Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Ilmeisesti siskoni on "ratkaisukeskeinen neuvoja", koska lähes joka asiaan mitä (harvoin) hänelle kerran tai laitan viestiä, on vastauksena jokin ohje tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ei koskaan vain Kuuntele. Mietin että häntä taitaa ahdistaa, ja haluaa ratkoa asian pois päiväjärjestyksestä ahdistamasta =D itse olen opetellut sietämään ahdistusta/ikäviä asioita on ja tapahtuu, ja sitä etten voi kaikkia maailman asioita muuttaa. Työssäni kuuntelen paljon ihmisten vuodatusta millon mistäkin. Esim vaikka se juoppoalkkis itkee miten on juonut rahansa ja perhe jättänyt. Ei siinä kohtaa kukaan vähääkään älyävä ala jälkiviisastelemaan tai ohjeistamaan raitistumisen aakkosia - alkkis on ollut tietoinen niistä asioista jo monta vuosikymmentä. On hänkin silti kuuntelevien korvien arvoinen, edes sen hetken ajan ilman moraalisaarnaa.

Kuule, mulla on ratkaisu tähän ongelmaan: älä avaudu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä kommentit vahvistavat jälleen kerran sen, kuinka vähän ihmiset pystyvät samaistumaan toisten asioihin ja, itse asiassa, kuinka vähän heillä on siihen yleensäkään halua.

Itse olen tunnustetusti hyvä kuuntelija ja myös oppinut olemaan tarjoamatta mitään pikaratkaisuja isoihin ongelmiin. Saatika määräämään mitä toisen nyt ehdottomasti TÄYTYY tehdä.

Mites te neuvojat itse reagoitte, jos nyt teillä mistään oikeasti hankalista asioista on kokemusta, kun besserwisser ylittää rajanne ja näyttää kuinka tyhmä oletkaan, kun et ole tajunnut tätä hänen mielestään ilmeistä ratkaisua?

Besserwisser ei välitä siitä onko kaikki vaihtoehdot jo ennen häntä käyty läpi. Hän ei myöskään ymmärrä, jos hänen asiantuntemuksensa ei riitä, tärkeintä on että saa sen oman kantansa tupata toiselle.

Jos se ongelmissa oleva on sen jälkeen vielä ahdistuneempi, mitä väliä, tärkeintä on se, että minämimäminä olen oikeassa.

Kannattaa muistaa, että ihmiset ovat erilaisia. Jos mulla on jokin ongelma, josta puhun toiselle ihmiselle, en halua kuulla mitään myötätunnon osoituksia tms vaan jotain, millä saisin ratkaistua ongelmani. Jos toinen vastaa mulle tyyliin "Voi miten kurja  tilanne! Miltä susta nyt tuntuu?" , niin arvaa mitä? Mä otan sen vittuiluna. Ongelmista, joihin tiedän itsekin ratkaisun, mun ei tarvitse edes puhua kenellekään. 

Niin oliko tuossa mihin vastaat jotakin päähäntaputtelusta...? Ja oliko muutenkin tarvetta luetun ymmärtämiseen?

Vierailija kirjoitti:

Kuule, mulla on ratkaisu tähän ongelmaan: älä avaudu!

Ei besserwisserille tarvitse avautua. Riittää, että kommentoit kaunista ilmaa niin kyllä keksi neuvot. Lisäksi usein besserwissertyyppi hakemalla hakemalla hakee inttämisen aihetta provosoimalla ja jos ei provosoidu niin suuttuu ja alkaa pelkkä suora lyttääminen. Besserwisseriltä puuttuu empatiakyky ja tunneäly. Ei se mitään muuta ole. Pyörivät pelkästään itsensä ympärillä. Ratkaisukeskeisyys on sitten selitys sille, miksi muut ovat väärässä, kun on itse ensin loukannut ja tölvinyt.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen, joka alkaa miettiä ratkaisuja. Olen ADHD ja luultavasti myös Asperger, diagnostinen tutkimus on Aspergerin osalta vielä kesken. En osaa itsestään kaiken maailman sosiaalisia sääntöjä ja oletettuja käyttäytymismalleja. Mulla tulee Aspergerin puolelta tuo, etten tajua että tässä kuuluisi nyt vain kuunnella ja olla myötätuntoinen. ADHD-aivot toimii ihan itsestään sillain, että ne keksii jatkuvalla syötöllä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. 

