Tottunut hoitamaan työasioita.

Hän stoppaa heti siihen samaan: en tiedä, en yhtään tiedä, en ole kysynyt...ihan kuin hän ei edes harkitsisi itse tekevänsä asioille mitään.

Joskus sitten itsekin hermostun ja ajattelen, että antaa olla.

Jos joku asia vaivaa päivästä ja viikosta toiseen ja juttelen niistä niin minä ainakin ilahtuisin jos joku tuttuni tai ystäväni kaivaisi tietoa ja antaisi vinkin mahdolliseen helpotukseen. Sanoisin, että voi kun kiva kun kerroit, en kyllä ollut ajatellut tuota tahoa, mutta täytyykin alkaa ottaa selvää. Kiitos kun näit vaivaa.

Tuo tiedonhakeminen on tietysti tärkeä asia, mutta sietämätöntä kesken keskustelun. Esimerkiksi meidän sukulaistapaamisessa keskustellaan vilkkaasti jostakin, mutta heti kun joku sanoo, että "muistaakseni se oli vuonna 1968 kun tää tuli voimaan ja sen jälkeen sitten...", yksi takertuu siihen, kaivaa esille puhelimensa ja alkaa googlettaa, tapahtuiko se asia vuonna 1968 ja mitkä puolueet sen ajoivat läpi ja tuliko uudistus voimaan portaittain vai saman tien kaikille jne. Sitten hän lukee ääneen pitkät pätkät asian valmistelusta ja etenemisestä, ja keskustelu tyrehtyy siihen. Kun se yksityiskohta ei ollut oleellinen keskustelun kannalta, vaan keskustelussa hahmoteltiin suurta kuvaa, niin tuollainen faktojentarkistaja-ääneenlukija on aika ärsyttävä. Mutta hän varmaan ajattelee palvelevansa meidän kaikkien yhteistä etua informaatikkona.

Tämä yleinen keskustelutilanne nyt on aivan erilainen esimerkki kuin mistä minä puhui, tajuan kyllä tuon kertomasi.

Enkä minä kaiva mitään historiatietoja vaan ihan ajantasalla olevia virallisia tietoja. En lue pitkiä pätkiä vaan sanon, että olen esimerkiksi katsonun xxxx:n nettisivuilta ja sinulla on ehkä mahdollisuus erääseen elämääsi helpottavaan asiaan. Että sinun kannattaisi ottaa selvää. En jää sitten jankkaamaan jos huomaan, ettei kannata tai itse hermostun.

En ymmärrä miksi en voisi tuota tietoa sanoa kun hän on samoista vaikeuksistaan puhunut jo kauan.

Puhumme siis puhelimessa yleensä.

Niin on aivan erilainen esimerkki, kyllähän sen viesteistä jokainen näkee. En tarkoittanut sinua, vaan kerroin omasta kokemuksestani. Ehkä tämäkin on monen keskustelun ongelma, että oletetaan toisen kertoman olevan jotenkin kritiikkiä siihen, mitä itse on sanottu. Minulle tuli vain nyt tuo asia mieleen tiedonhausta, siitä ei kenenkään tarvitse loukkaantua.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt joskus aikoinaan YTHS:n psykologilla puhumassa asioistani, ja se vasta rasittavaa oli, kun tyyppi kuunteli vain pää kallellaan ja teki sellaisia pieniä myötätuntoisia äännähdyksiä väliin. Olisin halunnut mielipiteen häneltä, mutta eihän sitä voi, sehän olisi ollut epäammattimaista. Mitä minä nyökyttelyllä ja hönkäilyllä teen? Lopetin ne käynnit, kun ei syntynyt dialogia.

Niinpä. Ymmärrän sinua, miten rasittavaa tuo oli.

Itse otsikkoon viitaten. Mikä siinä on, että se mielipiteen tai neuvon sanominen on toisille ihan myrkkyä. Toiset taas sitä jopa toivovat.

Onko se jokin oma "trauma" ihmisellä. Toisille neuvo tai toisen mielipide nostaa heti karvat pystyyn. Toiset pystyvät asettamaan sen joko omaan arvoonsa tai ovat ilahtuneita: hyvä kun sanoit, tuota on itse osannut ajatellakaan.

