Lue keskustelun säännöt.
Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"
Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua..
Kommentit (861)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvomiseen taipuvat eivät osaa kuunnella ja keskustella. Sen näkee tästäkin ketjusta. Ap:n viestissä ei mikään viittaa valittamiseen ja ruikuttamiseen, mutta 90% ketjuun vastanneista "ratkaisukeskeisistä" luki ylläri ylläri pikkuisen huonosti ja jankkaavat vain siitä että ei pidä valittaa jos ei saa neuvoa. Tässä kertauksena ap:n viesti:
"Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua.."
Ettekö siis oikeasti osaa keskustella, vain neuvoa?
Oman kokemukseni mukaan näissä ei yleensä ole mitään keskustelemista. Toinen valittaa jostain asiasta, esimerkiksi väsymyksestään pikkulapsiperheen vanhempana, rahapulastaan tms. Kuunteleminen ja myötätunnon osoittaminen on ihan helppoa, mutta mitään keskustelua siitä ei synny, jos toinen ei halua tehdä mitään asialle, jotta väsymys tai rahapula loppuisi. Voi toki lohduttaa sanomalla "onneksi lapset kasvavat nopeasti" tai "onneksi taloudellinen tilanteesi paranee, kun palaat takaisin töihin", mutta mitään keskusteltavaa ei asiassa kyllä ole, jos ei saa sanoa, mitä toisen kannattaisi tehdä helpottaakseen tilannettaan.
Aina ei ole kyse asioista, joita voisi tai tarvitsisi muuttaa. Esim. tuollainen elämänvaihe. Kyse on siitä, että voi läheisille ihmisille näyttäytyä sellaisena kuin on, ei tarvitse feikata iloista tai neutraalia jos harmittaa tai väsyttää. Ihmiset haluavat tulla nähdyiksi kokonaisina. Parhaat tilanteet noissa syntyvät kun todetaan yhdessä "on oikeasti ihan peestä, ei siitä mihinkään pääse". Harmi kääntyy jopa nauruksi kun ei ole yksin, ilo tulee siitä että toinen näkee sinut. Voi harmittaa, kaikki ei mene putkeen, mitä sitten! Siinä on se voima. Ei ole yksin, oli huono tai hyvä päivä ja se auttaa jaksamaan ne pakollisetkin harmin aiheet. Ei elämä ole pelkkää nousua, välillä se on raskasta. Ei kaikesta pysty tekemään väkisin hyvää ja se on ihan ok, elämää.
Minusta tuo on kuuntelemista, myötätunnon osoittamista ja mahdollisesti vielä lohduttamistakin, mutta ei keskustelua toisen ongelmasta. Toinen puhuu ja toinen myötäilee ei ole keskustelua siinä mielessä, miten minä keskustelun käsitän. Näissä asioissa ei ole mullekaan mitään ongelmaa, paitsi sitten, ku sama valitus jatkuu vuodesta toiseen.
Kirjoitin kommentin 44 eilen, jossa kerroin esittäneeni kaverilleni ratkaisuehdotuksen 3 vuotta sitten. Kyse oli taloudellisista ongelmista ja olisin auttanut häntä rahallisesti, mutta homma olisi vaatinut häneltä itseltäänkin vaivannäköä. 3 vuotta sitten ratkaisuehdotukseni ei hänelle kelvannut, koska olisi halunnut saada rahaongelmansa ratkaistua välittömästi ja tekemättä itse mitään asian eteen. Nyt 3 vuotta myöhemmin hän on entistäkin pahemmissa rahavaikeuksissa ja 9 kertaa 10:stä, kun ollaan yhteyksissä, hän kertoo rahavaikeuksistaan. Ja nyt toivoo, että hänellä olisi "joku", jonka kanssa voisi toteuttaa 3 vuotta sitten ehdottamani ratkaisun. Ehkä hän toivoo, että minä olisin se "joku", mutta 3 vuotta sitten oli kyse useammasta satasesta, nyt puhutaan jo muutamasta tonnista. Tiedän, ettei hänellä ole ketään, joka voisi auttaa. Tiedän, että 3 vuotta sitten minä olin ainoa, joka olisi voinut auttaa. Olen siis nykyisin myötätuntoinen jne just tyyliin "on oikeasti ihan peestä, ei siitä mihinkään pääse". Kun häneltä tulee viestiä, saatan vastata vasta seuraavana päivänä, koska tiedän jo lähettäjän nimen nähdessäni, että taas on avautumista rahapulasta.