Jos joku tulee minulle selittämään ongelmaansa, niin mun aivoille se on vaan mahtava tilaisuus keksiä monenlaisia ratkaisuja ja niitä sitten pukkaa. 

Jotkut ihmiset valittavat samoista asioista vuosi toisensa perään. Ei heitä kiinnosta tehdä mitään niiden eteen, he tuntuvat jotenkin elävän siitä kärsimyksestä ja siinä piehtaroinnista. Jos ei halua ratkaista niitä ongelmia, niin pitäisivät sitten suunsa kiinni. 

Onko ihan mahdoton ajatus sanoa ennen ongelmiensa kaatamista toisen niskaan, että "en ole nyt etsimässä ratkaisua, ei ole vielä voimia siihen, mut haluaisin kertoa näistä, että saan samalla itsekin prosessoitua tätä asiaa"?

Voisi olla minun kirjoittama. En kertakaikkiaan tiedä mitä pitäisi sanoa tai miten olla toisen avautumisen edessä, jos kantaa ei saa ottaa. Kun se ilmeisesti herkästi tulkitaan pätemiseksi. Enkä oikein pysty myötäilemään, jos vaikuttaa että avautuja on väärässä. Aika usein vuosia samoista asioista valittavat eivät mielestäni näe omaa osuuttaan asioissa. Jos ei voi muuttaa esim. puolisoaan tai olosuhteita, niin ehkä voisi kokeilla muuttaa omaa asennettaan ja toimintamallejaan. Kyllä minuakin neuvotaan ja se ärsyttää silloin, kun neuvoja ei tiedä mistään mitään tai yrittää sillä kuitata ja ohittaa asiani. Vieläpä ärsyyntyy, kun huonot neuvonsa ei "kelpaa" ja perusteluni ovat mielestään negatiivisuutta tai tekosyitä. Mutta sen "neuvomisenkin" voi tehdä monella tapaa, kuten kuullostelevana ehdotteluna tai tökerösti käskymuodossa. Olen asiakeskeinen ihminen enkä aina muista, että ne yksipuoliset valitusvirret palvelevat monilla jotain sosiaalisia tarpeita, eivätkä ole tarkoitettukaan siinä ratkaistaviksi tai edellytä pohdintaa. On se niin vaikeaa reaktiiviselle ihmiselle olla vain hiljaa hymähdellen vastaanottimena. Ja se tulkitaankin usein, ettei kiinnosta tai on ajatuksissaan. Ehkä sillä avautujallakin on vastuu olla avautumatta niille ihmisille, joiden reagointitavat ei miellytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä kommentit vahvistavat jälleen kerran sen, kuinka vähän ihmiset pystyvät samaistumaan toisten asioihin ja, itse asiassa, kuinka vähän heillä on siihen yleensäkään halua.

Itse olen tunnustetusti hyvä kuuntelija ja myös oppinut olemaan tarjoamatta mitään pikaratkaisuja isoihin ongelmiin. Saatika määräämään mitä toisen nyt ehdottomasti TÄYTYY tehdä.

Mites te neuvojat itse reagoitte, jos nyt teillä mistään oikeasti hankalista asioista on kokemusta, kun besserwisser ylittää rajanne ja näyttää kuinka tyhmä oletkaan, kun et ole tajunnut tätä hänen mielestään ilmeistä ratkaisua?

Besserwisser ei välitä siitä onko kaikki vaihtoehdot jo ennen häntä käyty läpi. Hän ei myöskään ymmärrä, jos hänen asiantuntemuksensa ei riitä, tärkeintä on että saa sen oman kantansa tupata toiselle.

Jos se ongelmissa oleva on sen jälkeen vielä ahdistuneempi, mitä väliä, tärkeintä on se, että minämimäminä olen oikeassa.

Miksi ongelmissa oleva puhuu ongelmistaan ratkaisukeskeiselle ihmiselle, jos haluaa vain päähän taputtelua? Eikä silloin kannattaisi puhua sellaiselle ihmiselle, jolla on tapana taputella päähän? 

Niinpä. Jos ei ole varaa hedelmiin ja haluaa ehdottomasti banaanin, kannattaa puhua ongelmastaan sille, jolla on banaaneja. Eikä suuttua, kun saa appelsiinin siltä, jolla on appelsiineja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sano se, ettet varsinaisesti halua ratkaisua, vaan kuuntelua.