Tarkoitan juuri silloin kun samaa asiaa on veivattu monta kertaa keskenään.

Tämän itsekin ymmärrän, että kun on joku lyhytaikainen harmi, esimerkiksi kun tulee kotiin töistä ja alkaa purkas sydäntään jostain sen päivän asiasta niin silloin usein vain haluaa purkaa sydäntään. Ja saada myötätuntoa.

Mutta onhan niinkin, että jos kumppanilleen tai ystävilleen toistuvasti purkaa samoja työhuoliaan, niin silloin jollain tulee, ymmärrettävästi, tarve antaa neuvoja.

On eri asia jos asian purkamisen tarve on lyhytaikainen ja menee ohi itsestään kuin kuukausia, jopa vuosia toistuva saman asian ja tilanteen vatuloiminen.

Myös riippuu asioiden vakavuudesta.

Näin me ihmiset ollaan erilaisia, taas tuli huomattua. Itse kuulun siihen porukkaan, joka ei näe mitään hyötyä siitä, että valitan vaan ja odotan toisen nyökyttelevän hissukseen. Se on vielä loukkaavampaa, jos sieltä tulee jotain turhanpäiväisiä ja ulkoaopittuja korulauseita "Voi sinua, kun on niin rankkaa, jaxuhali<3". Siinä kohtaa menee kaikki kiinnostus kertoa toiselle yhtään mitään. En minä mitään sääliä kaipaa, vaan näkemyksiä, neuvoja, mielipiteitä jotain, joka voisi edistää asiaa. Tulee sellainen olo, ettei toista kiinnosta yhtään, jos hän vain sanoo "jaxuhali<3". Kun taas yhdessä näkemysten miettiminen ja vastavuoroisuus kertoo minulle siitä, että toista kiinnostaa oikeasti olla läsnä ja auttaa. Ei niiden neuvojen tarvitse olla mitään rakettitiedettä tai aina oikeitakaan, mutta yritys kertoo jo paljon. Jotkut sitten taas haluavat vain märehtiä, ja raa'alta kuulostaa, mutta kyllä se minunkin mielestäni on vähän sellaista oksennusämpärimeininkiä, jollaisella en halua ystäviäni kuormittaa. Terapiat on sitä varten, että siellä voi märehtiä. Jokaisella kuitenkin on omat murheensa ja rankkuutensa, erona on vain se, että yhdet märehtivät niitä muiden rasitukseksi ja toiset sitten koittavat ratkaista ongelmat saman tien. Kivittäkää vaan.

Vierailija kirjoitti:

Näin me ihmiset ollaan erilaisia, taas tuli huomattua. Itse kuulun siihen porukkaan, joka ei näe mitään hyötyä siitä, että valitan vaan ja odotan toisen nyökyttelevän hissukseen. Se on vielä loukkaavampaa, jos sieltä tulee jotain turhanpäiväisiä ja ulkoaopittuja korulauseita "Voi sinua, kun on niin rankkaa, jaxuhali<3". Siinä kohtaa menee kaikki kiinnostus kertoa toiselle yhtään mitään. En minä mitään sääliä kaipaa, vaan näkemyksiä, neuvoja, mielipiteitä jotain, joka voisi edistää asiaa. Tulee sellainen olo, ettei toista kiinnosta yhtään, jos hän vain sanoo "jaxuhali<3". Kun taas yhdessä näkemysten miettiminen ja vastavuoroisuus kertoo minulle siitä, että toista kiinnostaa oikeasti olla läsnä ja auttaa. Ei niiden neuvojen tarvitse olla mitään rakettitiedettä tai aina oikeitakaan, mutta yritys kertoo jo paljon. Jotkut sitten taas haluavat vain märehtiä, ja raa'alta kuulostaa, mutta kyllä se minunkin mielestäni on vähän sellaista oksennusämpärimeininkiä, jollaisella en halua ystäviäni kuormittaa. Terapiat on sitä varten, että siellä voi märehtiä. Jokaisella kuitenkin on omat murheensa ja rankkuutensa, erona on vain se, että yhdet märehtivät niitä muiden rasitukseksi ja toiset sitten koittavat ratkaista ongelmat saman tien. Kivittäkää vaan.

