Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Turvallisen kodin.

Ei kaikkea tarvita kirjoitti:

Isältä kinusin myöhemmin videoita, olin varmaan jotain 10 vuotta. Ei ostanut, sanoi vaan että semmoisia ei tarvita, särkyvät kuitenkin. Ja olohuoneessa olisi ollut tv, siis meillä oli vain yksi tv. Ja videot olisi tullut kaikkien käyttöön.

Tästä tuli mieleen, kun olin yliopistollisen sairaalan labrassa töissä -80-luvun puolivälissä ja työntekijät toivoivat mikrouunia kahvihuoneeseen, jotta olisi voinut lämmittää eväitä. Osastonhoitaja ei suostunut, koska rikkoisimme sen kuitenkin. Kuitenkin me labrahoitajat käytimme päivittäin kaikenlaisia kalliita laboratoriokoneita, joita emme onnistuneet rikkomaan.

Vierailija kirjoitti:

Folioilmapalloa en saanut koskaan. Siis niitä kuviollisia kaasu-vappupalloja.

Muistan yhden ainoankerran vappuna saaneeni kaasuilmapallon (foliopalloja ei siihen aikaan ollutkaan).  Isä osti sen vapunpäivän iltana torilta, sai alennuksella jo siihen aikaan päivästä.

En koskaan saanut sellaista taskukokoista elektroniikkapeliä. Siis 80-luvulla. Sain sen sijaan erittäin hienon taskulaskimen ja kyllä tympäisi. No, nyt kyllä tuntuu että parempi kun sain sen laskimen. Jokin trauma siitä kuitenkin jäi ja kun sain kesätöistä rahaa ostin heti tietokoneen ja pelasin armottomasti. Omille lapsillekin olen aina ostanut uusimmat pleikat. Nyt kun ovat jo teinejä heidän peli PC:t on viimeisen päälle eikö kompromisseja oteta maksoi mitä maksoi. Välillä kyllä käy mielessä että olisko heillekin ollu taskulaskin parempi:-/

En saanut uimapatjaa koskaan. 7 vuotta nuoremmalle pikkuveljelle sellainen kyllä ostettiin.

En saanut mennä Naisvoimistelijoihin enkä partioon. Tämä johtui siitä, että vanhemmat oliva demareita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karkkia, suklaata ja limsaa. Kun sanon, etten saanut niitä koskaan, todellakin tarkoitan kirjaimellisesti ei koskaan. Ne oli täysin kiellettyjä. Edes syntymäpäivänä ei saanut karkkia. Tämä oli isän sääntö, hänen mielestään makean syöminen lihottaa ja vie turmioon. Äiti söi makeaa salassa. 

Tämä kasvatusmetodi epäonnistui oikein roimasti. Meille kaikille lapsille makeasta tuli pakkomielle. Kaikki viikkorahat käytettiin kiskalla irtokarkkeihin ja niitä sitten ahmimalla ahmittiin salaa leikkimökissä. 

Minä sain kyllä suklaata, mutta en muuta karkkia. Niinpä ostin niitä salaa, kun alkoi olla omia rahoja ja söin myös salassa.

Me ei saatu juuri koskaan karkkia, sen sijaan äiti toi ihan joka päivä kaupassa käydessään kolme sinistä vaniljaeskimopuikkoa (meitä oli kolme lasta). Joskus aikuisena kyselin, niin ajatteli jäätelön olevan karkkia terveellisempää. Niitä vaniljaeskimopuikkoja osteli vielä senkin jälkeen, kun kaikki lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

70-luvun puolivälissä oli hirveän tärkeää, että oli merkkifarkut. Esimerkiksi Beaversit, Wranglerit, Lee Cooperit ja mitä niitä olikaan. Mieluiten väriä päästävät.

En saanut sellaisia koskaan. Jotkut tutut nuoret jopa naureskelivat minulle, kun minulla oli vaan jotkut halpafarkut. Esim. Jamekset oli täysin epämuodikkaat.

Ilman merkkifarkkuja saattoi jopa joutua kaveriporukasta ulos. Oli se niin fanaattista aikaa.

Ei ole enää jälkikäteen harmittanut tuo asia, eikä katkeruutta jäänyt. Nehän oli vain farkut.

Minä en saanut koskaan edes halpafarkkuja. Äiti teki lähes kaikki lasten vaatteet itse, myös farkut, vaan eihän ne farkuilta näyttäneet eikä niitä kehdannut edes pitää. Äiti ompeli takataskuun jonkin kangasmerkin, ja sitten ne olivat hänen mielestään merkkifarkut. Ensimmäiset farkkuni ostin kesätyörahoilla joskuss 15-16 -vuotiaana.