En ehkä osannut kuvata, mitä hain takaa. En tarkoittanut myötäilyä, pinnallista komppaamista. Vaan ymmärtämistä. Jos nyt puhutaan asiasta, mihin en itse voi kokemuksen kautta samastua. Vaikka lapsiperhe-elämä. Niin pyrin ajattelemaan, että toinen on tosissaan harmissaan, koska itsellenikin on erilaiset asiat vaikeita. Jotka ei ehkä hälle ole. Mietin, mitkä asiat ovat itselleni vaikeita, miltä se tuntuu ja ymmärrän sitä tunnetta, vaikka sen aiheuttaja olisi eri. Eli en ajattele että tilanne on itse aiheutettu ja tätä kautta toinen menettää oikeuden kokea tunteiden kirjon. Virheet ovat sallittuja. Emme osaa ennustaa. Voimavarat ja defenssit voivat estää ratkaisun löytymisen jollain hetkellä, mutta yrittää voi aina uudestaan. Joskus kyseessä on maratoni pikajuoksun sijaan. Hyvin usein, jos kyseessä on isot/vaikeat asiat. Mitä paremmin muita aidosti ymmärtää sitä paremmin myös ymmärtää oman ajattelun rajallisuuden. Ja kaikkivoipaisen ratkaisijan roolin rajoitukset.
Myötätunto on ainoa mikä auttaa jos mikään. Ihmiset eivät sabotoi itseään koska eivät tiedä paremmin. Vaan koska eivät arvosta itseään. Myötätunto muilta voi auttaa välittämään itsestään, kokemaan itsensä arvokkaaksi. Tämän pohjan vaatii se, että pystyy ottamaan keinot ja neuvot käyttöön.
Työssäni autan ihmisiä, pinnalta katsottuna käytännön asioissa. Oikeasti kuitenkin siinä, että vahvistan minäpystyvyyden tunnetta käytännön asioiden suhteen. Pyrin ymmärtämään, MIKSI asia on vaikea, eikä MITEN se on vaikea. Vasta kun tietää miksi, pystyy edes miettimään mitä ja miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle kelpaisi kyllä neuvominenkin, koska sehän kertoisi että vastapuoli edes kuuntelee ja reagoi jotenkin. Vielä rasittavampia ovat pistänpä paremmaksi -tyypit, eli kun valitat jostain niin heillä onkin sama asia vielä huonommin ja alkavat puhua ITSESTÄÄN.
Tyyliin jos sanot ääneen, että vähän väsynyt olo kun on niin alhainen hemoglobiini, niin toisella se on ainakin puolet matalampi ja lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminta ja syöpä. Näihin verrattuna joku neuvoja on pikkujuttu.
Sori jos meni ohi aiheen.
tuossakin tilanteessa se sanoja saattaa vain koettaa yrittää sanoa, että ymmärrän väsymyksen ja tiedän miten uuvuttavaa se voi olla. Minäkin kärsin siitä ja minulla sen aiheuttaa nämä ja nämä. Harvemmin tuollaisella vastauksella kukaan yrittää sanoa, että "minulla on vieläkin pahemmin asiat".
Kyllä sellaisia teilaajia ja vähättelijöitäkin on, joille kenenkään elämässä ei ole tapahtunut niin kauheita asioita kuin omalle kohdalle. Heille ei kannata avautua mistään tai tulee pahempi olo.
Se olisikin hyvä, kun nämä kaikesta avautujat sanoisivat heti etteivät tarvitse neuvoja vaan pelkkien valitusvirsien vastaanottajaa, niin pystyisi itsekin kääntymään kantapäillään...
Ei monikaan halua, tai yksinkertaisesti jaksa, olla näiden ainaisten ripittäytyjien pappina!
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Tismalleen sama mulla. En halua itsekään velloa loputtomiin hankalissa asioissa vaan pyrin etsimään ratkaisuja. Aina ei löydy, ei ainakaan helposti, ja silloin on parempi oppia elämään asian kanssa. Mutta toiset tosiaan tykkää vain valittaa ja haluavat, että joku kuuntelee, ilman että haluavatkaan etsiä muutosta. Tämä kuuntelijan rooli on vain melkoisen ikävä, varsinkin, jos ratkaisu olisi ihan nenän edessä.
