Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Meillä oli kahden huoneen välillä ovi, josta ei ikinä kuljettu, koska kummassakin huoneessa sen edessä oli kirjahylly. Toivoin useita kertoja, että se olisi otettu käyttöön, pelkästään siksi että se oli olemassa ja oli jotenkin "virhe maailmassa" että sitä ei ikinä käytetty.

Kuten arvata saattaa, tälle näkemykselle viitattiin kintaalla.

Vierailija kirjoitti:

Kaalimaan kakaraa en koskaan saanut.

Siskolleni käsistään kätevä mummo teki sellaisen itse. Ja toisin kuin yleensä näissä "köyhyyden vuoksi lapselle itse tehty juttu" -tapauksissa, se ei tuottanut mitään kiusaantunutta pettymystä, vaan oli oikeasti todella hieno.

Rinnakkaisluokallani oli myös poika jonka sukunimi oli Kaalimaa, ja voitte kuvitella miten se sai tän muodin aikana kuulla siitä.

Toivoin sellaista nallea, joita näin lastenkirjoissa, silloin kauan sitten 50-luvulla. En sellaista saanut ja tein sen sitten aikuisena itse. Se täytettiin puurouheella ja varustettiin äänilaitteella. Niitä sanotaan nykyään antiikkinalleiksi. Omat lapseni eivät siitä välittäneet, eivät lapsenlapsetkaan. Tuossa se vieläkin nököttää ja kerran innostuin kutomaan sille villatakin

Vierailija kirjoitti:

Katella telkkarista 6 miljoonan dollarin miestä. Aina pakotettiin pehkuihin ja sanottiin, että sitten isona kerkii kattoo. No ei tullu isona enää 6 miljoonan dollarin mies telkkarista.

Nykyään, kun Ylen vanhoja TV-ohjelmia pystyy katsomaan yliopistojen kirjastoissa, kävin joitakin vuosia sitten katsomassa yhden ohjelman, joka oli tullut nukkumaanmenoaikani jälkeen vuonna 1984, kun olin 9-vuotias eikä meillä ollut vielä videoita.

Se oli ruotsinkielinen ohjelma siitä, mitä teatterien lavasteille tapahtuu sen jälkeen kun näytelmä poistuu ohjelmistosta, ja miten lavastusratkaisuihin vaikuttaa se että näytelmät ovat ohjelmistossa niin lyhyen aikaa. Tämä oli niin kiehtova ja erikoinen aihe, että ohjelman näkemättä jäämisen aiheuttama mielipaha sai muistamaan sen vielä melkein 40 vuotta myöhemmin.

50-luvulla olin lapsi ja olimme köyhiä,8 lasta.Talossamme asuvat tytöt olivat saaneet Kreikasta vaaleanpunaiset varjot.Voi miten ihailin niitä.Itsellä ei edes sadetakkia.Kun sain omia tyttöjä ostin heille kauneimmat sateenvarjot mitä löysin.

Koira, polkuauto

Vierailija kirjoitti:

Oman huoneen mutta sellaista ei muka ollut mahdollista suoda minulle ja kaksossiskolle, me jouduimme jakamaan yhteisen huoneen kunnes muutimme kotoa pois. Isoveljellä ja pikkuveljellä oli kyllä omat huoneet, mutta ei meillä tytöillä ilmeisesti siksi koska olimme "vain tyttöjä". Yksi huoneista oli jonkinlaisena varastona, jossa säilytettiin kaikenlaista tavaraa jota ei tarvittu. Monta kertaa siskon kanssa kysyimme, että miksi siitä ei voisi tehdä toiselle meistä omaa huonetta, mutta mitään järkevää syytä ei saatu. Kai se sitten oli tärkeämmässä käytössä varastona. Olemme aina kyllä siskon kanssa olleet läheisiä keskenämme eikä meillä varsinaisesti ollut mitään sitä vastaan, että jouduimme asumaan samassa huoneessa, mutta erityisesti teininä meillä oli joskus riitoja ja kaipasimme myös omaa tilaa ja omaa aikaa. Edes silloin kun isoveli muutti omilleen kun me kaksoset olimme 13v hänen huoneestaan ei voitu tehdä toiselle meistä omaa huonetta, vaan se pidettiin tyhjänä siltä varalta, että veli joutuu muuttamaan takaisin kotiin.

Sain vasta teini-iässä oman huoneen.  Siihen asti ei ollut kuin kori joka oli sitäkin arvokkaampi.  Ehkä juuri siksi yksityisyys on niin tärkeää.  Jouduin pikkulapsena nukkumaankin sisaren kanssa samassa sängyssä, hän oli joka kerta vihainen siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ilmakiväärin no hyvä että en saanut olisi varmasti koitunut hankaluuksia kun oulunkylässä rivitalossa silloin asuttiin.