Älyä, viisautta, hoksaamista. No ei sitten tullutkaan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Lego ritarilinna. Toivoin joululahjaksi varmaan viitenä vuonna.

Minä toivoin kans ja sain, mutta se ei sitten enää tuntunut miltään kun olin sitä 3 kuukautta haaveillut. Haluatko minun linnani vielä? <3

Ystäviä. En saanut olla koulun jälkeen missään muualla kuin harrastuksissa ns.ilman lupaa. Kavereiden kanssa olemisesta piti aina erikseen kysyä lupa, ja kotiin piti tulla klo 19. Ala- ja yläasteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyppykepin. Siis semmoisen "kepin" jossa on jousi ja sillä voi pomppia. En jostain syystä ikinä saanut sellaista vaikka ei se montaa kymmentä euroa maksanut. 

Onko niitä oikeasti ollut joskus myynnissä? Aku Ankassa niitä joskus oli mutta luulisi että etenkin Amerikan tuotevastuulait olisivat moiset kieltäneet ekan haljenneen kallon ja miljoonakorvausten jälkeen.

Kyllähän hyppykeppejä on olemassa. Jos googlaa sanan "hyppykeppi", tulee ensimmäisillä hakutulossivuilla melkein pelkkiä verkkokauppoja.

1960 - 1970 -luvulla nämä olivat kengurukeppejä ja metallia! En muista, että kukaan olisi itseään satuttanut pahasti. Minulla ei tällaista ollut, olivat kalliita ja olimme susiköyhiä (kaikki leluni: nalle, äidin tekemä mollamaija, pieni peltiauto ja kun opin lukemaan 4-vuotiaana sain aina kirjoja, paljon, koska kirjat olivat tuolloin halpoja ja minähän rakastin lukemista).

Koska olen tyttö niin sain aina lahjaksi pelkkiä tyttöjen leluja, vaikka olisin halunnut esim. kauko-ohjattavan robotin ja auton.  Just eilen soitti äiti ja kysyi, että viekö kirpparille vauvanuken, jolla en kuulema koskaan lapsena leikkinyt... niin mistäköhän johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monchiciin. Vähä apinan näkönen pehmolelu. En saannut, halusin keskiasteella.

No yläasteella äitini löysi alennuksesta, niin sain.

Joku lähemmä 6 vuotta liian myöhää.

Keskiasteella? Kävitkö koulua Ruotsissa?

Aikoinaan kansakoulusta jatkettiin keskikouluun, jos ei mennyt oppikouluun.

Toivoin lapsena Peppi-peruukkia, mutten saanut. Meillä ei rahaa turhaan törsätty, ymmärrän senkin nyt aikuisena, olimme köyhiä. Kun kasvoin, ostin itselleni toisen toivomani lahjan; Lundian nukkekodin. Se korvaa köyhää, alkoholismin ja väkivallan värittämää lapsuuttani. Saan "leikkiä kotia".

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut ratsastustunneille, mutta se oli liian kallista. Maksoi siihen aikaan jotain 70-100 markkaa per kerta.

Olihan tuo iso raha markka-aikaankinn.

Olisin niin kovasti halunnut vaaleansinisen siilin muotoisen kynätelineen, jossa kynät olisi tökätty piikkien väliin. :(

Rakkautta ja välittämistä.

Olisin halunnut koiran, mutta emme voineet ottaa mitään eläimiä, koska isäni oli niin allerginen. Aikuisena otin sitten koiran, ja toisen koiran otimme muutama vuosi sitten. Koiramme ovat ns. vähän allergisoivaa rotua, eikä isällenikään tule niistä oireita.

Pitkät hiukset.

Vierailija kirjoitti:

Koiraa.

Vuodesta toiseen toivoin sitä. Sanottiin, että pennut niin kalliita. Niinpä muutaman vuoden aikana säästin rahat kokoon (haravoin pihoja, menin siivousavuksi naapuriin yms tosi pienistä ansioista) ja selvitin mistä voi ostaa.

Silti sanottiin, että ei nyt käy.

Tunsin itseni petetyksi.

Minunkin poikani halusi koiraa ja hänen ollessaan n. 13-vuotias sellainen hankittiin. Ei hän kauaa siitä jaksanut huolehtia, lenkit oli sitä, että kävi kusettamassa koiran porraspäähän.