Lue keskustelun säännöt.
Näinkö tämä elämäni sitten menikin?
16.08.2015 |
Yhh, tuntuu vaikealta ja tuskaiselta edes kirjoittaa, koska kaikki paska tuntuu olevan pelkkä suuri mytty ajatuksissani.
En ole saanut aikaan elämässäni juuri mitään. Tuntuu että vuodet on vaan valuneet ihan hukkaan. Nuorempana pärjäsin edes koulussa hyvin, mutta sekin ropisi jonnekin. Minua kiusattiin/on kiusattu kolmannelta luokalta 20-vuotiaaksi asti, vieläkin tulee paskaa niskaan satunnaisesti samoilta henkilöiltä. Kiusaamisen takia en uskaltanut olla oma itseni, tehdä mitä halusin, olla kuten halusin. Tunsin jatkuvaa surua ja pahaa oloa, varoin kaikkea ja kaikkia.
Perheestä ei löytynyt mitään tukea. Äidin kanssa on hyvät välit, sisarusten myös, mutta perhettämme varjosti isä, joka oli aivan hullu. Silti muukaan perhe ei koskaan esimerkiksi kuunnellut kun halusin puhua jostain huolistani. Kukaan ei ottanut tosissaan edes kiusaamista, kyllä se siitä älä vaan välitä siitä, ja muut paskat neuvot. Äidin mielestä kiusaaminen ei ollut mitään, se ei hänen mielestään voi vaikuttaa ihmiseen mitenkään, eikä siitä voi kärsiä. Jos puhuu esimerkiksi siitä kun sinua nolattiin julkisesti tai satutettiin, on säälittävä muistoihin takertuva paska, joka ei tiedä oikeista ongelmista mitään.
Ystäviä ei ole ollut yhteentoista vuoteen. Ei ketään ketä nähdä vapaa-ajalla, kutsua kylään, ei edes puhelimen muistiluettelossa. En voinut viettää missään vaiheessa mitään niin sanottua tavallista nuoruutta, koska olin aina yksin ja kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, koska kaikki tiesivät minun olevan se ruma ja nolo luuseri. Kaikki tiesivät minut ja minä en tuntenut ketään, koska tutustuminen oli aika mahdotonta. Muutamia vuosia sitten netissä levisi huhu, jonka mukaan olisin tappanut itseni. Muiden kommentit aiheeseen oli jes jes, ei enää sen rumaa naamaa, onneks tajus tehdä itelleen jotain, jee onnenpäivä, olispa kuollu jo aikaisemmin, toivottavasti se raiskataan kuolleenakin, tuun vielä hakkaamaan sen ruman naaman, toivottavasti se kärsi oikein paljon ja onneksi ei tarvi nähdä sitä enää.
Kärsin ulkonäöstäni. En pidä kasvonpiirteistäni ja inhoan itseäni varsinkin lyhyyteni(162cm) takia. Vihaan ulkonäköäni ja haluan eroon tästä paskasta rungostani. En koe kuuluvani tähän.
Olen opiskellut kahta eri alaa lukion jälkeen ja toinen on mennyt ihan kivasti. Itsetunto-ongelmani valitettavasti rajoittaa sitäkin, koen olevani liian lihava ja ruma asiakaspalvelutyöhön. Harrastan liikuntaa melko runsaasti, mutta kroppani inhottaa minua silti. Juoksen kymmenen kilometrin lenkkejä ja toivon että jalkani katkeavat, uin kauas rannasta ja toivon hukkuvani, teen punnerruksia ja samalla toivon käsieni katkeavan. Juostessa lopetan usein vasta sitten kun jalat menevät alta tai alkaa pyörryttää.
Sosiaalisesta elämästäni sen verran, että asun yksin, joten on aivan tavallista etten puhu viikkoon mitään, kenellekään. Perheelle soitan kerran tai pari viikossa moi miten menee-puhelun, ja siinäpä se sosiaalinen elämäni onkin.
Kommentit (84)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:10"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:55"]
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, minkä takia kärsit 162cm pituudestasi? Ihan normaali naisen pituus se on. Itsekin olen saman mittainen ja ei ole kukaan valittanut :)
Kiusaajasi ovat olleet kyllä melkoisia mulkkuja. Muista että elämäsi on edessä joten kaikkea hyvää voi vielä tapahtua.