Joku kirjoitti aiemmin, että todellinen ongelma saattaa olla, että kokee olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Luettuani sinun kommentisi mulle tuli mieleen, että ehkä nämä näkymättömät ja merkityksettömät hakevatkin just sitä, että edes ystävä näkisi heidät ja he tuntisivat olevansa edes ystävälleen merkityksellisiä. Ja tämän kokemuksen he saavat vain, jos heillä on jotain valittamisen aihetta. Jos heillä olisi ongelmat ratkaistuina ja asiat hyvin, pelkäisivät muuttuvansa ystävilleenkin näkymättömiksi ja merkityksettömiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin me ihmiset ollaan erilaisia, taas tuli huomattua. Itse kuulun siihen porukkaan, joka ei näe mitään hyötyä siitä, että valitan vaan ja odotan toisen nyökyttelevän hissukseen. Se on vielä loukkaavampaa, jos sieltä tulee jotain turhanpäiväisiä ja ulkoaopittuja korulauseita "Voi sinua, kun on niin rankkaa, jaxuhali<3". Siinä kohtaa menee kaikki kiinnostus kertoa toiselle yhtään mitään. En minä mitään sääliä kaipaa, vaan näkemyksiä, neuvoja, mielipiteitä jotain, joka voisi edistää asiaa. Tulee sellainen olo, ettei toista kiinnosta yhtään, jos hän vain sanoo "jaxuhali<3". Kun taas yhdessä näkemysten miettiminen ja vastavuoroisuus kertoo minulle siitä, että toista kiinnostaa oikeasti olla läsnä ja auttaa. Ei niiden neuvojen tarvitse olla mitään rakettitiedettä tai aina oikeitakaan, mutta yritys kertoo jo paljon. Jotkut sitten taas haluavat vain märehtiä, ja raa'alta kuulostaa, mutta kyllä se minunkin mielestäni on vähän sellaista oksennusämpärimeininkiä, jollaisella en halua ystäviäni kuormittaa. Terapiat on sitä varten, että siellä voi märehtiä. Jokaisella kuitenkin on omat murheensa ja rankkuutensa, erona on vain se, että yhdet märehtivät niitä muiden rasitukseksi ja toiset sitten koittavat ratkaista ongelmat saman tien. Kivittäkää vaan.

Joku kirjoitti aiemmin, että todellinen ongelma saattaa olla, että kokee olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Luettuani sinun kommentisi mulle tuli mieleen, että ehkä nämä näkymättömät ja merkityksettömät hakevatkin just sitä, että edes ystävä näkisi heidät ja he tuntisivat olevansa edes ystävälleen merkityksellisiä. Ja tämän kokemuksen he saavat vain, jos heillä on jotain valittamisen aihetta. Jos heillä olisi ongelmat ratkaistuina ja asiat hyvin, pelkäisivät muuttuvansa ystävilleenkin näkymättömiksi ja merkityksettömiksi. 

Voi olla, että tuossa olisi jotain perää. Olisi kyllä hirvittävän surullinen kohtalo, jos valitus on miltei ainoa keino saada huomiota tai tuntea olevansa olemassa. Syntyy paha kierre, kun harva pidemmän päälle jaksaa niin raskasta seuraa. 

Sitten oma lukunsa on ihmiset, jotka ottaa valittamisen tosi henkilökohtaisesti ja raskaasti. Minulle ja ystävälleni se on huumoria, naurammekin samalla kun valitamme. Ei sitä tarvitse niin syvällisesti ottaa, että aina nuo lähestyvät asioita negatiivisesti. Päinvastoin näemme asioissa sen hulvattomuuden kun ne tosiaan menee vituralleen aina. Mutta jotkut on naama nyrpällään siitä, pitäisi kuulemma positiivisen kautta ajatella ja laitella sydämiä joka paikkaan.