Juuri näin.

Ei tarvitse sitten uhriutua netissä, kun se toinen ei osannutkaan lukea ajatuksia mitä ap oikeasti haluaa.

Kaikille muillekin arvokas neuvo: Puhukaa ääneen, mitä oikeasti haluatte älkääkä luulko että se toinen vain mystisesti tajua sinua telepaattisesti.

Olen sanonutkin ja useamman kerran. Neuvojat (äitini ja siskoni) raivostuvat sekä siitä, että annan heille tällaisen neuvon sekä siitä, että kokevat toimintaansa arvosteltavan. He nimenomaan puolustautuvat argumentilla ratkaisukeskeisyys. Olen myös sanonut, että minua harmittaa, että tarttuvat puoleen sanaan ja olettavat minun aina valittavan jostain ja etten kykene ratkaisemaan elämäni haasteita itsenäisesti.

Yleensä neuvominen alkaa aivan sivulauseessa. Esimerkiksi sisko sanoo: "Teidän täytyy lähteä Alpeille vaeltamaan. Ystäväperhe oli siellä ja tykkäsivät."

Saatoin aikaisemmin vastata tähän, että kuulostaapa hauskalta, mutta meillä pienin on vasta 5kk, joten voisi olla esim. hankalaa vaihtaa vaippoja vaelluksella ja odotetaan, että saadaan nukkua kunnolla ja imetyskin loppuu + kaikki muu vauva-aikaan liittyvä haaste, kuten kattavat rokotukset jne. Tämä koetaan valittamisena ja alkaa vimmattu neuvominen ja aggressiivinen vähättely miten ystäväperhekin kävi vauvakaksosten kanssa vuorikiipeilemässä ja riippuliitämässä eikä haitannut yhtään, neuvoja siitä, miten erämaassa voi imettää ja erilaisten kestovaippojen käytöstä ja pesemisestä vuoripuroissa.

Varon nykyään aivan jokaista sanamuotoa heidän seurassaan ja minimoin tapaamiset pakollisiin, koska on aivan mahdoton miinakenttä selvitä tapaamisesta ilman jotain jankutusneuvontaa tai vähättelyä ja lyttäystä.

Aiempaan esimerkkiin vastaan nykyään, että hieno idea täytyypä pistää harkintaan. Tämä toki poikii sen, että sisko ei taaskaan kuuntele ja tulkitsee, että sanoin kyllä ja alkaa varaamaan matkaa saman tien. Silloin joudun sanomaan, että en varaa matkaa nyt. Tuosta tulee toki jankutusta ja neuvomista, miten matkailu avartaa ja pitäisi käydä enemmän ulkona eikä aina lukittautua neljän seinän sisään.

Ymmärrän, että ovat ratkaisukeskeisiä, rakastan molempia kaikesta huolimatta molempia, mutta en pidä heidän väheksyvästä ja alentuvasta asenteestaan. Käytös johtuu mielestäni siitä, että he eivät pidä minua tasavertaisena tai älykkäänä. Olen kuitenkin pärjännyt hyvin elämässäni sen kaikilla osa-alueilla, joten syitä väheksymiselle ei ole. Ystävyyssuhteissani neuvojaongelmaa ei ole vaan keskustelut ovat jotain siltä väliltä. Tätä ihan kaikkien neuvojien kannattaa miettiä kaksi kertaa, että onko tuon toisen ongelma todella ongelma, valittaako hän jne. Sitäkin voi kysyä, että miten koet tuon asian tai ihan vaikka joskus vain hyväksyä kieltävän vastauksen johonkin omaan ehdotukseen.

Eihän tämä sun esimerkkisi liity millään lailla tähän aloitukseen. Tässä aloituksessa puhuttiin siitä, että KUN KERROT ONGELMASTA, ja kaipaat kuuntelijaa, joku alkaa neuvomaan.

Ethän sä tossa sun esimerkissäsi ollut kertonut minkäänlaisesta ongelmasta? Vai olitko valittanut ensin siitä, että haluaisit matkailla? Tuskin.

Kyllä mullakin on äiti ja täti, jotka aina tietää ihan kysymättä mitä mun kodissa pitäisi tehdä sisustukselle, mihin pitäisi laittaa siivouskaappi jne. Mutta ei se liity tähän aloitukseen, kun he vaan hölisee omiaan ilman että kukaan on edes kysynyt heiltä mitään.

