Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö avioliittoon ns. lasten takia - Mitä ajattelet päätöksestä nyt jälkikäteen?
23.03.2022 |
Olen reilu nelikymppinen nainen. Avioliitossa on mennyt huonosti jo useamman vuoden, ollaan etäännytty toisistamme, ei tunnu enää samalta kuin joskus, mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tai oikeastaan edes arvoja meillä ei ole, seksiä harrastettiin joskus puoli vuotta viimeksi, yhteiselo sujuu ns. asialliselta kaveripohjalta. Meillä ei riidellä, huudeta eikä ilmapiiri ole mielestäni mitenkään kireä - arki on tosiaan tällaista asiallisen kaverillista.
Erosta on pariin otteeseen puhuttu. Meidän molempien kanta on, että lasten takia emme halua erota, emme halua että lapset rupeavat reissaamaan kahden kodin välissä, tulee uusperhekuvioita tms. Mies sanoi ihan suoraan, että katsellaan muutama vuosi, kun nyt teini-ikää lähestyvät lapset ovat kasvaneet - käytännössä tämä tarkoittanee noin viittä vuotta.
Nyt mietin, että onko tämä oikea ratkaisu? Aina sanotaan, että lasten takia ei kannata yhteen jäädä. Toisaalta joku asiantuntija totesi, että jos eroa voi siirtää muutamalla vuodella esim. lasten ollessa pahimmassa teini-iässä, niin se kannattaa tehdä. Kuulisin mielelläni kokemuksia ja ajatuksia muilta, ehkä saman päätöksen joskus jo aiemmin tehneiltä. Miten meni?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhemmat jäi lasten takia yhteen ja voin sanoa et ei todellakaan ollut hyväksi meille. Erotkaa hyvän sään aikana älkäkää antako tilanteen äityä liian pahaksi ennen kun päätätte vihdoin sitten erota. Lapset kiittää.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin toimiva kaveriliitto kannattaa. Siinä saat myös omaa aikaa harrastuksillesi ym sen minkä sovitte kun ei ole enää tarvetta tehdä pariskuntana asioita.
Todellakin kadun ettei laitettu miehen kanssa jäitä hattuun pariksi vuodeksi. Olin todella väsynyt vastaanottamaan lasten kipuiluja tilanteesta ja säätämään joka viikottaista kodin vaihtoa. Plus toinen teini heittäytyi niin hankalaksi että olin ihan hikipäässä hänessä kiinni koko oman viikkoni kykenemättä lähtemään töiden jälkeen kotoa edes kauppaan jos en saanut häntä raahattua mukanani. Oli aivan h****tillinen vuosi.
Nykyään onneksi jo parempi tilanne, mutta kaikki oltaisiin säästytty paljolta mikäli oltaisiin pidetty meidän talo ja koti sellaisenaan vielä pari vuotta.
Sama kokemus. Samaa mieltä. Eron jälkeen osaan todella arvostaa niitä kaveriliiton vakauttavia puolia arjessa.
Meillä on lapsi suoraan sanonut, että yläasteella ei aio enää venkslata kahden kodin väliä. Monta vuotta yritetty, mutta tälle lapselle se on ollut tosi rankka järjestely. Osa lapsista ja nuorista sopeutuu helpommin, osa ei.
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Täytyy sanoa, että en arvostanut uhrausta, en koskaan oppinut kotoa hyvän parisuhteen mallia ja vaati aikaa opetella aikuisena tyhjästä, mitä parisuhteen pitäisi oikeasti olla. Toisaalta nykyään ajattelen että heidän elämänsähän se, ja jos haluavat heittää vuosia hukkaan niin mitäpä se minulle kuuluu.
Kyllä kaikkien pitää parisuhde opetella tyhjistä.
Harvalla varmaan on oikeasti kovin syvällistä käsitystä omien vanhempien parisuhteen tilasta, siis jos heillä näkyy kotona tuo tilanne, jonka ap kuvasi heille olevan, eli perus asiallista ja kaverillista meininkiä..
Oletteko miettineet parisuhdeterapiaa? Siellä voisi saada vähän ulkopuolelta näkemystä liittonne suhteen. Ei siellä tarvitse käydä vain siksi, että toinen haluaa erota ja toinen ei, vaan parisuhdeterapia voisi auttaa juuri teidän tilanteeseen, että keskusteltaisiin siitä, miltä kummastakin nykytilanne tuntuu ja mietittäisiin, kuinka tehdä siitä lapsille ja aikuisillekin hyvä elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Olen avioeroteini, ja omien vanhempien suudelmat uusien kumppaneiden kanssa tuntuivat äärimmäisen vaivaannuttavilta. Ja aikanaan nekin hellyydenosoitukset jäi uusissa suhteissa pois. Toinen vanhemmistani on jo 3. avioliitossa, toisella hyvin kaverillinen suhde.