No, me ei olla sellasia. Sorit siitä ;-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin me ihmiset ollaan erilaisia, taas tuli huomattua. Itse kuulun siihen porukkaan, joka ei näe mitään hyötyä siitä, että valitan vaan ja odotan toisen nyökyttelevän hissukseen. Se on vielä loukkaavampaa, jos sieltä tulee jotain turhanpäiväisiä ja ulkoaopittuja korulauseita "Voi sinua, kun on niin rankkaa, jaxuhali<3". Siinä kohtaa menee kaikki kiinnostus kertoa toiselle yhtään mitään. En minä mitään sääliä kaipaa, vaan näkemyksiä, neuvoja, mielipiteitä jotain, joka voisi edistää asiaa. Tulee sellainen olo, ettei toista kiinnosta yhtään, jos hän vain sanoo "jaxuhali<3". Kun taas yhdessä näkemysten miettiminen ja vastavuoroisuus kertoo minulle siitä, että toista kiinnostaa oikeasti olla läsnä ja auttaa. Ei niiden neuvojen tarvitse olla mitään rakettitiedettä tai aina oikeitakaan, mutta yritys kertoo jo paljon. Jotkut sitten taas haluavat vain märehtiä, ja raa'alta kuulostaa, mutta kyllä se minunkin mielestäni on vähän sellaista oksennusämpärimeininkiä, jollaisella en halua ystäviäni kuormittaa. Terapiat on sitä varten, että siellä voi märehtiä. Jokaisella kuitenkin on omat murheensa ja rankkuutensa, erona on vain se, että yhdet märehtivät niitä muiden rasitukseksi ja toiset sitten koittavat ratkaista ongelmat saman tien. Kivittäkää vaan.

Joku kirjoitti aiemmin, että todellinen ongelma saattaa olla, että kokee olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Luettuani sinun kommentisi mulle tuli mieleen, että ehkä nämä näkymättömät ja merkityksettömät hakevatkin just sitä, että edes ystävä näkisi heidät ja he tuntisivat olevansa edes ystävällee

n merkityksellisiä. Ja tämän kokemuksen he saavat vain, jos heillä on jotain valittamisen aihetta. Jos heillä olisi ongelmat ratkaistuina ja asiat hyvin, pelkäisivät muuttuvansa ystävilleenkin näkymättömiksi ja merkityksettömiksi. 

Olen eri, mutta ymmärrän tuonkin näkökannan kyllä.

Mutta jos asia on niin, että joku ihminen tuntee itsensä näkyväksi ja merkitykselliseksi ainoastaan valittamisen kautta niin tämä näkymättömyyden ja merkityksettömyyden ongelma on sen laatuinen, että vaatii asiantuntija-apua. Siihen eivät riitä ystävän voimat eivätkä taidot.

Ystävätkin ovat vain ihmisiä.

Tiedän itsekin näitä tämäntyyppisiä ihmisiä ja olen tajunnut, että he saavat (tai luulevat saavansa) huomiota muilta vain kun valittavat asioitaan. Monet myös käyvät eri lääkäreillä saadakseen kuuntelijan ja lääkäri kohdistaa huomionsa heihin edes hetkeksi.

Sitten kun joku lääkäri yrittää neuvoa, antaa ohjeita tai toteavat ettei mitään sen suurempaa sairautta ole eikä aihetta lisätutkimiseen niin suuttuvat ja vaihtavat lääkäriä.

Näille itsensä näkymättömäksi yms. kokeville ihmisille tuskin mikään ystävien kuuntelusessio riittää, hetkeksi kyllä, mutta taas sama tunne nousee pintaan. Ise asian syvintä ydintä ja muutosta ko. tunteeseen se ei tuo.

Siksi on myös ymmärettävää ja inhimillistä, että ystävät eivät aina jaksa kuunnella. Varsinkin kun neuvoja ei saa antaa eikä niistä ole apuakaan.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on juuri tuollainen. Avauduin loppuunpalamisesta ja toivoin edes jotain myötätuntoa. Mutta sieltä tuli taas kerran: kuulepa xx, kukaan ei tee asioita a ja b puolestasi ellet itse tee.

