Mitä halusitte pienenä, mutta ette ikinä saaneet?

Haisaappaat

Itse muistan yhden, jota en 60-luvun puolimaissa saanut: paperinuken, johon vaatteet tarttuivat magneeteilla. Tosin näin sen vain yhdessä liikkeessä, joten saattoi olla ettei se ollut mikään hittituote.

Pianon. Mutta ostin sen aikuisena itse. 

Pieni pehmonukke, jolla oli mahassa nappula josta kuului painettaessa ääni. Nukke oli pieni, kovakasvoinen, isot silmät ja punainen suu, tais olla myös poskissa punaa. Kangas oli kukallinen. Näitä oli 70-luvulla.

Toinen oli se kamera joihin laitettiin ne kuvakiekot.

Barbieta en saanut koskaan oli kopio. Vituttihan se

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoveljen 😂

Mäkin olisin halunnut isoveljen. Sillä ajatuksella, että sillä olisi ollut hyvännäköisiä kavereita, joihin olisin voinut ihastua kun he olisivat hengailleet meillä. 😄

Mulla oli isoveli, jonka kaverit ei ollu hyvännäköisiä😂

Nukkekoti, koira tai jokin kiva maksettu harrastus!

Barbien hevosta (sain hevospalapelin - ei IHAN sama asia), koripallokorin ulos ja minisuksia toivoin mutta en saanut.

Omien lasten tärkeimmät toiveet olen pyrkinyt toteuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Karkkia, suklaata ja limsaa. Kun sanon, etten saanut niitä koskaan, todellakin tarkoitan kirjaimellisesti ei koskaan. Ne oli täysin kiellettyjä. Edes syntymäpäivänä ei saanut karkkia. Tämä oli isän sääntö, hänen mielestään makean syöminen lihottaa ja vie turmioon. Äiti söi makeaa salassa. 

Tämä kasvatusmetodi epäonnistui oikein roimasti. Meille kaikille lapsille makeasta tuli pakkomielle. Kaikki viikkorahat käytettiin kiskalla irtokarkkeihin ja niitä sitten ahmimalla ahmittiin salaa leikkimökissä. 

Minä sain kyllä suklaata, mutta en muuta karkkia. Niinpä ostin niitä salaa, kun alkoi olla omia rahoja ja söin myös salassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isosisarusta toivoin usein itselleni vaikka adoption kautta, mulla oli "vain" kaksi pienempää. Ajattelin, että sellaisesta olisi paljon apua esim. koulumaailmassa ja sellaisen kanssa olisi "siistii". Lisäksi olisin tahtonut voida ärsyttää jotain samalla tavalla ja yhtä oikeutetusti kuin pienemmät välillä ärsyttivät minua. Toki sellainen olisi varmasti rakas jos olisi olemassa, mutta vanhimpana on oikeastaan aika kivaa. Vasta myöhemmin olen oman esikoisen käytöksestä huomannut, että vanhin lapsi voi yrittää olla aika tyranni... mutta olisihan se kiva tietysti jos olisi sellainen itseä vanhempi vastuullinen sisko tai veli. Isosisaruksista on yleensä enemmän tukea elämässä, pienemmät eivät ainakaan meillä siihen rooliin sovi. Mutta iloa on niistäkin ja ovat hirmu rakkaita.

Olitko itse sellainen isosisarus pienemmille sisaruksillesi millaisesta haaveili?

Minäkin toivoin isosiskoa, koska oli vain pienempiä. Kuvittelin, että saisin isommalta hoivaa ja rakkautta, mitä en tosiaankaan itse antanut pienemmilleni. Tämä oli haave puutteellisesta äidinrakkaudesta.

70-luvun puolivälissä oli hirveän tärkeää, että oli merkkifarkut. Esimerkiksi Beaversit, Wranglerit, Lee Cooperit ja mitä niitä olikaan. Mieluiten väriä päästävät.

En saanut sellaisia koskaan. Jotkut tutut nuoret jopa naureskelivat minulle, kun minulla oli vaan jotkut halpafarkut. Esim. Jamekset oli täysin epämuodikkaat.

Ilman merkkifarkkuja saattoi jopa joutua kaveriporukasta ulos. Oli se niin fanaattista aikaa.

Ei ole enää jälkikäteen harmittanut tuo asia, eikä katkeruutta jäänyt. Nehän oli vain farkut.

Vierailija kirjoitti:

Haisaappaat

Joo, nimenomaan ne aidot.

Vierailija kirjoitti:

Aidon Barbien, sain aina vaan Cindyjä ja muita halpakopioita. Kyynel.

Minä en saanut kumpaakaan, koska niitä pidettiin huonoina leluina. Kaverillani oli Cindyjä ja kuvittelin, että ne olivat hienompia kuin Barbiet, niin ilmeisesti kaverikin kuvitteli.

Potkulautaa ja polkuautoa, eivät olleet tavallisia leluja silloin.

Oman huoneen sain vasta lukioiässä, kun en kauan asunut kotona.

Vierailija kirjoitti:

Legoja. Äitini oli kuitenkin sitä mieltä, että Legot olivat hirveitä ja hankki minulle jostain laatikollisen maalattuja ja liukkaaksi lakattuja puupalikoita. En ikinä leikkinyt niillä. Ne olivat minusta kamalia. Äidin mielestä olin kiittämätön.

Aikuisena löysin muutaman puupalikan äitini verkkokellarista yhdestä pahvilaatikosta, jossa oli muitakin vanhoja lelujani. Palikat olivat ihan tuliteriä edelleen, käytännössä iskemättömiä. Minussa ei edelleenkään liikahtanut mikään lämmin ja nostalginen tunne, kun näin ne. Päinvastoin.

Enpä ihmettele. Eihän tuo mikään mukava muisto olekaan.

Tuoda kavereita kotiin ilman sellaista ongelmaa, että pikkusisko tunki meidän seuraamme.

Vierailija kirjoitti:

Pianon. Mutta ostin sen aikuisena itse. 

Sama, mutta en ostanut itse, vaan tuli puolison mukana.

No ei sitten niin millään saanut Aku Ankka ananasjäätelöä.

Oli kuulemma kapitalistin salajuonia ja amerikan hapatusta se.

Että Ladan kampiakseliako sitä olisi pitänyt oikeaoppisesti imeskellä, mitä häh?

Polly pocketia. Siskolla oli sellainen tosi hieno.

Vierailija kirjoitti:

Omia vaatteita, eikä isoveljen kautta isosiskolleni tulleita vanhoja. Olimme keskituloisia, 3 lasta ja ihan perus elämiseen meni rahaa. En kehdannut pyytää uusia vaatteita, tai edes uusia sukkia ja pikkuhousuja.. Tämä kohti siihen, että jos äitin kanssa olimme harvoin ostamassa muutamia uusia vaatteita vaikkapa juhliin, en osannut olla oma-aloitteinen ja kierrellä itse kaupassa. Kävelin siis äitini perässä, ja esitin kiinnostunutta hänen ehdottamista vaatteista ja tyydyin niihin. Ihan kauheaa, tiedän, first world problems, mutta minulla kesti aika kauan teininä, ennenkuin aloin itse käymään vaateostoksilla ja ostamaan sellaisia vaatteita kuin itse tykkään.

Samastun tähän lukuunottamatta sitä, ettei ollut isosisaruksia. Kiersimme kyllä kaupoissa, mutta minulla ei ollut omaa tahtoa, kun en kuitenkaan saanut itse toivomiani vaatteita, vaan äidin päättämiä.

Mä en saanut koskaan minkäänlaista kotieläintä :(