[/quote]
Olen nainen. Inhoan pituuttani(eli lyhyyttäni), koska näytän mielestäni rumalta tämän pituisena. Pituusennusteeni oli kyllä 178cm.
Olen 25v.
[/quote]
Kerron sinulle pikku salaisuuden, miehet ihan oikeasti tykkäävät vähän lyhyemmistä naisista, uskon että 178 cm hongankolistajana sinulla olisi taas toisenlaiset murheet pituutesi liittyen. Olet hyvä juuri tuollaisena, usko huviksesi.
[/quote]
Näin tässä yksi ihminen (oletettavasti nainen) kertoo taas kaikkien miesten mielipiteen. Ihme kyllä, miehillä on erilaisia makuja. Toiset tykkää lyhyistä kyllä, mutta toiset pitkistä. Itse tykkään pitkistä, joten se tuosta sinun viestistäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en helposti kenellekään sano näin mutta... Lopeta toi itsesi sääliminen ja ota itseäsi niskasta kiinni! Ensiksi, sä et ole lyhyt toiseksi, kauneus on katsojan silmässä. Kolmanneksi, sä olet nuori! Elämä edessä. Älä anna itsesäälin ja surkuttelun pilata loppelämääsi!! Sulla on mahdollisuus muuttaa minne tahansa ja hankkia just sellainen elämä kuin tahdot. Etkä voi olla edes paksu, jos juokset 10km lenkejä! Hae apua ja pistä elämä kuntoon. Ei tarvi jäädä tuleen makaamaan.
Jos koet, että haluat elämältä enemmän, sun pitää tehdä muutoksia elämääsi. Eri asia jos epäilet kannattaako. Itse olen jo keski-ikäinen ja tullut siihen tulokseen, että ihan sama mitä täällä tekee, onnellisuus on pelkkää itsesuggestiota ja ympäristön aivopesua. Omat tunteet ovat kuitenkin sinun muokattavissasi. Jos luulet pystyväsi uskottelemaan itsellesi, että esim. parisuhde tai perhe, tai hyvä työpaikka tekisi elämästäsi elämisen arvoisen, go for it! Minulla on ollut perhe, ja lapset on vieläkin, ja töitäkin aina, mutta silti nykyisin ajattelen, että olisi kannattanut tappaa itsensä jo teini-iässä, koska jo silloin oli selvää, etten minä pystyisi olemaan onnellinen tässä maailmassa.
Tämä kuulostaa taas kliseiseltä, mutta vain sinä itse pystyt muuttamaan elämäsi. Eikä se tapahdu helposti tai nopeasti, valitettavasti. Sun täytyy tehdä päätös elämän suunnan muuttamisesta ja toteuttaa se. Lähdet ulos, menet opiskelemaan tai töihin. Altistat itsesi uusille tilanteille ja ihmisille, yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes huomaat ettei se niin kamalaa olekaan.
Olen itse tehnyt saman, ja nyt 37 vuotiaana elän ihanaa elämää. Tähän prosessiin meni noin viisi vuotta, mutta kannatti :-) tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikosta voisi päätellä että tekstin kirjoittaja on paljokin vanhempi, mutta minun täytyy myötää että jopa omassa päässäni ole käyttänyt sanoja "näinkö tämä elämäni menikin"? Olen 23 ja kohta 24. Mutta mikä piru saa minutkin kuvittelemaan että kaikki elettävä on takanani.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Et ole ainoa, jolla ei ole joka viikko tai edes kuukausi muita keskustelukumppaneita kuin kaupankassa, joka sanoo hei ja näkemiin.
Minulla oli paljon kavereita kouluaikoina. Kiusattiin kyllä, mutta ei oman kaveripiirin toimesta. Tänä päivänä minulla ei ole minkäänlaista seuraelämää. En ole seurustellut 15 vuoteen. Olen silti hoitanut kouluni, hankkinut akateemisen loppututkinnon, saanut vakituisen työpaikan. Näen ihmisiä joka päivä töissä ja harrastuksissa. Soittelen viikottain perheeni kanssa. Mutta ei minulla ole silti hyviä ystäviä, joiden kanssa käydä esim. kahvilla.
