Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Vierailija kirjoitti:

Halusin päästä Visulahteen, mutta en päässyt kuin siihen parkkipaikalle nelos(?)tien varteen, missä on Visulahtea mainostava dinosaurus, kun ajettiin ohi.

Et ole paljoa menettänyt.

Olisin halunnut ison leikkihevosen, sellaisen, mitä voi pitää myös hyllyllä koristeena.

Se oli liian kallis. No, sainhan ihailla sitä leikkikaverin kotona. Hänellä oli muutenkin paljon leluja. Hän oli siitä kiva, että antoi aina leikkiä kaikilla leluillaan ja jos hänellä oli karkkia, niin aina niitäkin antoi kitisemättä.

Isäni hyväksyntää ja kannustusta. Huomionsa ja tekemisensä keskittyivät siskooni, ja minut poikana sysättiin syrjään aika totaalisesti. Päinvastaisista tapauksista olen kuullut ja lukenut mutta näistä isin pikku prinsessa -keisseistä en. Tuo tilanne johtaa helposti myös ns. käenpoikailmiöön, ainakin meillä, jossa tämä prinsessa alkaa iän myötä myös itse ajamaan sisarustaan ulos reviiriltään eli perheestä. Ja edes jonkinlaista tasapuolisuutta vaativa perheenäiti demonisoidaan ja mustamaalataan sidosryhmille.

Olisin halunnut tavallisen perheen, raittiin isän. Turvallisen ja hyvän kasvuympäristön. En saanut. Ja nyt vanhana tajuan kuinka paljon olisi elämä ollut helpompaa jos se olisi muovannut minua ihmisenä. Myöhäistä.

Kompuroinut ja raahautunutkin elämän läpi. Aina onnellisia jaksoja välissä. Nyt elämä hyvää ja rauhallista. Lapsilla asiat hyvin.

Raitis isä. Ei oo vieläkään.

Leegoja. En saanut, koska olen tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Muoviset pidikkeet suksille ja sauvoille. Omat sukset/sauvat oli aina sidottu kuminauhalla yhteen ja niiden kantaminen oli hankalaa. Katsoin kateellisina liikuntatunnilla, kun muilla sukset meni siististi pakettiin muovipidikkeiden avulla.

Ostin tänä talvena ensimmäiset sukset aikuisiällä ja todellakin ostin mukaan lisäosana myös ne haaveilemani muovipidikkeet. Hintakin oli vain 2,90€. Piti ihan soittaa siskolle ja ihmetellä miten ei lapsena voitu muutaman euron härpäkkeitä hankkia. Kyllä nyt kulkee sukset helposti mukana :)

Voi, että! Mulla oli vähän samankaltainen toive. Olisin halunnut valkoiset terien suojat luistimiini. Kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Minulla oli punaiset, jotka isä oli sahannut lyhyemmäksi (olivat varmaan olleet alunperin tosi isoihin luistimiin tarkoitetut), irrottanut alkuperäiset kiinnitys”jutut” ja lisännyt sitten narusta tehdyt lenkit, että pysyivät kiinni luistimissa. (70-80-luvun vaihteessa nuo suojat olivat sellaisia puisia ”kapuloita”.)

Muistan, että nuo vääränlaiset terien suojat harmittivat tosi paljon. :D

Vesipyssyn ja koiran toivoin koko lapsuuden ajan.

Muutin pois kotoa kun olin 18v, kas kummaa parin viikon kuluttua porukat otti koiran ja osti vesipyssyn mun pikkuveljelle. Ei ollu hauskaa, ei.

Vierailija kirjoitti:

Halusin että minulle puhkeaisi ykköstyypin diabetes niin kuin pikkusiskolla oli. Tämän oudolta kuulostavan toiveen taustalla oli se, että sisko pääsi käymään lääkärissä äidin kanssa kahdestaan neljä kertaa vuodessa, ja itse en päässyt äidin kanssa kahdestaan koskaan mihinkään. Kuvittelin siis että jos minullakin olisi diabetes niin saisin olla äidin kanssa kahdestaan. Eli tarkemmin ajateltuna halusinkin vain olla äidin kanssa kahdestaan.

Minä halusin sairastua flunssaan tai mahatautiin. En saanut niitä kuin muutaman kerran koko peruskouluaikana, ja näinä kertoina ne menivät ohi vuorokaudessa tai parissa. ja sitten olin pettynyt, että tässäkö tämä oli. Sairastaminen oli kivaa, kun ei tarvinnut mennä kouluun, sai vain olla ja muut passasivat.

Matkustaa yksin toiselle puolelle Suomea mummon luokse. Kun menin yläasteelle, isäni lupasi että seuraavana kesänä pääsen. Valitettavasti mummoni sairastui ja kuoli tätä ennen.

Halusin ponin. En koskaan sellaista saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen että olisin ollut toivottu lapsi jota vanhemmat ja isosisarukset olivat rakastaneet mutta niin ei tapahtunut koska koko lapsuuteni sain tietää olevani ei-toivottu ä pä rä jonka olisi pitänyt tajuta kuolla jo syntyessään (synnyin alle 2 kilon keskosena 1980-luvun alussa ja jouduin olemaan melko pitkään keskolassa ennen kotiin pääsyä), vihattu, halveksitty, joka suhteessa huono, ihmisenä täysin ala-arvoinen ihmisarvoa vailla oleva epäkelpo yksilö josta ei koskaan tulisi mitään hyvää ja jota aina pilkattiin, lyötiin, kaltoinkohdeltiin ja muutenkin kohdeltiin todella huonosti. Kun sitten 8-vuotiaana jouduin sairaalaan monen viikon ajaksi niin vanhemmat ja sisarukset (minua 11-20 vuotta vanhempia) eivät käyneet kertaakaan katsomassa minua ja sairaalasta jouduin lastenkotiin missä elin täysi-ikäisyyteen asti. Nyt olen elänyt heistä erossa jo yli 30 vuotta eivätkä he ole pitäneet minuun tänä aikana mitään huomiota enkä minä edes tiedä että ovatko he vielä elossa.

Toivon että olet nyt onnellinen ja elämässäsi on hyviä asioita. Kaikkea hyvää sinulle!

Samaa toivon minäkin. Tuo on jotenkin sairasta, mitä lapsi sille voi että vanhemmat on halunneet panna paljaalla. Samaa sarjaa kuin äidit jotka syyllistää lastaan siitä miten pitkä ja kivulias oli synnytys.

Oman huoneen. Mutta ei, se piti jakaa parin sisaruksen kanssa . Olisin halunnut olla ainut lapsi.

Barbien, sain vain Daisyn. Tyttärelläni sitten olikin yli 20 Barbia. Ja nyt aikuisena ”syyllistää”mua miksi hänelle on syydetty niitä tuollainen määrä?!

Stigan.

My little Ponyn.

Isoveljen, joka olisi huomattavasti vanhempi että pystyisi komentamaan isää lopettamaan ryyppäämisen.

Minä en saanut äidinrakkautta,en koskaan. Äiti oli kotona,oli neljä tyttöä,ensimmäinen ja viimeinen sai rakkautta,minä en, eikä toisena syntynyt tyttö ,koskaan. En ihailua ,en kiitosta mistään,milloinkaan. En,vaikka olin työssä ja pärjäsin omillani ,tulin toimeen.

Oman ponin,

ja tätä toivoin kuulemma ainoaksi lahjaksi 4-8 v.

Barbie-talo... oikea hevonen..

Stigaa. Sain rattikelkan.