Kuulostaapa niin äidiltäni että meni ihan kylmät väreet selkää pitkin. Äidilläni on tapana sanoa "Mitäpä jos vaan otat ja teet!" jos puhuu jostain vaikeudesta kuten terveysongelmista että ei fyysisesti pysty tekemään jotain, tai ei uskalla kun pelkää jotain. Itse on sitten sellainen että kun pitäisi jotain oikeasti tehdä, istuu sohvalla ja jakelee muille käskyjä. Jos sitten joku ottaa ja tekee kuten itse parhaaksi näkee, alkaa kettuilu "eihän sitä noin tehdä" jne. Liikenteessäkin neuvoo että "aja tuosta vaan mitä siinä mietit" eli päin punaisia ja väärään suuntaan. Ihminen ei itse saanut ajokorttia koskaan, Luojan kiitos, ei pyörälläkään osaa ajaa kolaroimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myöskin eräs, jolla on tapana (pyrin pääsemään tästä tavasta eroon), tarjota apua ja ehdotuksia, tilanteissa, joissa kenties pitäisikin vain kuunnella.

Syynä tähän ihan vain se, että itsestäni tuntuu siltä, että en auta tarpeeksi jos "vain" kuuntelen, ja että pitäisi tehdä jotain enemmän jotta olisin oikeasti avuksi

Ystäväni sanoi mulle tämän saman, ja voi että miten toivoinkaan, että sanat olisivat riittäneet kertomaan, kuinka suuri merkitys sillä on, kun tulee kuulluksi! Kun kokemusta on lähinnä siitä, että ei tule. Se todellakin riittää. Neuvoja/toista näkökulmaa voi sitten pyytää itse lisäksi, jos tarvitsee.

Mutta miksi sitä ei sitten voi heti keskustelun alussa sanoa? Tätä en millään käsitä mikä siinä on niin vaikeaa?

Miksi ystävän pitää se joillain omilla tuntosarvillaan salaperäisesti tuntea telepaattisesti? Jos ystävän kuunteluapu on noin arvokasta niin mielestäni on itsekästä olla sitä suoraan sanomatta. Voisit arvostaa ystävää ja jopa helpottaa hänen kuunteluaan kun hänen ei tarvitse miettiä päässään ratkaisuehdotuksia.

Jos odottaa toiselta tukea ja ymmärrystä ja saa myös sitä täytyy ymmärtää myös itse tehdä asioita toiseen suuntaan. Eikä salaperäisesti vaieta toisesta, ettei tarvitse neuvoja, ja kertoa että voi voi kun taas oli niin kurjaa.

Ei ystävien tuki ole loputon kaivo josta ammentaa yksipuolisesti ja jopa moittien, että kun se ei nyt tuotakaan ymmärtänyt oikein. Vaan luuli, että tarvitsen jotain neuvojakin, olipas ymmärtämätön ystävä.

Sanon ja olin tuollekin ystävälle sanonut. Hän siihen totesi, että tuntuu, ettei tee tarpeeksi, johon vastasin, että todellakin se pelkkä kuuntelu on tarpeeksi ja että jos tarvitsen neuvoja/muuta apua, pyydän sitä. Sittenkin häntä edelleen ahdisti, ettei auta tarpeeksi. Sillehän en voi mitään, jos ei toinen usko eikä sisäistä, mitä sanon. En ole häneltä enää "pelkkää" kuulevaa korvaa hakenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Tätä hiukan ihmettelen. Eikö kaikkien lasten kuuluisi joka tapauksessa saada tietää iäkkään vanhemman sairastumisesta? Kertoisit siis siskollesi vain siinä tapauksessa, että se vaikuttaisi tämän elämään jotenkin, eli hän joutuisi järjestelemään päivittäisiä menojaan?  Omat vanhempani ovat jo poissa, mutta kyllä me kaikki sisarukset aikoinaan pidimme toisemme ajan tasalla vanhempien suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että tuossa olisi jotain perää. Olisi kyllä hirvittävän surullinen kohtalo, jos valitus on miltei ainoa keino saada huomiota tai tuntea olevansa olemassa. Syntyy paha kierre, kun harva pidemmän päälle jaksaa niin raskasta seuraa. 