En ole pienikokoinen, enkä nainen. Olen normaalilla ulkonäöllä varustettu mies, en mitenkään komea. Naiset eivät koskaan lähesty minua. Miksi en silti koe kuten sinä, epätoivoa menetetystä elämästä, ja toivo hukkuvani uintireissulla? Vaikea sanoa. Olen ihan tyytyväinen elämääni. En ole kenellekään mitään velkaa (paitsi pankille), en odota keneltäkään mitään. Kukaan ei aseta minulle odotuksia ja paineita. Saan elää miten haluan, syödä mitä haluan, katsoa tv:stä mitä haluan, matkustella missä haluan, mennä illalla nukkumaan milloin haluan. Ei tämä nyt niin järkyttävän huonoa elämää mielestäni ole.
Ala sinäkin, ap, etsiä elämästäsi edes jokin positiivinen asia. Pystytkö rakentamaan elämäsi sen ympärille? Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen radikaalia muutosta elämääsi. Pakkaat kimpsut ja kampsut ja muutat uuteen paikkakuntaan. Haistele uusia tuulia ja katso mitä elämä tuo tullessaan. Jätä vanhat tutut taaksesi, mitä ihmettä olet tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka edelleen kaatavat paskaa niskaasi?
Itse tein noin 20-vuotiaana ja se oli elämäni hyvällä tavalla opettavaisin kokemus. Jumittuminen on kaikista pahinta, mitä voi ihmiselle tapahtua. Varsinkin jos jumittuu huonoon elämään. Myös ajanvaraus terveyskeskukseen ja siellä keskustelu auttaa sinua varmasti. Ainakin minua se auttoi, vaikka juttelin "vain" psykologiselle sairaanhoitajalle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:10"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:55"]
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, minkä takia kärsit 162cm pituudestasi? Ihan normaali naisen pituus se on. Itsekin olen saman mittainen ja ei ole kukaan valittanut :)
Kiusaajasi ovat olleet kyllä melkoisia mulkkuja. Muista että elämäsi on edessä joten kaikkea hyvää voi vielä tapahtua.
[/quote]
Olen nainen. Inhoan pituuttani(eli lyhyyttäni), koska näytän mielestäni rumalta tämän pituisena. Pituusennusteeni oli kyllä 178cm.
Olen 25v.
[/quote]
Kerron sinulle pikku salaisuuden, miehet ihan oikeasti tykkäävät vähän lyhyemmistä naisista, uskon että 178 cm hongankolistajana sinulla olisi taas toisenlaiset murheet pituutesi liittyen. Olet hyvä juuri tuollaisena, usko huviksesi.
[/quote]
Ei sinullakaan hyvin mene, kun pitää haukkua normaalipituisia naisia hongankolistajiksi. Hakeudu hoitoon vihapuhuja.
Jos mitenkään mahdollista, hommaa koira. En tosiaan tällaista neuvoa anna kevyesti, koska koira on elävä olento josta täytyy pitää huolta ja siihen sitoutua, mutta jotenkin sun tapauksessa se olisi niin terveellistä. Koira vie ihmisiä ulos ja pakottaa helposti kommunikoimaan ihmisten kanssa. Mä teen töitä yksin ja jos ei olis koiraa, nykyään kun työasiat hoituu suurimmaksi osaksi sähköpostin ja skypen kautta, en monesti puhuisi kenellekään päivän aikana. Koiran kanssa kun menee ulos aina joku tulee vastaan, koiranomistajat, lapsiperheet tms joiden kanssa vaihtaa muutama sana. Se, ja tietenkin se liikunta auttaa kummasti pitämään itsensä kiinni yhteiskunnassa, josta se tyypillinen yhteenkuuluvuuden tunne tulee. Mitä enemmän tuollaista, sitä enemmän alkaa mieli virkistyä. Tiedän, kokemuksesta, masennuksen sairastaneena.
Sä olet hirveän nuori vielä, sulla on kaikenlaisia mahdollisuuksia, eikä kiire mihinkään. Sä et ole lyhyt, 162 lienee se keskimitta naiselle? Koita kääntää se voimavaraksi. Nyt tuntuu varmasti että mikään ei tunnu miltään, mutta pienin askelin kun teet muutoksia, ihan pieniäkin, huomaat pian että elämä on valoisampaa. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkaise kaikki välit noihin kiusaajiin. Ei myöskään kuulosta siltä että välisit lapsuudenperheeseen olisivat "ihan hyvät". "Ihan hyvä" äiti tai sisar ei vähättele lapsen/siskon vaikeuksia! Suoraan sanottuna sulla on ollut tosi paskat vanhemmat jotka on pilanneet sun kasvatuksen ja kaikki vaikeutesi juontavat sieltä. Terapia voi auttaa huomaamaan kaikki nuo väärät kasvatusopit ja korjaamaan ne oikeaksi, ja samalla korjaantuu myös oma minäkuvasi pikkuhiljaa. Ikävä kyllä joudut siis itse korjaamaan ja rakentamaan sen mikä olisi ollut vanhempiesi tehtävä.