Itse arvostaisin nimenomaan pysyvää kumppanuutta roolimallina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös se suuri totuus ole se että kun on perhe perustettu niin eletään vain lapsille ja lapset aina edellä. Ei silloin enää mitään omaa onnellisuutta saa miettiä tai on huono äiti. Mihin äiti enää rakkautta tai oikeaa parisuhdetta tarvitsee, hänhän on enää vain äiti eikä nainen.
Vierailija kirjoitti:
Olen jäänyt. Eikä se ehkä lopulta ole ollut hyvä idea.
Suhteemme on samalla tavalla kaverillinen. Tulemme toimeen keskenämme, emme juuri riitele.
Mutta millaisen kuvan lapsemme ovat saaneet parisuhteesta, kun tässä näkemässään ei koskaan pussailla, ei halailla, ei minkäänlaista hellyyden osoitusta toista kohtaan?
Kuinka monet lapset oikeasti haluavat nähdä pussailua muutenkaan?
Minusta on vale, että lasten pitää nähdä aikuisten välistä hellyyttä, tai ainakin se riippuu lapsesta eikä mitään yleispätevää ohjetta ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tähän kyllä kaipaan vähän nyt jotain faktaa väitteiden tueksi. Jos tarkastelen ketä tahansa sisarusporukoita, kaikkien parisuhteet ovat olleet niin toisistaan poikkeavia, ettei kovin vahvassa "peritty" malli ole ilmeisesti ollut.
Ja mitä vikaa on kaverillisessa, asiallisessa suhteessa, jossa ei ole riitoja? Miltä sen suhteen tulisi näyttäytyä lapsille? Ei lapset tiedä (toivottavasti) vanhempiensa intiimielämästä tai sen puuttumisesta mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.
Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän periytyy erotkin. Jos molemmat parisuhteen osapuolista tulee eroperheistä, niin tällä parilla on kaksin-, jopa kolminkertainen todennäköisyys erota.
Pidän aika luonnollisena, että lapsi ei halua nähdä sitä fyysistä läheisyyttä. Se on vaan ällöttävää. Toki läheisyys on muutakin ja jos lapsi näkee huolenpitoa, kunnioitusta, arvostusta, kauniita sanoja ja tekoja kumppania kohtaan, se riittää. Ja noita voi hyvin olla kaverillisessa suhteessakin.
Älkää mitään kielareita vetäkö siinä teinin naaman edessä "mallia" näyttämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.
Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin.
Voisitko opetella koskettamaan puolisoasi arkisissa tilanteissa? Silitä selkää, taputa olkapäätä, anna pusu kun lähtee kotoa, halatkaa jos lähtee työmatkalle. Niin kuin kosketat lapsiasi, joita rakastat. Siinä sitä on mallia lapsille, mutta myös itsellesi voi tehdä hyvää lisätä näinkin vähän läheisyyttä.
Kiitos tästä fiksusta ja asiallisesta ketjusta.
Tämä antoi minulle paljon ajattelun aihetta ja toivoakin.
En siis ole Ap, mutta saman tapaisessa tilanteessa elän.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä ihan nuoresta tytöstä lähtien ja nyt 45-vuotiaana liitto on kyllä väljähtänyt.
Pari vuotta sitten oli vaihe, jolloin riitelimme paljon ja päädyimme asumuseroon. Puoli vuotta erillään oltuamme päätimme kuitenkin vielä yrittää, mutta aika nihkeää on.
Pariterapiakin tuli kokeiltua, mutta mieheni on sitä puhumatonta tyyppiä, jota avautuminen, etenkin vieraan, edessä ahdistaa.
Päädyimme ratkaisuun, että pidämme liittoamme käynnissä ikään kuin business-pohjalta, tämä on hyvä diili kaikille, jos vain jaksamme muutaman vuoden vielä.
Lapset ovat yläkoululaisia teinejä, ja perheemme on kaikesta huolimatta tiivis yksikkö, lapsilla on hyvät ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Mieheni ei ehkä enää niin viehätä minua puolisona, mutta on valtavan hyvä isä lapsillemme.
Kannattaako tätä yksikköä hajottaa? Aikuisena kyllä pärjään kaveriliitossakin, mutta teinit surisivat eroa hirveästi.
Taloudellista puoltakin on pakko miettiä. Olemme molemmat keskituloisissa vakitöissä. On isohko talo, auto, lapsilla harrastukset jne.
Teini-ikä on huomattavasti kalliimpi ikävaihe kuin pikkulapsiaika. Mutta ihan yhtä herkkä vaihe.
Haluaisin lapsilleni tasaisen ja onnellisen nuoruuden, saavat keskittyä koulun käyntiin, harrastuksiin, kavereihin. Me vanhemmat turvallisina tukijoukkoina.
Meillä kaikilla on vain yksi elämä, totta. Mutta yhtälailla lapsilla on vain yksi lapsuus/nuoruus ja yksi lapsuuden perhe. Tasapainoile siinä sitten.
