Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Ihan samaa mullakin. En enää kerro hälle mitään muuta, kuin päivittäiset asiat. 'huomiseksi sadetta luvassa', - tyyppistä. Jos sitäkään. Pysyy työilmapiirikin parempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen on todella ärsyttävää.

Jos haluan avautua eli kertoa toiselle, että minulla on paha mieli, koska xxx ja sitten hän keksaisee jonkin pikaratkaisun kiertämällä tai yksinkertaistamalla ongelman, jolloin

a) loukkaannun, koska hän pitää minua tyhmänä: jos asia olisi noin helposti ratkaistavissa, enkö muka olisi jo itse toiminut niin?

b) loukkaannun, koska hän ei ole kiinnostunut minusta ja ajatuksistani vaan haluaa itse päästä pätemään

c) loukkaannun, koska hän on tyly ja epäempaattinen eikä yritäkään ymmärtää minua

Ai kamala. Kippaat ongelmasi toisen päälle ja loukkaannut, kun hän reagoi väärin. Toivottavasti et vaivaa yhtä ihmistä kuin kerran.

Jep, kuulostaa todella raskaalta tapaukselta.

Vierailija kirjoitti:

Ikäviä tyyppejä ovat myös ne päällepäsmärit, jotka neuvovat ja yrittävät ratkaista ongelmasi, vaikka et itse kokisi mitään ongelmaa olevan olemassakaan johon toivoisit muutosta 🤦🏼‍♀️

Tämä. Ystäväni, joka rakas onkin, on juuri tämmöinen. Ja nyt hänen kohta täysi-ikäisestä tyttärestään on tulossa samanlainen, vaikka elämänkokemusta ei edes olisi neuvoa juurikaan ihan kaikesta, mutta kuvittelee voivansa näin kuitenkin tehdä itseään 35 vuotta vanhemmalle :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

En ymmärrä. Multa on aina puuttunut tarve päsmäröidä toisten elämää, joten mulle ei tuu tuon tyyppisiä tunteita silloinkaan, kun joku valittaa mielestäni turhasta

Ja kuten kerroin, olen poistanut päsmärit lähipiiristäni, joten ei heidänkään tarvitse kärsiä tilanteesta. Mun elämäni muuttui ainakin paremmaksi tämän ratkaisun myötä.

Auttaminen ei ole päsmäröintiä, ne ovat eri asioita. Toivottavasti et kaikkia auttajiakin ole poistanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

On puutteellista keskustelutaitoa jos keskittyy neuvomiseen.

Neuvomiseen sisältyy implisiittisesti se, että kuuntelen sinua ja välitän siitä että sinulla on tällainen tilanne. Pitääkö joillekin erikseen sanoa että hei, voi, ikävää ja olen tässä?

Vierailija kirjoitti:

Entisellä miesystävällä oli tapana suuttua, siis ihan kunnolla raivostua, jos hänelle kertoi, että jokin painaa. Esim. mainitsin jostakin raskaasta työjutusta tai että ystävällä todettu syöpä pisti mietityttämään. Mies alkoi huutaa ja raivota, että mitä hän sille asialle muka pystyy tekemään. Hän selvästikin oli niitä, jotka kokivat, että heiltä suorastaan vaaditaan neuvoa ja asian ratkaisemista ja parannusta ystävän syöpään, kun asiasta edes puhutaan ääneen.

Minä en ollut noin paha, mutta tunnistan itsessäni tuollaista piirrettä. Minulla se ainakin johtui siitä, että olin kovin rakastunut naiseen ja koin painetta siitä että hänellä olisi kaikki hyvin ja hän olisi onnellinen kanssani. Kaikki tuollainen tuntui siksi heti uhkalta tälle onnellisuudelle ja aiheutti kummallista paniikkia siitä, että jos en pysty ratkaisemaan tätäkin asiaa niin nainen masentuu ja jättää minut. Tiedän, kuulostaa ihan hullulta mutta minkäs teet. Pointtina kai se, että tuollaisessa voi olla pohjalla ihan päinvastainen ajatus kuin miten se tulee ulos suusta.