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 12:10"]
Hei, Ap. Ihan ensiksi, yritä hyväksyä pituutesi ja lopettaa sen murehtiminen. Pituuttasi et voi kuitenkaan muuttaa ja toisekseen, se on aivan normaali ja hyvä. Halutessasi voit käyttää korkokenkiä, mutta suosittelen kuitenkin sellaisia, joilla on hyvä kävellä. No, tämä ei ole tärkeää.
Muuhun ulkonäköösi voit vaikuttaa jossain määrin. Omia kasvonpiirteitäkin on turha vihata, parempi yrittää korostaa niiden hyviä puolia. Ajattele, että sisälläsi on kaunis, itsevarma ja onnellinen nainen. Sitten yritä nähdä se nainen peilissä. Se olet sinä silloin kun pääset yli menneisyydestäsi sekä hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet ja uskot itseesi.
Menneisyys oli mikä oli. Vanhempasi eivät ymmärtäneet sinua, eivätkä osanneet tukea ja kannustaa, kuten olisit tarvinnut. Silti, tulevaisuus voi oikeasti olla paljon paljon parempi. Mutta nyt on aika ponnistella sen eteen. Mitä sinä kaikkein eniten haluat? Kuka haluat olla?
En osaa neuvoa tämän paremmin, mutta toivon sinulle parempia aikoja.
[/quote]
Toisaalta tulevaisuus voi olla samaa helvettiä tai vieläkin paskempaa.
Tiesitkö, että ihminen voi myös lyhentyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:51"]
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä. Et ole ainoa, jolla ei ole joka viikko tai edes kuukausi muita keskustelukumppaneita kuin kaupankassa, joka sanoo hei ja näkemiin.
Minulla oli paljon kavereita kouluaikoina. Kiusattiin kyllä, mutta ei oman kaveripiirin toimesta. Tänä päivänä minulla ei ole minkäänlaista seuraelämää. En ole seurustellut 15 vuoteen. Olen silti hoitanut kouluni, hankkinut akateemisen loppututkinnon, saanut vakituisen työpaikan. Näen ihmisiä joka päivä töissä ja harrastuksissa. Soittelen viikottain perheeni kanssa. Mutta ei minulla ole silti hyviä ystäviä, joiden kanssa käydä esim. kahvilla.
En ole pienikokoinen, enkä nainen. Olen normaalilla ulkonäöllä varustettu mies, en mitenkään komea. Naiset eivät koskaan lähesty minua. Miksi en silti koe kuten sinä, epätoivoa menetetystä elämästä, ja toivo hukkuvani uintireissulla? Vaikea sanoa. Olen ihan tyytyväinen elämääni. En ole kenellekään mitään velkaa (paitsi pankille), en odota keneltäkään mitään. Kukaan ei aseta minulle odotuksia ja paineita. Saan elää miten haluan, syödä mitä haluan, katsoa tv:stä mitä haluan, matkustella missä haluan, mennä illalla nukkumaan milloin haluan. Ei tämä nyt niin järkyttävän huonoa elämää mielestäni ole.
Ala sinäkin, ap, etsiä elämästäsi edes jokin positiivinen asia. Pystytkö rakentamaan elämäsi sen ympärille? Tsemppiä.
[/quote]
Tässä viestissä mm. se tärkeä viesti, että jokaisella on vapaus tehdä elämästä sellainen kuin itse haluaa.
Ap, sinulle paljon onnea tuleviin vuosiin! Olet kärsinyt paljon. Ihmiset ovat olleet julmia. Ansaitset hyvän elämän, rakkautta ja onnea. Monet ovat jo kirjoittaneet, että hae keskusteluapua. Tee niin. Myös asuinpaikan vaihdos voisi olla hyvä asia. Tietysti uudessa paikassa voi tuntua yksinäiseltä aluksi, mutta siellä voisit hakeutua esim. harrastusten parissa samanmielisten ihmisten seuraan.