Vierailija kirjoitti:
Se on kyllä huvittavaa, kun itse on yrittänyt kymmenen vuotta ratkaista jotain ongelmaa, ja sitten toinen ihminen, joka kuulee asiasta ensimmäistä kertaa, luulee voivansa ratkaista asian viidessä minuutissa tietämättä tarkempia yksityiskohtia.
Joskus voi olla itse sokea ratkaisulle, koska ei näe tilannetta ulkoa päin. Tai tarvitsee sen, että joku toinen sanoo ääneen jonkun kipeän asian jota on halunnut väistellä mutta se on lopulta pakko hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistatteko tv-sarjaa Klikkaa mua, varsinkin ekaa kautta? Siinä Ella ja se lastentarhanopettaja-Tiia puhuivat usein asioistaan, haaveistaan, unelmistaan ja sekoiluistaankin, eikä se mennyt koskaan neuvomiseksi. Kun Ella oli huolissaan Tiian suhteesta varattuun koulun reksiin, hän sanoi siitä kerran, että on huolissaan ja mitä se reksin vaimokin, muttei alkanut jankuttaa tai moralisoida, antoi toisen tehdä niitä huonojakin ratkaisuja, kun oli oman mielipiteensä sanonut.
Siinä sarjassa oli paljon eri ystävysten vuoropuheluita ja sama toistui: annettiin toisen olla, mikä oli.
Niin, eli homma jäi tyhjäpäiseksi juoruamiseksi ja sosiaalipornoksi.
Hyväntahtoinen neuvominen tietyn tyyppisissä tilanteissa on minulla ainakin myötätunnon osoitus.
En ole sen tyyppinen, että lässyttäisin kerta toisensa jälkeen typeriä feikki fraaseja, kuten: ompas ikävää, harmi että sinulle kävi TAAS niin, voi kuinka kurjaa, lässynlässyn...
Ne ketkä haluaa valittaa valittamisen ilosta, ovat ärsyttävämpiä kuin ne hyväntahtoiset neuvojat.
Tiedän olevani joidenkin mielestä ärsyttävä neuvoja. Olen ratkaisukeskeinen ihminen, enkä kalastele lässyttämisellä kenenkään hyväksyntää.
Itsekin otan mieluummin vastaan neuvoja ( neuvojan täytyy toki tietää mistä puhuu), kuin jotain muka myötätuntoista lässytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tällainen neuvoja. Jos joku läheiseni kertoo ongemistaan, haluan pyrkiä olemaan avuksi ja hakemaan ratkaisuja, jotta läheisen elämänlaatu mahdollisesti paranisi ja saataisiin ongelmia poistettua. Haluan hänelle parempaa ja minusta pelkkä pään pudistelu ja voivottelu ei edistä sitä tavoitetta mitenkään. Itse en avaudu muille asioista joille ei kukaan voi mitään, kannan sellaiset itse. Olenpa ihmishirviö kerta kaikkiaan. Kovalla treenauksella ehkä voin oppia kuuntelemaan ilman auttamista.
Yleensä kun yritin avautua eksälleni, sain kuulla olevani typerä tai toimineeni typerästi ja väärin. Lakkasin sitten avautumasta ollenkaan. Sittemmin erosin ja olen löytänyt rinnalleni hyvän kuuntelijan, joka tukee minua ja on ylipäätään minun puolellani.
Samalla minustakin on tullut parempi kuuntelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaveri on tällainen avautuja ja on aivan järkyttävän vaikeaa olla neuvomatta kun hänen valinnat ovat monelta osin jokseenkin ei niin järkeviä. Pääsisi monista ongelmistaan kun lakkaisi vellomasta ja toimisi toisin. Päätyy vaan aina valitsemaan huonosti jostain syystä ja tätä on vaikeaa seurata vierestä hiljaa.
Nyt ongelmat alkaa jo olla sellaisissa sfääreissä, ettei neuvominen edes enää käy kun toisen pitäisi muuttaa jo niin paljon asioita ja varmasti tuntisi itsensä typeräksi jos lähtisin kaikkea sitä oikomaan.
Jotkut ihmiset ovat kerta kaikkiaan niin pölhöjä, että kaipaisivat pikemminkin apua kuin voivoin hokemista. Mutta sellainen ihminen kai lähtökohtaisestikin on enemmän tunteissaan velloja kuin rationaalinen toimija.
