Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Vierailija kirjoitti:

Pieni pehmonukke, jolla oli mahassa nappula josta kuului painettaessa ääni. Nukke oli pieni, kovakasvoinen, isot silmät ja punainen suu, tais olla myös poskissa punaa. Kangas oli kukallinen. Näitä oli 70-luvulla.

Toinen oli se kamera joihin laitettiin ne kuvakiekot.

Barbieta en saanut koskaan oli kopio. Vituttihan se

Mollamaija! Mä muistan nuo nuket, niitä oli isompiakin.

Mäkin sai tyytyä höyhenenkevyisiin, ohutta muovia oleviin " barbieihin." Kaverilla oli aito Barbie. Heillä oli myös kuvakiekkojen katselulaite Viewmaster tms.

Halusin opetella soittamaan kitaraa. Sain halvimman Landolan, jossa ei ollut pinnassa lakkausta ja jota oli vaikea saada pysymään vireessä. Hävetti osallistua moisella kapineella kitarakurssille. Kaverilla oli jonkun vanha kitaranrämä, mutta siinä oli sentään lakkaus eikä otelautaan jäänyt pysyviä sormenjälkiä.

Toivoin ikuisuuden sellaista tosi hienoa liikkuvaa ja maukuvaa kissaa mitä oli myös koiraversiona, mutta kumpaakaan en rukouksista huolimatta saanut, koska "se säikäyttää meidän kissat ja koirat, ja kissat voi karata ulos eikä enää koskaan tule sisälle".

Ne oli niitä sen ajan uusia hienouksia, missä oli paljon eri toimintoja, ja siksi halusin sellaisen ja katkeroiduin kun sain sitten aina vaan kasan kaikkea ei-toivottua tavaraa lahjaksi. Olisi riittänyt se yksi toivottu.

Olen edelleen niin katkera, että vielä joku päivä näin aikuisena hommaan sen perkeleen liikkuvan ja maukuvan kissan tai koiran.

Peppua

Vierailija kirjoitti:

Little Monkey lost -apinalelun olisin ysärin lapsena tahtonut, mutta jäipä saamatta ;(

Ymmärrän sinua. :( Itselläni oli kyseinen lelu, mutta se katosi mystisesti ja asia todella vaivaa minua edelleen vuosien takaa!

Hyppykepin. Siis semmoisen "kepin" jossa on jousi ja sillä voi pomppia. En jostain syystä ikinä saanut sellaista vaikka ei se montaa kymmentä euroa maksanut. 

Monchiciin. Vähä apinan näkönen pehmolelu. En saannut, halusin keskiasteella.

No yläasteella äitini löysi alennuksesta, niin sain.

Joku lähemmä 6 vuotta liian myöhää.

Koiran,kitaratunteja/soittoharrastuksen,kamppailulaji harrastuksen. Ja pienempänä halusin hirveästi jonkun Nikko kauko-ohjattavan maasturin. En ikinä saanut, vaikka monta vuotta pyysin synttäri- ja joululahjaksi. Pikkuveli sai sellaisen sitten lahjaksi porukoilta...plääh. Kyllä v*tutti katsoa vierestä. Minä siis tyttö. Operation ja Cluedo lautapelejä toivoin myös monta kertaa lahjaksi, muttei koskaan tullut.

Jotain isoja lego settejä kuolasin, raha oli tiukalla 90 luvulla vaikka kuulin siitä vasta pari vuotta sitten. Onneksi ei ostettu. Olisi saanut jäädä paljon muutakin ostamatta näin jälkiviisaana.

Kitara!

Aikuisena kesti surkean pitkään että hoksasin että sellaisen voi ihan vaan käydä ostamassa, eikä kukaan kysele että aiotko oikeasti opetella soittamaan tai käydä kitaratunneilla. Ei se musiikkiliikkeen myyjä ole siellä ankarana vahtimassa että "väärä" ihminen ei osta kitaraa, vaan hän on siellä myymässä niitä kitaroita kaikille joita kiinnostaa edes vähän.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoin nukkekotia ja nukenvaunuja enkä ikinä saanut. Sitten aikuisena esikoisen saatuani kävin onnessani pitkiä kävelylenkkejä ja ihmettelin, että miten tämä tuntuu mukavalle. Sitten muistin, että ihan samalta tuntui, kun sain joskus työntää serkun nukenvaunuja.

Täällä samoja toiveita, nukkekoti ja nukenrattaat. Leluosastolla oli ihana katsella niitä, enkä oikein uskaltanut edes toivoa ja varsinkaan sanoa äidille toiveitani. Katseleminen riitti. Leluosastolla oli Taivas.

Siksi lähes lamaannuin onnesta, kun syntymäpäivänä (5 v.?) minut herätettiin ja sängyn vieressä olivat nukenvaunut!

Nyt keski-ikäisenä minun iäkäs isäni kertoi (äiti jo edesmennyt), että isä oli ne halunnut ostaa, sillä oli nähnyt minun niin paljon niitä ihailevan.

Leluja oli hyvin vähän ja vaatetus vaatimatonta, mutta niin oli kaikilla lapsilla naapurustossa tuolloin.

Piano tai harmoni oli aina haave, jotka tiesin vain haaveeksi. Samoin baletti.

Trampoliinista haaveilin. Olisi kelvannut muutkin koot kuin se jätti, 4 m halkaisijalla.

Kavereilla monilla oli. Yhyy! :(

Hevosta, vain muovisia sellaisia.

Vaikka mitä. Saatiin vain kerran sellaista mitä toivottiin. Toisaalta vanhemmat pääsi kaupassa aina helpolla, kun kukaan ei tiennyt että jotain voisi saada, niin ei ollut rissailuja. Siskoni sai aina kivoja leluja kummeiltaan toivoin, että olisin saanut barbin, kun siskollani oli niitä jo ainakin kolme. En saanut, mutta siskoni onneksi antoi minulle pocahontas-barbinsa. Se oli mun lemppari, vaikka siltä irtosikin aina pää ja toinen jalka

Lapsuuden.

Rakkautta

Koiran

Bernhardilaiskoiran. Sain vain pehmolelun.

Kaalimaan kakara -nukkea. Mutta siinä oli joku syy etten sellaista koskaan saanut. Ja olisin halunnut nähdä ET elokuvan kuten kaikki kaverini, mutta en saanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apinan olisin halunnut. Olisin pukenut sen kivasti ja kävellyt käsi kädessä kaupungilla sen kanssa. Sika jäi myös saamatta. Asuimme siis kerrostalossa keskellä kaupunkia. Ikää oli alle viisi.

Minä olisin alle kouluikäisenä halunnut simpanssin poikasen leikkikaveriksi ja lemmikkieläimeksi. Jossain vaiheessa sentään tajusin että simpanssia ei voi oikein pitää lemmikkinä.

Minä halusin pingviinin, koska olin nähnyt sellaisia luontodokumentissa, olin tuolloin noin 5 ikäinen.

Ehkä vähän hankala toteuttaa :DD

Pianon. Olimme köyhiä eikä kuulemma ollut varaa. Nykyään pianoja annetaan jopa ilmaiseksi, mutta toista se oli 80-luvulla.

Jotkut tutut taas pakotettiin pianotunneille vaikka eivät olisi halunneet ja kotona sitten pakotettiin harjoittelemaan soittoläksyjä. Itse olisin ollut ikionnellinen jos olisin päässyt tunneille kans.

Tasan ei käy onnen lahjat.