En tunne yhtään sympatiaa! Olet kokenut kiusaamista, selvä, mutta miksi ihmeessä roikut siinä menneisyydessä? Miksi et ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy elämään?
Ja jos jossain nettipalstalla iloitaan kuolemastasi, niin miten ihmeessä juuri sinä käyt sitä palstaa ja viestiketjua lukemassa? Googlaat oman nimesi joka päivä?
Vaikutat masentuneelta: itseinho liittyy siihen. Ei ne huonot ajatukset ole mikään Totuus, ne on vain huonoja ajatuksia. Työterveyspsykologilta voi aloittaa.
Löytäisitkö joistakin nettiyhteisöistä itsellesi uusia kavereita? Vaikka sellaisista yhteisöistä, joissa ihmisiä yhdistää sama kiinnostuksenkohde. Koita alkaa rakentamaan itsellesi hyviä juttuja elämään.
Myös minua kiusattiin kouluaikoina rajusti. Helvettini alkoi 7.llä luokalla ja kesti lukion loppuun saakka. Lähes joka päivä sain kuulla olevani niin helvetin ruma, että minun kannattaisi tappaa itseni. Kiusaajani sanoi, että hän tekisi mieluummin itsemurhan kuin eläisi samanlaisena rumana naisena kuin minä:( Minua myös pahoinpideltiin (yläasteella). Kerran hiuksiani revittiin niin lujaa, että en kahteen viikkoon pystynyt kunnolla harjaamaan tukkaani. Toisinaan kasvoni painettiin lumihankeen niin etten saanut happea. Pelkäsin henkeni puolesta, mutta kouluun oli mentävä. Se oli hirveää. Yritin tappaa itseni tositarkoituksella. Tarkoitan sitä, että halusin kuolla oikeasti, kyseessä ei enää ollut "avunhuuto".
Vanhempani eivät koskaan välittäneet minusta. Olin hyvä koulussa, mutta se ei merkinnyt mitään. Isäni jaksoi toistuvasti muistuttaa minua siitä, että olin ruma tyttö. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi. On kai sanomattakin selvää, että tällaisissa olosuhteissa oman identiteetin rakentaminen oli mahdotonta. En vuosikausiin osannut vastata itselleni kysymykseen, "Kuka minä olen".
Lukion jälkeen olin tärisevä hermokimppu. Häpesin itseäni ja liikuin ulkona silloin. kun siellä oli mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Pelkäsin ihmisiä, pelkäsin, että joku laukoo jotain ilkeää ulkonäöstäni tai käy vaikka kimppuuni. Uskoin kiusaajieni kommentit ulkonäöstäni. Piileskelin asunnossani, elätin itseni ns. "hanttihommia" tekemällä, vaikka minulla oli opiskelupaikka yliopistossa! En vain pystynyt menemään sinne toisten nuorien "sekaan".
Vasta nyt, reilusti päälle kolmekymppisenä, lähes nelikymppisenä, olen pystynyt rakentamaan itselleni hyvän elämän. Palasin yliopistoon, valmistuin ja sain hyvän työn. Juuri sellaisen, josta olin aina unelmoinut. Kun äsken kirjoitin "hanttihommista", en todellakaan tarkoittanut sitä mitenkään halveksivaan sävyyn. Elämäni on tehnyt minusta nöyrän naisen, kunnioitan kanssaihmisiäni lähimmäisinäni. Ei tulisi pieneen mieleeni arvostella toisia joidenkin ulkoisten kriteerien perusteella!
Joten mitä sanoisin sinulle? Usko itseesi, rakasta itseäsi, kenenkään muun ei "tarvitse" sinua rakastaa, vaikka ihan varmasti olet rakastettava ihminen. Älä rakenna minuuttasi ulkoisen olemuksen varaan. Kovasti jaksamista ja tsemppiä!
Vai opiskeletko vielä? Mene op.terv.huollon psykologille siis.
Missäpäin Suomea asut? Itsellänikään ei kavereita juuri ole. Lähtisin mielelläni kanssasi vaikka kahville, jos asuisit lähellä :)
Itselläni ollut myös kiusaamista ja heikko itsetunto, mutta pikkuhiljaa helpottaa.