Tuntuisi melkein oudolta,jos toinen kertoo ongelmasta eikä yrittäisi mitenkään auttaa häntä.Vaikkeivät jotkut aina reagoi toivotulla tavalla,kannattaisi ajatella,että he yrittävät omalla tavallaan helpottaa huolia.Kukaan ei ole robotti jonka voi ohjelmoida käyttäytymään haluamallaan tavalla,mutta ystävällisyys ja auttavaisuus ovat hyviä ominaisuuksia ystävälle.Jos ollaan tosi hyviä ystäviä ja tunnetaan toisensa ei pitäisi olla myöskään ongelma esittää toive ,että nyt vaan kuuntelet,ilman että kumpikaan loukkaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvomiseen taipuvat eivät osaa kuunnella ja keskustella. Sen näkee tästäkin ketjusta. Ap:n viestissä ei mikään viittaa valittamiseen ja ruikuttamiseen, mutta 90% ketjuun vastanneista "ratkaisukeskeisistä" luki ylläri ylläri pikkuisen huonosti ja jankkaavat vain siitä että ei pidä valittaa jos ei saa neuvoa. Tässä kertauksena ap:n viesti:
"Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua.."
Ettekö siis oikeasti osaa keskustella, vain neuvoa?
Oman kokemukseni mukaan näissä ei yleensä ole mitään keskustelemista. Toinen valittaa jostain asiasta, esimerkiksi väsymyksestään pikkulapsiperheen vanhempana, rahapulastaan tms. Kuunteleminen ja myötätunnon osoittaminen on ihan helppoa, mutta mitään keskustelua siitä ei synny, jos toinen ei halua tehdä mitään asialle, jotta väsymys tai rahapula loppuisi. Voi toki lohduttaa sanomalla "onneksi lapset kasvavat nopeasti" tai "onneksi taloudellinen tilanteesi paranee, kun palaat takaisin töihin", mutta mitään keskusteltavaa ei asiassa kyllä ole, jos ei saa sanoa, mitä toisen kannattaisi tehdä helpottaakseen tilannettaan.
Aina ei ole kyse asioista, joita voisi tai tarvitsisi muuttaa. Esim. tuollainen elämänvaihe. Kyse on siitä, että voi läheisille ihmisille näyttäytyä sellaisena kuin on, ei tarvitse feikata iloista tai neutraalia jos harmittaa tai väsyttää. Ihmiset haluavat tulla nähdyiksi kokonaisina. Parhaat tilanteet noissa syntyvät kun todetaan yhdessä "on oikeasti ihan peestä, ei siitä mihinkään pääse". Harmi kääntyy jopa nauruksi kun ei ole yksin, ilo tulee siitä että toinen näkee sinut. Voi harmittaa, kaikki ei mene putkeen, mitä sitten! Siinä on se voima. Ei ole yksin, oli huono tai hyvä päivä ja se auttaa jaksamaan ne pakollisetkin harmin aiheet. Ei elämä ole pelkkää nousua, välillä se on raskasta. Ei kaikesta pysty tekemään väkisin hyvää ja se on ihan ok, elämää.
Minusta tuo on kuuntelemista, myötätunnon osoittamista ja mahdollisesti vielä lohduttamistakin, mutta ei keskustelua toisen ongelmasta. Toinen puhuu ja toinen myötäilee ei ole keskustelua siinä mielessä, miten minä keskustelun käsitän. Näissä asioissa ei ole mullekaan mitään ongelmaa, paitsi sitten, ku sama valitus jatkuu vuodesta toiseen.