Ja ihan tiedoksi: kuvailemasi käytös ei ole mitään "ratkaisukeskeisyyttä", vaan päällepäsmäröintiä, ja sen myötä erittäin huonoa käytöstä.

Jos kerron vaikka että olen huolissani siitä että läheisellä epäillään olevan vakava sairaus, joka on siis jo tutkimusvaiheessa, niin en totisesti haluaisi kuulla että turha sun on nyt murehtia, murehdi vasta sitten, kun tai jos on aihetta. Jos ei sitten olekaan mitään, niin olet hukannut vain aikaasi turhaan murehtimiseen. Tällainen suhtautuminen on aika näsäviisasta. Ja tämäntapaista olen saanut kuulla itseäni huomattavasti nuoremmalta henkilöltä. Jolla ei siis itsellään ole vielä ollut elämässään suurempia huolia.

Ihminen kun ei ole kone, jossa olisi nappi, josta painaa päälle huolettoman mielialan, johonkin tiettyyn päivämäärään saakka.

Ja onhan sellainenkin tullut vastaan. Ihminen, joka väittää, ettei ole vähääkään huolissaan, vaikka on itseltä leikattu kasvain sisäelimestä tai pahannäköinen luomi puolisolta, joista kummastakaan ei vielä tiedä onko syöpää. Sen näkee sitten.. toteaa vain.

Miksi ette käy avautumassa terapiassa? Saa varmasti ostaa yksittäisiäkin tunteja, eikä se niin kallista ole, jotain 100e/h. Myös monen työterveyshuoltoon kuuluu tietty määrä, esim. 5 krt vuodessa psyk.sh. tapaamisia, joilla voi avautua elämästään kun on tarvetta. En ymmärrä yhtään tätä, miksi haetaan läheisistä psyykkistä tukea, kun eihän tavisihmisellä sellaista osaamista ole. Enhän minäkään pyydä sähkötöihin vaikka vanhaa äitiäni joka ei asiasta mitään ymmärrä, vaan tilaan sähkärin. Olisi todella epäreilua laittaa äiti vetämään johtoja ja sitten kiukutella hänelle miksei hän osaa, ja talo syttyi tuleen hänen sähläämisensä tuloksena.

Ohjaan läheiseni puhumaan ammattilaiselle, vertaistukitoimintaan, soittamaan auttavaan puhelimeen tai esim. mieli-omaohjelmien pariin heti kun käy selväksi, että avautumisen tarve johtuu psyykkisen tuen tarpeesta. Sen huomaa siitä, että samat aiheet toistuvat jatkuvasti, toinen on tuskainen tai masentuneen oloinen, pitää pitkiä monologeja ja saattaa kivahtaa jos sen keskeyttää. Moni on loukkaantunut, vaikka maallikkokeskustelu ei selvästi enää riitä? Selittäkää nyt joku tää mulle.

Vierailija kirjoitti:

Jos kerron vaikka että olen huolissani siitä että läheisellä epäillään olevan vakava sairaus, joka on siis jo tutkimusvaiheessa, niin en totisesti haluaisi kuulla että turha sun on nyt murehtia, murehdi vasta sitten, kun tai jos on aihetta. Jos ei sitten olekaan mitään, niin olet hukannut vain aikaasi turhaan murehtimiseen. Tällainen suhtautuminen on aika näsäviisasta. Ja tämäntapaista olen saanut kuulla itseäni huomattavasti nuoremmalta henkilöltä. Jolla ei siis itsellään ole vielä ollut elämässään suurempia huolia.

Sinä et voi mitenkään tietää, millaisia huolia nuoremmalla ihmisellä voi olla. Et mitenkään.

Mun anoppi kertoo kaikkien sukulaistensa syöpäepäilyt ja muut tautiepäilyt mulle, ja odottaa että kuuntelen myötätuntoisesti tunnin tai parikin. Kertomus alkaa, kun lapset on saatu nukkumaan, eivätkä häiritse terapeuttista istuntoa. Mä en tunne ketään näistä sukulaisista, en ole koskaan nähnytkään. On aivan äärimmäisen raskasta kuunnella itkevää anoppia miten hänen pikkuserkullaan epäillään melanoomaa ja pikkuserkun lapsikin asuu Amerikassa eikä pääse sieltä kolaamaan lumia, ja voi miten raskasta kaikilla on.