Vierailija kirjoitti:

Olin ennen tuollainen neuvoja, koska oletin, että minulta toivotaan ratkaisuehdotusta tai kommentteja. Sitten tajusin, että ei toinen edes halua eroon ongelmasta, päinvastoin, hän kerjäsi sääliä ja kauhistelua. Nykyisin kuuntelen ja sanon sopivissa kohdissa jotain voivottelua, mutta en vahingossakaan neuvo. Toisaalta ehdin samalla katsomaan elokuvia tai pelaamaan netissä enkä keskustelun jälkeen enää muista, miksi toinen soitti. Valitukset ei voisi vähempää kiinnostaa.

No voi voi! Nyt katson elokuvaa enkä sinun kommenttiasi viitsi lukea enkä kommentoida. En enää muista mitä kirjoitin. Voi voi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Jos ne neuvot vaan olisi hyviä, niin mikäs siinä. Mutta jos tilanne olisi helposti ratkaistavissa, niin olisihan se ihminen osannut sen jo itse ratkaista. Ja monesti se toinen ihminen ei tiedä tilannetta yhtä hyvin kuin itse tietää, varsinkin jos alkaa heti neuvomaan eikä edes kuuntele..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koen varsin alentavana kysymykset "oletko sä koskaan ajatellut kokeilla sitä tai tätä?" ihan kuin olisin joku idiootti joka ei osaisi itse ajatella. Tämä on pelkkää itsensä ylentämistä kun ajatellaan että toinen on niin tyhmä että ei itse yritä mitenkään ratkaista ongelmaansa että kyllä itse osaisi. Siinä on sävyero siihen että oikeasti haluaisi auttaa ja antaa toimivia neuvoja.

Eikö tuollaiseen voi asiallisesti vastata, että "olen kokeillut ja ei toiminut"? On vaikeaa käydä keskustelua, jos ei saa esittää minkäänlaisia kysymyksiä ilman että se tulkitaan niin, että keskustelukumppani pitää tyhmänä.

Yleensä neuvojat on aika yksioikoisia ihmisiä. Älykkäät ihmiset harvoin jakaa neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Neuvomiseen taipuvat eivät osaa kuunnella ja keskustella. Sen näkee tästäkin ketjusta. Ap:n viestissä ei mikään viittaa valittamiseen ja ruikuttamiseen, mutta 90% ketjuun vastanneista "ratkaisukeskeisistä" luki ylläri ylläri pikkuisen huonosti ja jankkaavat vain siitä että ei pidä valittaa jos ei saa neuvoa. Tässä kertauksena ap:n viesti:

"Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua.."

Ettekö siis oikeasti osaa keskustella, vain neuvoa?

Neuvominen on edistyneempää keskustelua, siinä on siirrytty pois tunteissa vellomisesta rakentavampaan vaiheeseen.

Exä oli/on edelleen juuri tuollainen. Ehkä yksi niistä suurimmista haasteista meidän suhteessame oli juuri tuo. Minä olen hyvin tunteellinen ja herkkä ihminen. Hän taas todella ratkaisukeskeinen ja rationaalinen, joskus se saattoi tuntua minusta jopa tunnekylmyydeltä.

Jos olin kohdannut jonkin ikävän asian ja halusin vain puhua sekä saada tukea ja lohdutusta (esim. hali tai vain lupa puhua toisen ollessa vieressä) niin hän alkoi heti neuvomaan mitä olisi pitänyt tai voinut tehdä toisin tai miten minun nyt tulee vain kestää.

Hassu sattuma, juttelimme hänen kanssaan tästä juuri eilen. Arvostan kyllä sitä, että toinen haluaa löytää jonkin konkreettisen ratkaisun asioihin. Sanoin kuitenkin hänelle, että aina se, että hyökkää saman tien neuvomaan kun toinen on tunnekuohussa, ei ole fiksua. Joskus, kun toinen on järkyttynyt, surullinen tai tunteiden pyörteessä, parasta on vain kuunnella ja lohduttaa eikä heti alkaa järkeilemään asiaa. Sitten kun tilanne on rauhoittunut, voi alkaa miettimään, olisiko asialle jotain konkreettista tehtävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koen varsin alentavana kysymykset "oletko sä koskaan ajatellut kokeilla sitä tai tätä?" ihan kuin olisin joku idiootti joka ei osaisi itse ajatella. Tämä on pelkkää itsensä ylentämistä kun ajatellaan että toinen on niin tyhmä että ei itse yritä mitenkään ratkaista ongelmaansa että kyllä itse osaisi. Siinä on sävyero siihen että oikeasti haluaisi auttaa ja antaa toimivia neuvoja.