Kirjoitin kommentin 44 eilen, jossa kerroin esittäneeni kaverilleni ratkaisuehdotuksen 3 vuotta sitten. Kyse oli taloudellisista ongelmista ja olisin auttanut häntä rahallisesti, mutta homma olisi vaatinut häneltä itseltäänkin vaivannäköä. 3 vuotta sitten ratkaisuehdotukseni ei hänelle kelvannut, koska olisi halunnut saada rahaongelmansa ratkaistua välittömästi ja tekemättä itse mitään asian eteen. Nyt 3 vuotta myöhemmin hän on entistäkin pahemmissa rahavaikeuksissa ja 9 kertaa 10:stä, kun ollaan yhteyksissä, hän kertoo rahavaikeuksistaan. Ja nyt toivoo, että hänellä olisi "joku", jonka kanssa voisi toteuttaa 3 vuotta sitten ehdottamani ratkaisun. Ehkä hän toivoo, että minä olisin se "joku", mutta 3 vuotta sitten oli kyse useammasta satasesta, nyt puhutaan jo muutamasta tonnista. Tiedän, ettei hänellä ole ketään, joka voisi auttaa. Tiedän, että 3 vuotta sitten minä olin ainoa, joka olisi voinut auttaa. Olen siis nykyisin myötätuntoinen jne just tyyliin "on oikeasti ihan peestä, ei siitä mihinkään pääse". Kun häneltä tulee viestiä, saatan vastata vasta seuraavana päivänä, koska tiedän jo lähettäjän nimen nähdessäni, että taas on avautumista rahapulasta.
En ehkä osannut kuvata, mitä hain takaa. En tarkoittanut myötäilyä, pinnallista komppaamista. Vaan ymmärtämistä. Jos nyt puhutaan asiasta, mihin en itse voi kokemuksen kautta samastua. Vaikka lapsiperhe-elämä. Niin pyrin ajattelemaan, että toinen on tosissaan harmissaan, koska itsellenikin on erilaiset asiat vaikeita. Jotka ei ehkä hälle ole. Mietin, mitkä asiat ovat itselleni vaikeita, miltä se tuntuu ja ymmärrän sitä tunnetta, vaikka sen aiheuttaja olisi eri. Eli en ajattele että tilanne on itse aiheutettu ja tätä kautta toinen menettää oikeuden kokea tunteiden kirjon. Virheet ovat sallittuja. Emme osaa ennustaa. Voimavarat ja defenssit voivat estää ratkaisun löytymisen jollain hetkellä, mutta yrittää voi aina uudestaan. Joskus kyseessä on maratoni pikajuoksun sijaan. Hyvin usein, jos kyseessä on isot/vaikeat asiat. Mitä paremmin muita aidosti ymmärtää sitä paremmin myös ymmärtää oman ajattelun rajallisuuden. Ja kaikkivoipaisen ratkaisijan roolin rajoitukset.
Myötätunto on ainoa mikä auttaa jos mikään. Ihmiset eivät sabotoi itseään koska eivät tiedä paremmin. Vaan koska eivät arvosta itseään. Myötätunto muilta voi auttaa välittämään itsestään, kokemaan itsensä arvokkaaksi. Tämän pohjan vaatii se, että pystyy ottamaan keinot ja neuvot käyttöön.
Työssäni autan ihmisiä, pinnalta katsottuna käytännön asioissa. Oikeasti kuitenkin siinä, että vahvistan minäpystyvyyden tunnetta käytännön asioiden suhteen. Pyrin ymmärtämään, MIKSI asia on vaikea, eikä MITEN se on vaikea. Vasta kun tietää miksi, pystyy edes miettimään mitä ja miten.
Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Mä toin kommentissani ilmi, miten minä käsitän keskustelun. Kuten itsekin sanoit, joskus vain myötätunto auttaa toista. Toinen ei haluakaan muuta kuin myötätuntoa. Kuuntelijalle kuitenkin käy pidemmän päälle aika raskaaksi, jos toinen vuodesta toiseen haluaa myötätuntoa samasta asiasta. Pyrkimättä edes ratkaisemaan ongelmaansa tai hyväksymään ja sopeutumaan siihen, että mitään ratkaisua ei ole eikä koskaan tule olemaankaan. Syntyy puhujan ja kuuntelijan välille eräänlainen "päiväni murmelina" -ilmiö, jossa toinen kertoo uudestaan ja uudestaan saman asian (ehkä vähän eri sanoin esitettynä kuin edellisellä kerralla) ja toinen sitten koittaa keksiä jotain myötätuntoista sanottavaa (ehkä vähän eri sanoin esitettynä kuin edellisellä kerralla).