Olen täysin loppu näiden istuntojen jälkeen. Kuuntelelen töissä ihmisten murheita 8-16 joka arkipäivä, ja sitä pitäisi jatkaa vapaallakin. Anoppi on loukkaantunut mulle, kun sanoin kokeväni keskustelut raskaana ja voisiko hän keskustella vaikka omien aikuisten lastensa kanssa. Heitä ei kuulemma voi kuormittaa. Minua sitten voi. Miettikää oikeasti tarkasti, kenen päälle vyörytätte ongelmianne ja milloin hakea ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kerron vaikka että olen huolissani siitä että läheisellä epäillään olevan vakava sairaus, joka on siis jo tutkimusvaiheessa, niin en totisesti haluaisi kuulla että turha sun on nyt murehtia, murehdi vasta sitten, kun tai jos on aihetta. Jos ei sitten olekaan mitään, niin olet hukannut vain aikaasi turhaan murehtimiseen. Tällainen suhtautuminen on aika näsäviisasta. Ja tämäntapaista olen saanut kuulla itseäni huomattavasti nuoremmalta henkilöltä. Jolla ei siis itsellään ole vielä ollut elämässään suurempia huolia.

Sinä et voi mitenkään tietää, millaisia huolia nuoremmalla ihmisellä voi olla. Et mitenkään.

Ja vain tähän sitten takerruit? Kyllä tuon nuoremman, aika läheisen muuten, asiat tunnen aika hyvin. Mutta en minä hänelle vastaavaa laukoisi, jos samantapaisista huolista kertoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tollanen, joka alkaa miettiä ratkaisuja. Olen ADHD ja luultavasti myös Asperger, diagnostinen tutkimus on Aspergerin osalta vielä kesken. En osaa itsestään kaiken maailman sosiaalisia sääntöjä ja oletettuja käyttäytymismalleja. Mulla tulee Aspergerin puolelta tuo, etten tajua että tässä kuuluisi nyt vain kuunnella ja olla myötätuntoinen. ADHD-aivot toimii ihan itsestään sillain, että ne keksii jatkuvalla syötöllä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. 

Jos joku tulee minulle selittämään ongelmaansa, niin mun aivoille se on vaan mahtava tilaisuus keksiä monenlaisia ratkaisuja ja niitä sitten pukkaa. 

Jotkut ihmiset valittavat samoista asioista vuosi toisensa perään. Ei heitä kiinnosta tehdä mitään niiden eteen, he tuntuvat jotenkin elävän siitä kärsimyksestä ja siinä piehtaroinnista. Jos ei halua ratkaista niitä ongelmia, niin pitäisivät sitten suunsa kiinni. 

Onko ihan mahdoton ajatus sanoa ennen ongelmiensa kaatamista toisen niskaan, että "en ole nyt etsimässä ratkaisua, ei ole vielä voimia siihen, mut haluaisin kertoa näistä, että saan samalla itsekin prosessoitua tätä asiaa"?

Voisi olla minun kirjoittama. En kertakaikkiaan tiedä mitä pitäisi sanoa tai miten olla toisen avautumisen edessä, jos kantaa ei saa ottaa. Kun se ilmeisesti herkästi tulkitaan pätemiseksi. Enkä oikein pysty myötäilemään, jos vaikuttaa että avautuja on väärässä. Aika usein vuosia samoista asioista valittavat eivät mielestäni näe omaa osuuttaan asioissa. Jos ei voi muuttaa esim. puolisoaan tai olosuhteita, niin ehkä voisi kokeilla muuttaa omaa asennettaan ja toimintamallejaan. Kyllä minuakin neuvotaan ja se ärsyttää silloin, kun neuvoja ei tiedä mistään mitään tai yrittää sillä kuitata ja ohittaa asiani. Vieläpä ärsyyntyy, kun huonot neuvonsa ei "kelpaa" ja perusteluni ovat mielestään negatiivisuutta tai tekosyitä. Mutta sen "neuvomisenkin" voi tehdä monella tapaa, kuten kuullostelevana ehdotteluna tai tökerösti käskymuodossa. Olen asiakeskeinen ihminen enkä aina muista, että ne yksipuoliset valitusvirret palvelevat monilla jotain sosiaalisia tarpeita, eivätkä ole tarkoitettukaan siinä ratkaistaviksi tai edellytä pohdintaa. On se niin vaikeaa reaktiiviselle ihmiselle olla vain hiljaa hymähdellen vastaanottimena. Ja se tulkitaankin usein, ettei kiinnosta tai on ajatuksissaan. Ehkä sillä avautujallakin on vastuu olla avautumatta niille ihmisille, joiden reagointitavat ei miellytä.