Eikö tuollaiseen voi asiallisesti vastata, että "olen kokeillut ja ei toiminut"? On vaikeaa käydä keskustelua, jos ei saa esittää minkäänlaisia kysymyksiä ilman että se tulkitaan niin, että keskustelukumppani pitää tyhmänä.

Niin, täytyyhän tilannetta ensin kartoittaa. Mitä on jo kokeiltu, onko tullut mieleen y tai x ja niin edelleen. Ei pidä olettaa, että joku itsestä yksinkertaiselta ja loogiselta tuntuva ratkaisu olisi välttämättä käynyt toisella mielessä, koska hän katselee asiaa omasta vinkkelistään. Ihmisillä on erilaiset taidot, tiedot, resurssit ja verkostot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.

Joskus voi olla itse sokea ratkaisulle, koska ei näe tilannetta ulkoa päin. Tai tarvitsee sen, että joku toinen sanoo ääneen jonkun kipeän asian jota on halunnut väistellä mutta se on lopulta pakko hyväksyä.

En muista yhtään tilannetta, jolloin toisen kysymättä antama neuvo olisi ollut mulle hyödyksi. Itse olen kyllä kyennyt ratkaisut löytämään ja saanut siihen tukea kuuntelevilta ystäviltä.

Vierailija kirjoitti:

Unettomuudesta ei kannata etenkään avautua. Kahden sekunnin sisällä löytyy "neuvojia", joiden mielestä unettomuus paranee kuumalla kaakaolla, makuuhuoneen viilentämisellä tai jollakin muulla konstilla, jonka olen jo kokeillut.  Useimmiten neuvoja uskoo tietävänsä asian paremmin kuin minä ja lääkäri, jolta olen saanut parempia neuvoja ja hoitoa.

No siitä ei ainakaan ole apua, että toinen sanoo että voihan rähmä kun et saa nukuttua, voi voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tismalleen sama mulla. En halua itsekään velloa loputtomiin hankalissa asioissa vaan pyrin etsimään ratkaisuja. Aina ei löydy, ei ainakaan helposti, ja silloin on parempi oppia elämään asian kanssa. Mutta toiset tosiaan tykkää vain valittaa ja haluavat, että joku kuuntelee, ilman että haluavatkaan etsiä muutosta. Tämä kuuntelijan rooli on vain melkoisen ikävä, varsinkin, jos ratkaisu olisi ihan nenän edessä.

Musta ihmiset, jotka tekee ratkaisuja tunteitaan käsittelemättä, ovat raskasta Seuraa. Heistä puskee läpi kaikenlaista traumaa, torjuntaa, projisointia ym., mutta he itse eivät sitä tajua, kun eivät koskaan pysähdy syvällisemmin miettimään elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

"Älä vaan ala mulle avautumaan"

Yksi kaveri on täsmä esimerkki tästä. Kerroin, että olen hakemassa uuteen koulutukseen, koska en koe olevani oikealla alalla. Hän neuvoi: "Suoraan sanottuna sulla ei ole mitään ongelmaa, kun on vakityöt ja kaikki." 🙄 Kyllä mä ainakin koen, että on iso ongelma, jos joka päivä on työmotivaatio kadoksissa.

Minä olen sellainen. Ei oo tarkoitus tuputtaa neuvoja, mutta en osaa lohduttaa, en tarkoita sitä, ettenkö haluaisi lohduttaa, en vain osaa kun se tilanne on jollain lailla epämukava. Jotenkin sillä neuvomisella osoitan, että en ole välinpitämätön vaan haluan auttaa edes jotenkin.

Ennemmin neuvominen kuin fraasit: kyllä se siitä, unohda se , koita kestää.

Unohda vaan se asia jo ja mene eteenpäin. Ei voi vaikuttaa asiaan.

Jos ihmisellä on prosessoinnissa joku tuska tai asia, ei sitä todellakaan unohdeta ja mennä eteenpäin. Ei todellakaan.

Vaikkei sille mitään voisi tehdä, niin silti monia asia vaan pitää käydä itsensä kanssa läpi ja surra ehkä ja prosessoida se.

Siis käsitellä se.

Vihaan eniten niitä ketkä on sillee Unohda se..

Kun ei se ole se ratkaisu.

Kyl sitä kaipaa muutakin, kuuntelua ja YMMÄRRYSTÄ.