Mulla ei onneksi ole elämässäni kuin tämä yksi "ammattivalittaja". Olen ajatellut, että ehkä hänellä ei ole ketään muutakaan kenelle avautua. Jaksan yhden tällaisen ihmisen, mutta en jaksaisi useampaa. Ja hänellekin vastailen viesteihin vasta sitten, kun ehdin ja jaksan. Hän kertoo asioita, joita on tehnyt tai joita aikoo tehdä ja jotka tulevat pahentamaan hänen taloudellista ahdinkoaan entisestään, mutta pidän mölyt mahassani ja vain kuuntelen ja olen myötätuntoinen. Kun hän sitten myöhemmin kertoo, miten taloudellinen tilanteensa on entistäkin huonompi, mielessäni hiljaa ajattelen, että tietenkin on. Hänhän oli toiminut juuri siten, että hänen tilanteensa huononee. En kuitenkaan sano ajatuksiani ääneen. En tiedä, mitä hän mulle avautumisestaan saa itselleen. Ehkä jotain, koska avautuu. Muut ihmiset, joita mulla on elämässäni, todellakin toivovat mun sanovan heille suoraan, jos he ovat tekemässä jotain typerää, josta heille aiheutuu vahinkoa. Tai jos ovat tekemässä jonkin asian tavalla, joka ei ole kovin fiksu tapa, toivovat nimenomaan neuvoja fiksummasta tavasta.
Luin vain alun eli ehdottaisin, että puhuisit vaikka seinälle. Ei sano mitään, mutta kyllä seinilläkin korvat on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen sijaan ap että tuut tänne avutuu, niin sä voit esim sanoa ystävälles heti kärkeen, että en nyt kaipaa neuvoja vaan kuuntelua.
Vaikka totuus onkin että nää avautujat nimenomaan tarttis niitä neuvoja ja niiden/teidän olis hyvä niitä kunnella ja ottaa vaarin.
Avautujat on rasittavia. Mun kaveri on avautunut jo pari vuotta vähän väliä miten kotona asiat ei suju juuri niinkuin hän haluaisi, mutta ei kuitenkaan ole valmis itse joustamaan tai tekemään asian eteen mitään. Itse en jaksa enää kuunnella, sitten kun yritän kääntää puhetta johonkin muuhun niin "mitä sä nyt tollasia murehdit" ja jatkaa omaa juttuaan. Pidetään yhteyttä vähän kausiluontoisesti, eli lähinnä silloin kun hänellä on tarve avautua.
Vierailija kirjoitti:
Mitä teille neuvojille saa sitten puhua? Ei ainakaan mistään, mikä on huonosti
Mistä hyvänsä ja pitäisi osata huomata se ,että toinen yrittää auttaa.
Vierailija kirjoitti:
myötätunnolla on monenlaisia ilmenemismuotoja.
Kannattaisi opetella hyväksymään ihmiset sellaisena kuin he ovat: neuvojalle neuvojen antaminen voi olla myötätunnon osoitus
Minä olen ilahtunut aina eniten siitä, jos joku neuvoo minua tai antaa jonkun toisen näkökulman. En ole koskaan kokenut saavani mitään hyötyä niistä kommenteista, joissa tyyppi vain myötäilee tai sanoo jotain tyyliin "voi että miten ikäviä asioita olet kokenut, on varmasti ollut rankkaa" (ja siihen sitten jaxuhalihymy päälle). Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen on yhden ihmistyypin tapa osoittaa myötätuntoa ja hyväksyn sen.
Me ihmiset kun olemme persooniltamme erilaisia, niin tällaisessakin asiassa se sitten ilmenee...
Tuollainen jaxuhalien jakaminen tuntuu siltä, että toinen vain kaavamaisesti suorittaa jotain sosiaalista sääntöä toisten lohduttamisesta ja kokee sen rasitteena. Jos joku taas miettii ratkaisuja ja yrittää neuvoa, tuntuu siltä että hän ihan oikeasti keskittyy siihen minun asiaani ja siinä on aitoa myötätuntoa ja yritystä takana.
Ikäviä tyyppejä ovat myös ne päällepäsmärit, jotka neuvovat ja yrittävät ratkaista ongelmasi, vaikka et itse kokisi mitään ongelmaa olevan olemassakaan johon toivoisit muutosta 🤦🏼♀️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.
On puutteellista keskustelutaitoa jos keskittyy neuvomiseen.
Ei minusta,jos toinen on juuri kertonut isosta ongelmasta ja on epätoivoinen.
Mä kaipaisin jotain "myötötuntofraasikirjaa", jossa olisi erilaisia myötätuntoa osoittavia fraaseja. Nimittäin mulla alkaa omissa korvissanikin kuulostaa "voi kurjaa", "voi harmi", "onpa ikävää" jne ilmaisut loppuun kuluneilta.