Näitä asioita voi opetella. Voi asennoitua kuulemaansa niin, että kyseessä on hänen ongelmansa eikä sinun. Jos hän onkin mielestäsi väärässä, sinun ei tarvitse oikaista asiaa tai edes sanoa, että olet eri mieltä, koska hänen ongelmansa ei edelleenkään ole sinun. Vain hän kärsii ongelmastaan, et sinä. Hyvin usein toinen haluaa vain purkaa sydäntään. Kun hän on saanut sen tehtyä, hän on hetken aikaa helpottunut ja ehkä itkee hieman vähemmän kuin ennen sinulle kertomista. Sinä taas olet ollut hyvin yksinkertaisella tavalla hänen tukenaan, mutta voit lähteä vaikka heti sen jälkeen pitämään hauskaa ystäviesi kanssa. Voit ystävää kuunnellessasi olla hetken aikaa  surullinen, koska hän on surullinen. Mutta älä ole surullinen siitä, miksi ystäväsi on surullinen. Et voi mitään syille, minkä vuoksi hän on surullinen. Ne syyt ovat hänen ongelmansa ja hänen elämäänsä, ei sinun. Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta ei ole. Tällä tavalla pystyy pitämään itsensä ja erityisesti omat tunteensa erillään toisesta ihmisestä ja hänen tunteistaan. Ja tästä seuraa, ettei enää koe tarvetta alkaa ratkaisemaan toisen ihmisen ongelmia eikä antamaan neuvoja. Eikä kuormitu liikaa toista kuunnellessaan. Mulla on hyvä ystävä, jonka elämässä ei ole viimeiseen viiteen vuoteen tainnut tapahtua juuri mitään hyvää. Osa ongelmista on edelleen samoja kuin ennenkin. Koko ajan tulee lisää uusia ongelmia. Hän on ongelmistaan hyvin kuormittunut ja sen vuoksi pienet, mitättömältä kuulostavatkin vaikeudet, tuntuvat hänestä vuoren korkuisilta. Muutama viikko sitten hän soitti mulle itkien. Kertoi olevansa aivan lopussa ja ettei hän kestä enää yhtään ainoaa vastoinkäymistä. Hänen puheestaan olisi voinut saada käsityksen, että nyt on tapahtunut jotain todella kamalaa. Joku läheisensä kuollut, hän saanut jonkun vakavan sairauden diagnoosin, kotinsa palanut tms. Kuitenkin hän oli vain saanut vatsataudin, oksentanut koko edellisen illan ja yön ja nyt oli hyvin väsynyt. Lähes jokainen lienee sairastanut vatsataudin ainakin kerran elämässään ja tietää, että kun ei enää tule oksennusta, tulee kamala väsymys. Ei jaksa tehdä mitään. Jos elämässä on asiat pääsääntöisesti hyvin, vatsatauti on silloinkin inhottava tauti, mutta tietää sen olevan parissa päivässä ohi eikä vaivu sen vuoksi epätoivoon. Ei mun olisi ollut mitään järkeä alkaa neuvomaan ystävääni vatsataudin hoidossa. Ehdottamaan, mitä voisi kokeilla syödä. Tai kertomaan, että pitää muistaa juoda riittävästi, jotta ei tule nestehukka. Ei hän soittanut mulle siksi, että oli saanut vatsataudin, vaan siksi, että taas kerran maailma murjoo. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette käy avautumassa terapiassa? Saa varmasti ostaa yksittäisiäkin tunteja, eikä se niin kallista ole, jotain 100e/h. Myös monen työterveyshuoltoon kuuluu tietty määrä, esim. 5 krt vuodessa psyk.sh. tapaamisia, joilla voi avautua elämästään kun on tarvetta. En ymmärrä yhtään tätä, miksi haetaan läheisistä psyykkistä tukea, kun eihän tavisihmisellä sellaista osaamista ole. Enhän minäkään pyydä sähkötöihin vaikka vanhaa äitiäni joka ei asiasta mitään ymmärrä, vaan tilaan sähkärin. Olisi todella epäreilua laittaa äiti vetämään johtoja ja sitten kiukutella hänelle miksei hän osaa, ja talo syttyi tuleen hänen sähläämisensä tuloksena.