Sain sellaisen 8-vuotiaana, ja tuli sanomista vaikka asuttiin maaseudulla keskellä ei mitään. Alkaa melkein naurattaa se, miten epätodelliselta tuntuu ajatus, että omalle pojalle sallisi sen samanikäisenä. Ja antaisi vielä ampua kenenkään valvomatta.

Vierailija kirjoitti:

Rakkautta, välittämistä ja kannustusta vanhemmilta.

Sama täällä! Enkä myöskään saanut sitä krääsääkään.

Ensimmäisen puutelistan yliviivaaminen olisi kyllä tosin elämässä kantanut pidemmälle. Ainakin luulen niin.

Stiga

Oma huone

Hamsteri

Bambijuliste

Vierailija kirjoitti:

Rakastavat vanhemmat. Se olisi riittänyt.

No joo.. ei lapsi osaa pyytää sellaista.

Itsekin olen elänyt vailla rakkautta ja huolenpitoa. Totta kai nyt aikuisena voin sanoa, että rakastavat vanhemmat olisi ollut paras asia. Mutta silloin lapsena ei sellaista osannut edes toivoa kun sellaisesta ei tiennyt mitään. Siksi mieleeni on jäänyt se, että pyysin Aku Ankka-lehden tilausta, mutta en saanut.

Nintendon Donkey Kong junior 1980-l. alussa. Oli isän mielestä turha ja liian kallis ja sillä selvä. Oli sen verran kallis että ei ollut toiveita saada säästettyä edes viikkorahoista tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Barbien, sain vain Daisyn. Tyttärelläni sitten olikin yli 20 Barbia. Ja nyt aikuisena ”syyllistää”mua miksi hänelle on syydetty niitä tuollainen määrä?!

Oiiiiiiii, mä tykkäsin Daisysta enemmän kuin aidoista Barbeista. Daisy oli tyttömäisempi, raikkaan näköinen. Barbie etupuskurit sojossa liian aikuismainen mun mieleeni. Onneksi kaverini olivat samaa mieltä ja meillä olikin usein Daisy-leikit menossa.

En varmaan edes tiennyt mikä Barbie on, mutta näin jossain Daisyn ja halusin sen ja sain sen. Siitäkin huolimatta että olin poika.

Ennen sotia syntyneillä vanhemmilla oli kasvatusasenteet usein aika vanhanaikaiset, mutta tässä yhdessä asiassa suhtautuivat iltatähteensä edistyksellisesti. Vaikka ihan lihaa syövä heteromies minusta tulikin.

Oliain halunnut harrastaa jotain, esim. balettia, soittaa jotain soitinta tai ratsastaa.

En saanut väkivallatonta raitista kotia. Toivoin omaa sänkyä, en olisi ääneen uskaltanut toivoa. Piti nukkua erilaisilla vanhoilla sohvilla, joskus ei voinut nukkua kuin yhdessä epämukavassa asennossa. Eikä ollut köyhä koti. Oma sänky minulla oli vasta lähes aikuisiässä. Olen viisikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyppykepin. Siis semmoisen "kepin" jossa on jousi ja sillä voi pomppia. En jostain syystä ikinä saanut sellaista vaikka ei se montaa kymmentä euroa maksanut. 

Onko niitä oikeasti ollut joskus myynnissä? Aku Ankassa niitä joskus oli mutta luulisi että etenkin Amerikan tuotevastuulait olisivat moiset kieltäneet ekan haljenneen kallon ja miljoonakorvausten jälkeen.

Kyllähän hyppykeppejä on olemassa. Jos googlaa sanan "hyppykeppi", tulee ensimmäisillä hakutulossivuilla melkein pelkkiä verkkokauppoja.

Rakkautta

Beavers farkut.

Kaverilla oli ihana kettulakki, minulla typerä valkoinen lammaslakki, joka joutui kerran koulun välitunnilla koiran riepottelemaksi. Olisin halunnut harjakihartimen joululahjaksi. Luulin saaneeni, mutta pettymys oli karvas kun paketista paljastui muovinen ruskea nokkahuilu. Tällaista 70-luvulla.

Äidillä oli ihan järkyttävä leveä korvaläpällinen -hän piti ne läpät auki- varmaankin susilakki, se oli karmean ruma. Kaikilla oli jotain turkista päässä ja tikattua toppaa takki ja housut. 

Minä halusin opiskella, mutta vanhempani torppasivat haaveeni. En toivonut koskaan mitään erityisiä tavaroita, paitsi pyörää ja kelloa. Sain ne, kun itse menin töihin, pienellä palkalla. Myös koulutin itseni jo ollessani töissä ja oli perhettä. Pohjalta aloittaen kirjoitin yo:ksi 43 v. ja yo-merkonomiksi 46 v.