Ei se ole niin, että vain valittamalla saa huomiota. Vaan että kun silloinkin tulisi nähdyksi, ei ainoastaan silloin kun menee hyvin ja on kevyttä seuraa. Näin minä kasvoin, että vain "hyvät" tunteet saivat näkyä, surun, vihan ja pelon kanssa sai korventua yksin ja tuli häväistyksi. Sittemmin olen oppinut, että riippuu ihmisestä, kuka pystyy olemaan läsnä toiselle myös vaikeina hetkinä. Seinille en enää puhu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai vasta viime hetkellä ennen kuolemaa? Mitä jos se henkilö haluaisi tavata jo aiemminkin kun on vielä paremmin voimissaan? Saahan siitä sitten hyvän omantunnon, kun on ehtinyt nähdä sen viimeisillään olevan potilaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Jaha, täällä on koolla viisastelijoiden ja tahallaan väärinymmärtäjien porukkaa.. Siis aika turhauttavaa yrittää selittää jotain niin tavallista asiaa kuin tämä. Kun kysyjällekin läheinen ihminen on kyseessä ja päivitän kuulumisiaan. Tiedot tämän terveydentilasta kysyjällä jo on ja on mielestäni aika normaalia kertoa, mitä on parhaillaan meneillään. Ja mitä toimenpiteitä on tulossa seuraavaksi. Kun nimenomaan se kysyjää kiinnostaa. En rupea siinä vaiheessa tai alunalkaenkaan panttaamaan tietoja.

Ettekö te viisastelijat sitten koskaan puhu kenenkään lähiomaisenkaan terveydestä/sairaudesta kenenkään, edes toisen lähiomaisen kanssa? Vai menettekö heti terapiaan?

Ei ketään kiinnosta, mitä toimenpiteitä jollekin sukulaiselle on tulossa. Oikeasti, ei ketään. Jos tuntuu, että olet jatkuvasti huolissasi tilanteesta, kyseessä voi olla yleinen ahdistuneisuushäiriö.

Voi kiinnostaa tai sitten ei kiinnosta. Voi olla, ettei edes haluaisi tietää. Riippuu ihmisestä, riippuu läheisestä ja riippuu sairaudesta. Sairaanhoitajana mulle läheisen tulevat tutkimukset kertovat, missä sairauden vaiheessa ollaan tai mitä lääkärit epäilevät. Läheinen itse ei välttämättä vielä tiedä, mitä lääkärit tutkimuksillaan tarkalleen ottaen hakevat ja epäilevät. Lääkäreille on tavallista kertoa potilaalle asioita vasta sitten, kun tutkimustulokset ovat tulleet eikä etukäteen, mitä kaikkea mahdollisesti epäilevät. Keiden tulevat tutkimukset kiinnostaa mua? Lähinnä niiden, jotka joka vuosi istuvat samassa joulupöydässä kanssani. Miksi kiinnostavat? Koska sairaanhoitajuuteni vuoksi mulle on lähisuvussani ( = joulupöydässäni istuvat) langennut huolehtijan, järjestelijän, hoivaajan, hoitajan ja lohduttajan rooli. Kun tiedän, missä läheisen sairaudessa mennään tai mitä lääkärit epäilevät, mulle jää aikaa varautua asioihin, joita kenties joudun tutkimustulosten valmistuttua tekemään. Roolini vuoksi en kuitenkaan kerro läheisilleni omista sairauksistani ennenkuin on aivan pakko eli en enää pysty salaamaan asiaa. 

Aiemmalle kirjoittajalle: en puhu läheisteni sairauksista ulkopuolisille. Ulkopuolisilla tarkoitan ystäviäni, kavereitani jne. Läheisillenikin puhun vain siinä tapauksessa, että sairastunut on itse pyytänyt puhumaan asiasta tai on kykenemätön kommunikoimaan  tai asialla on jokin merkitys sille, jolle kerron. Jos sairastunut on jompi kumpi iäkkäistä vanhemmistani, voin puhua asiasta siskoni kanssa, jos on oletettavissa, että siskoni joutuu jotenkin järjestelemään omaa elämäänsä kerrottuani asian. "Koska isän tilanne on nyt X, en voi hänen sairaalasta päästyään huolehtia kaikesta yksin vaan sinun tulisi hoitaa A, B ja C asiat."  Lapsilleni, siskoni lapsille tai heidän kenenkään puolisolleen en kerro, jos on oletettavaa, että sairastunut voi jossain vaiheessa kertoa itse tai hän on pyytänyt mua kertomaan. Kuitenkin siinä tapauksessa kerron, jos alkaa olla viimeiset hetket mennä vielä tapaamaan sairastunutta. 