Ohjaan läheiseni puhumaan ammattilaiselle, vertaistukitoimintaan, soittamaan auttavaan puhelimeen tai esim. mieli-omaohjelmien pariin heti kun käy selväksi, että avautumisen tarve johtuu psyykkisen tuen tarpeesta. Sen huomaa siitä, että samat aiheet toistuvat jatkuvasti, toinen on tuskainen tai masentuneen oloinen, pitää pitkiä monologeja ja saattaa kivahtaa jos sen keskeyttää. Moni on loukkaantunut, vaikka maallikkokeskustelu ei selvästi enää riitä? Selittäkää nyt joku tää mulle.

Jaa, ja sinä et sitten "avaudu" kenellekään muulle että sun sähköissäs olis jotain fiksattavaa? Tyyliin, että sinulla juuri sillä hetkellä on töissä kiirusta, opiskelutehtävä palauttamatta, lapsi kipeenä ja kaikkea muuta mietittävää ja bonuksena samaan syssyyn sähköongelma.

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on ratkaisukeskeisiä. He eivät jotenkin tajua sitä, että asiaan ei aina tarvitse etsimällä etsiä ratkaisua vaan riittää että on toisen tukena, ja vaikka kuuntelee ja sanoo jotain lohdutukseksi. Ihmiset itsekin etsivät omiin esimerkiksi ongelmiinsa ratkaisuja, että pahimmillaan alkaessanne neuvoa ihminen saa tuntemaan itsensä lähinnä yksinkertaiseksi.

Vink vink. teille oman elämänne ratkaisukeskeisille tyypeille jotka heti puolesta lauseesta alatte vastoinkäymisiin löytää erilaisia ratkaisukeinoja

Ihan uteliaisuuttani kysyn: miten ihmiset määrittelevät "tukena olemisen"? Miten sinä määrittelet? Entä muut ketjuun osallistuneet? Miten "tukena oleminen" ilmenee? Mitä silloin pitää tehdä tai sanoa jos haluaa "olla tukena" toiselle? Kysyn asiaa siksi, että paljon puhutaan "tukena olemisesta", mutta ei koskaan kerrota, mitä se tarkalleen ottaen on. 

Ilmeisesti tukena oleminen tarkoittaa kuuntelemista. Se, että myötäilee ja on omista asioistaan hiljaa.

Eli jos kaverini soittaa mulle ja alkaa kertoa mulle jostain ongelmastaan, voin ottaa mukavamman asennon, kuunnella kaveriani, katsoa samalla telkkarista jotain hauskaa viihdeohjelmaa ja välillä myötäilen sanomalla esim "olen ihan samaa mieltä"? Loppujen lopuksi aika helppoa.

Mä tein näin aika kauan. :D Annoin puhua ja luin itse kirjaa tai lehteä. Onnistui myös kasvokkain. Sanoin sopivissa kohdissa mm, ohhoh, no voi että, niin niin, joo, höh, hmm, niinhän se on, niin, mm. Se oli hätäratkaisu, en oikeasti keksinyt enää mitään muuta keinoa, miten olisin toiminut. Väliin ei saanut sanoa mitään ja nää keskustelut oli todella polveilevia ylettyen kymmenien vuosien takaisiin asioihin. Mun oli pakko suojata jotenkin omaa psyykeäni.

Sit aloin jäädä kiinni, kun vastapuoli monologin jälkeen kysyikin yllättäen "tarkistuskysymyksiä" kertomistaan asioista. No en tietenkään osannut vastata kun en ollut rekisteröinyt hänen puhettaan kovin tarkkaan. Kerran mulle alettiin huutaa vihaisena, miksen kuuntele kun mulle puhuu. Kyseessä oli puolituttu ja tilanne oli niin erikoinen, että aloin itkeä ja lähdin häkeltyneenä pois. En ole tavannut häntä sen jälkeen kuin sukujuhlissa ohimennen, ja hän on edelleen mua kohtaan kylmä, vaikka olin kuitenkin pari vuotta kuunnellut putkeen hänen ahdistustaa elämästä.