Itse ajattelen, että keski-ikäisenä ihmisenä vuosi pari sinne tänne ei ole mitään. Edes 5 vuotta. Lapsen/nuoren elämässä ne voivat olla kuitenkin todella merkityksellisiä vuosia. Esim. jos lapsi on vanhempien erotessa vaikka 8-vuotias, niin hän tulee elämään yli puolet alaikäisyydestään eroperheessä. Tai jollekin jatko-opintoja miettivälle hormonihuuruiselle nuorelle kyseessä voi olla koko elämän suunnan näyttävä vuosi, keski-ikäiselle se on vain yksi vuosi muiden jatkeena.
Itse en eroaisi "Ihan kivasta"-suhteeesta, jos se samalla rikkoisi lasten kodin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.
Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin.
Voisitko opetella koskettamaan puolisoasi arkisissa tilanteissa? Silitä selkää, taputa olkapäätä, anna pusu kun lähtee kotoa, halatkaa jos lähtee työmatkalle. Niin kuin kosketat lapsiasi, joita rakastat. Siinä sitä on mallia lapsille, mutta myös itsellesi voi tehdä hyvää lisätä näinkin vähän läheisyyttä.
Kuten ensimmäisessä kommentissa totesin, niin meillä kyllä halaillaan paljon, joten kyllä lapset näkee sitä, että aikuiset koskettaa toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotoa opittu parisuhdemalli todistetusti periytyy lapsille. Mieti ap haluaisitko sinä lastesi olevan sellaisessa liitossa, jonka mallia nyt lapsillesi näytät? Siinähän tässä pohjimmiltaan on kyse, lapsista, ei sinusta.
Tätä olen miettinyt, kun olen todennut, että en taida puolisoani enää rakastaa, että millaisen mallin lapset saa pitkästä parisuhteesta. Me ei kyllä tapella normaalia enemmän (siis erimielisyyksiä on silloin tällöin, mutta ei tosiaankaan päivittäin, eikä edes viikottain) ja tehdään yhdessä perheenä asioita. Mutta siis kovin romanttisia me ei puolison kanssa olla, vaikka ollaankin hyvissä väleissä. Kuvailisin että me ollaan läheisiä ystäviä, jotka tuntevat toisensa todella hyvin.
Tavallaan mun lapset saa siis ihan ok kuvan pitkästä parisuhteesta, eli että se on kumppanuutta ja yhdessä tekemistä, mutta jää niiltä näkemättä ehkä se miten kaksi aikuista osoittaa romanttisia tunteita ja hellyyttä toisiaan kohtaan (meillä halaillaan paljon kyllä, mutta ei me ikinä esim. suudella). Sitten taas onhan osa ihmisistä sellasia, että ne ei hirveesti hellyydenosoituksia jakele, vaikka rakastaisivatkin.
Eikä kyse ole pelkästä hellyydestä. Lapsi kyllä vaistoaa kun toinen vanhempi mukautuu toisen tahtoon vähän pitkin hampain, kun sitä rakkauden puskuria ei siinä välissä ole. Näin ainakin itse sain ns. kärvistelyn mallin äidiltäni ja muutama ensimmäinen suhde olikin osaltani hyvin pitkälti äidin mallin toistamista. Kun pitäähän sitä sietää. Joo, ehkä siinä vaiheessa kun on talolainat ja 20 v historia, mutta en minä sitä 17-vuotiaana ymmärtänyt, vaan kuvittelin että se vaan kuuluu automaattisesti parisuhteeseen kun siltähän se minulle näytti. Eikä ollut edes mistään huutoriitelyistö kyse äidillä, mutta ihan semmoisesta että kummankin naamasta näkyi että molemmat on väsyneitä ja tympääntyneitä tilanteeseen mutta se pitää vaan silti porskuttaa.
Mutta minä en mukaudu toisen tahtoon. Kuten sanoin, niin minä koen että puoliso on ystäväni. Minä en tunne fyysistä halua häntä kohtaan, mutta ihan mielelläni olen hänen kanssaan samassa tilassa. Mutta pelottaa, jos tosiaan lapset jotenkin aistii sen, että tässä suhteessa ei ole ns. oikeasta rakkaudesta kyse, vaan enemmänkin siitä, että ollaan yhdessä, kun se nyt on helpoin ja miellyttävin ratkaisu. Ei välttämättä siis ideaali tai intohimoisin, mutta helpoin.
Tottakai ne lapset sen aistii, ei ne tyhmiä ole. Koko muu maailma työntää mallia romanttisesta disney-suhteesta ja kotona näkyy platoniset välit. Ei siinä ihmeitä vaadita että osaa laskea 1+1. Mutta jos haluat että lapsillasi on omiin puolisoihin sitten korkea todennäköisyys olla myös vain muodollisen platoninissa väleissä niin eihän siinä sitten mitään. Jos siis olet sitä mieltä että se on itsellesi ok ja lapsillesi vuorostaan aikanaan myös.
Vähän kyseenalaistan sitäkin että (kärjistäen) riittääkö jos toinen ei hakkaa ja hauku. Mikä tekee hyvän suhteen. Normaalit käytöstavat ei mielestäni ihan riitä.
Miettisin tarkkaan, että mikä paranisi jos lähtisit nyt?
Millainen vanhempasi parisuhde oli?