Tätä hiukan ihmettelen. Eikö kaikkien lasten kuuluisi joka tapauksessa saada tietää iäkkään vanhemman sairastumisesta? Kertoisit siis siskollesi vain siinä tapauksessa, että se vaikuttaisi tämän elämään jotenkin, eli hän joutuisi järjestelemään päivittäisiä menojaan?  Omat vanhempani ovat jo poissa, mutta kyllä me kaikki sisarukset aikoinaan pidimme toisemme ajan tasalla vanhempien suhteen. 

En tosiaan maininnut, että vanhemmillani  ei ole muita lapsia kuin minä ja siskoni. Jos olisi, tietenkään esim kuvaamassani tilantessa vastuu ei jäisi vain mulle ja siskolleni vaan vastuita jaettaisiin myös muille sisaruksille, joten kertoisin myös heille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.

Joskus voi olla itse sokea ratkaisulle, koska ei näe tilannetta ulkoa päin. Tai tarvitsee sen, että joku toinen sanoo ääneen jonkun kipeän asian jota on halunnut väistellä mutta se on lopulta pakko hyväksyä.

En muista yhtään tilannetta, jolloin toisen kysymättä antama neuvo olisi ollut mulle hyödyksi. Itse olen kyllä kyennyt ratkaisut löytämään ja saanut siihen tukea kuuntelevilta ystäviltä.

No hyvä sinä. Mutta jos löysit ratkaisut itse, miksi niitä asioita piti muille vielä sälyttää?

Sälyttää? Onko jakaminen ja keskustelu sulle taakka?

Mä oonkin usein epäillyt, että neuvojilla on elämässä liikaa raskaita asioita. Heillä ei ole voimia keskustella eikä kohdata omia, saati sitten toisten, tunteita. Siksi he hyppäävät suoraan yksioikoisiin ratkaisuihin.

Tunteissa rypeminen on yliarvostettua ja aiheuttaa ongelmia ihan yhteiskunnallisellakin tasolla. Koen tunteita siinä missä muutkin, mutta kun keskustelen niin haluan keskustella vähän mielenkiintoisemmista asioista.

Rypeminen ja käsittely on kaksi asiaa. Yhteiskuntatieteilijänä olen kyllä kiinnostunut muustakin kuin tunteista... Kerrohan toki, millaisia yhteiskuntatason ongelmia näet sen aiheuttavan, että ihmiset puhuvat omista murheistaan ja kuuntelevat toistensa murheita?

Tarkoitin enemmän loukkaantumiskulttuuria ja netissä pöyristymistä ja lynkkausmielialaa, sekä poliittisia kysymyksiä jotka jakavat ihmiset heimoihin jotka eivät enää edes kykene keskustelemaan, koska se oma ideologia tunnetaan niin voimakkaasti tunnereaktiona että aivot menevät tilttiin.

Minä kuulun näihin ratkaisukeskeisiin ihmisiin, enkä missään nimessä halua "velloa ongelmissani". Jos minulla on ongelma, kerron siitä muille oikeastaan vain siinä toivossa, että toiset osaisivat ehdottaa sellaisia ratkaisuja, joita en ole vielä itse keksinyt.

Minulle on myös tosi vaikea kuunnella sellaista voivottelua ja ongelmissa vellomista, johon ei haluta mitään neuvoja tai vinkkejä, halutaan vain valittaa. En oikein pysty sellaista kuuntelemaan. Toki ymmärrän, jos kyseessä on esimerkiksi vakava sairaus, jonka takia on jo menty lääkäriin ja asiaa on edistetty. Silloin minä en varmastikaan pysty neuvomaan mitään ja roolini on olla kuuntelijana. Paitsi tietysti jos itselläni olisi sama sairaus, silloin voisin vinkata jotain tietämääni asiantuntijalääkäriä tms.

Mutta jos kyseessä on ongelma, jolle ei ole edes tehty mitään, vaan valitetaan vaan.....se on kyllä ihan käsittämättömän vaikeaa ymmärtää mulle.