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette käy avautumassa terapiassa? Saa varmasti ostaa yksittäisiäkin tunteja, eikä se niin kallista ole, jotain 100e/h. Myös monen työterveyshuoltoon kuuluu tietty määrä, esim. 5 krt vuodessa psyk.sh. tapaamisia, joilla voi avautua elämästään kun on tarvetta. En ymmärrä yhtään tätä, miksi haetaan läheisistä psyykkistä tukea, kun eihän tavisihmisellä sellaista osaamista ole. Enhän minäkään pyydä sähkötöihin vaikka vanhaa äitiäni joka ei asiasta mitään ymmärrä, vaan tilaan sähkärin. Olisi todella epäreilua laittaa äiti vetämään johtoja ja sitten kiukutella hänelle miksei hän osaa, ja talo syttyi tuleen hänen sähläämisensä tuloksena.

Ohjaan läheiseni puhumaan ammattilaiselle, vertaistukitoimintaan, soittamaan auttavaan puhelimeen tai esim. mieli-omaohjelmien pariin heti kun käy selväksi, että avautumisen tarve johtuu psyykkisen tuen tarpeesta. Sen huomaa siitä, että samat aiheet toistuvat jatkuvasti, toinen on tuskainen tai masentuneen oloinen, pitää pitkiä monologeja ja saattaa kivahtaa jos sen keskeyttää. Moni on loukkaantunut, vaikka maallikkokeskustelu ei selvästi enää riitä? Selittäkää nyt joku tää mulle.

Jaa, ja sinä et sitten "avaudu" kenellekään muulle että sun sähköissäs olis jotain fiksattavaa? Tyyliin, että sinulla juuri sillä hetkellä on töissä kiirusta, opiskelutehtävä palauttamatta, lapsi kipeenä ja kaikkea muuta mietittävää ja bonuksena samaan syssyyn sähköongelma.

En tosiaan avaudu tuollaisista arjen ongelmista tuttavilleni ja kuormita heitä. Minkä he niille voivat? Itsehän sitä täytyy elämänsä hoitaa kuntoon. Ystävien ja tuttavien kanssa puhutaan asioista, joista saa energiaa jaksaa arkea, siihen ei kuulu jatkuva valittaminen ja vellominen. Saatan sanoa, että kiirettä piisaa ja pääsispä nukkumaan, mutta en todellakaan aloita sellaista itsesäälissä rypemistä miten kaikki on huonosti. Silloin on tosiaan aika varata terapia-aika, kun tuntuu ettei elämässä näe muuta kuin vaikeuksia ja haluaa jatkuvasti kaataa sitä toisten päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia olla huolissaan ja on myös normaalia kertoa huolestaan sille, joka paikalle sattuu ja joka varta vasten kysyy asiasta. Siitä on vielä pitkä matka siihen, että pitäisi hakeutua johonkin terapiaan.

No toinen tapa on tietysti pitää kaiken sisällään, ja kertoa vasta sitten kun on pakko.

Mä en ole tainnut koskaan kysyä keneltäkään, onko hänellä jotain huolia. 

Ei näiltä avautujilta tarvitse kysyä yhtään mitään, ei edes mitä kuuluu. Valittaminen ja avautuminen alkaa ihan heidän aloitteestaan heti, kun sille on sopiva aika ja paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kerron vaikka että olen huolissani siitä että läheisellä epäillään olevan vakava sairaus, joka on siis jo tutkimusvaiheessa, niin en totisesti haluaisi kuulla että turha sun on nyt murehtia, murehdi vasta sitten, kun tai jos on aihetta. Jos ei sitten olekaan mitään, niin olet hukannut vain aikaasi turhaan murehtimiseen. Tällainen suhtautuminen on aika näsäviisasta. Ja tämäntapaista olen saanut kuulla itseäni huomattavasti nuoremmalta henkilöltä. Jolla ei siis itsellään ole vielä ollut elämässään suurempia huolia.

Sinä et voi mitenkään tietää, millaisia huolia nuoremmalla ihmisellä voi olla. Et mitenkään.

Ja vain tähän sitten takerruit? Kyllä tuon nuoremman, aika läheisen muuten, asiat tunnen aika hyvin. Mutta en minä hänelle vastaavaa laukoisi, jos samantapaisista huolista kertoisi.

Fiksu nuori ihminen ei pidä sinua terapeuttinaan. Älä sinäkään häntä.