Lue keskustelun säännöt.
Näinkö tämä elämäni sitten menikin?
16.08.2015 |
Yhh, tuntuu vaikealta ja tuskaiselta edes kirjoittaa, koska kaikki paska tuntuu olevan pelkkä suuri mytty ajatuksissani.
En ole saanut aikaan elämässäni juuri mitään. Tuntuu että vuodet on vaan valuneet ihan hukkaan. Nuorempana pärjäsin edes koulussa hyvin, mutta sekin ropisi jonnekin. Minua kiusattiin/on kiusattu kolmannelta luokalta 20-vuotiaaksi asti, vieläkin tulee paskaa niskaan satunnaisesti samoilta henkilöiltä. Kiusaamisen takia en uskaltanut olla oma itseni, tehdä mitä halusin, olla kuten halusin. Tunsin jatkuvaa surua ja pahaa oloa, varoin kaikkea ja kaikkia.
Perheestä ei löytynyt mitään tukea. Äidin kanssa on hyvät välit, sisarusten myös, mutta perhettämme varjosti isä, joka oli aivan hullu. Silti muukaan perhe ei koskaan esimerkiksi kuunnellut kun halusin puhua jostain huolistani. Kukaan ei ottanut tosissaan edes kiusaamista, kyllä se siitä älä vaan välitä siitä, ja muut paskat neuvot. Äidin mielestä kiusaaminen ei ollut mitään, se ei hänen mielestään voi vaikuttaa ihmiseen mitenkään, eikä siitä voi kärsiä. Jos puhuu esimerkiksi siitä kun sinua nolattiin julkisesti tai satutettiin, on säälittävä muistoihin takertuva paska, joka ei tiedä oikeista ongelmista mitään.
Ystäviä ei ole ollut yhteentoista vuoteen. Ei ketään ketä nähdä vapaa-ajalla, kutsua kylään, ei edes puhelimen muistiluettelossa. En voinut viettää missään vaiheessa mitään niin sanottua tavallista nuoruutta, koska olin aina yksin ja kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, koska kaikki tiesivät minun olevan se ruma ja nolo luuseri. Kaikki tiesivät minut ja minä en tuntenut ketään, koska tutustuminen oli aika mahdotonta. Muutamia vuosia sitten netissä levisi huhu, jonka mukaan olisin tappanut itseni. Muiden kommentit aiheeseen oli jes jes, ei enää sen rumaa naamaa, onneks tajus tehdä itelleen jotain, jee onnenpäivä, olispa kuollu jo aikaisemmin, toivottavasti se raiskataan kuolleenakin, tuun vielä hakkaamaan sen ruman naaman, toivottavasti se kärsi oikein paljon ja onneksi ei tarvi nähdä sitä enää.
Kärsin ulkonäöstäni. En pidä kasvonpiirteistäni ja inhoan itseäni varsinkin lyhyyteni(162cm) takia. Vihaan ulkonäköäni ja haluan eroon tästä paskasta rungostani. En koe kuuluvani tähän.
Olen opiskellut kahta eri alaa lukion jälkeen ja toinen on mennyt ihan kivasti. Itsetunto-ongelmani valitettavasti rajoittaa sitäkin, koen olevani liian lihava ja ruma asiakaspalvelutyöhön. Harrastan liikuntaa melko runsaasti, mutta kroppani inhottaa minua silti. Juoksen kymmenen kilometrin lenkkejä ja toivon että jalkani katkeavat, uin kauas rannasta ja toivon hukkuvani, teen punnerruksia ja samalla toivon käsieni katkeavan. Juostessa lopetan usein vasta sitten kun jalat menevät alta tai alkaa pyörryttää.
Sosiaalisesta elämästäni sen verran, että asun yksin, joten on aivan tavallista etten puhu viikkoon mitään, kenellekään. Perheelle soitan kerran tai pari viikossa moi miten menee-puhelun, ja siinäpä se sosiaalinen elämäni onkin.
Kommentit (84)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sinä voi vaikuttaa siihen, mitä muut sinusta puhuvat tai ajattelevat vaan ainoastaan omaan suhtautumiseesi näihin puheisiin ja ajatuksiin (kuviteltuihin tai todellisiin). Lakkaa inhoamasta itseäsi. Olet yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa.
Voi sua :( olet varmasti kaunis ja mahtava persoona, anna itsesikin nähdä se! :) ja ystävistä, ota itseäsi niskasta kiinni ja pakota itsesi, vaikka ei yhtään huvittaisi, jonnekin uuteen harrastukseen, johonkin aloitusryhmään missä kaikki muutkin ovat uuden asian ääressä. Kerran se eka kerta kirpaisee :) ja mitä tuohon pituuteen tulee, tuo on normaali suomalaisen naisen pituus. Täällä kirjoittaa mahtavan (miehiä pidemmän!) 185 senttisen rungon itselleen kasvattanut nuori 1995 (20v) syntynyt nainen, joten voisin kirjoittaa pitkän litanian kuinka tyytymätön olen ulkonäkööni, ja kuinka yläasteella pituuteni oli suuri viihteen aihe. Mutta arvaa mitä? Emme voi sille mitään. :)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:54"]
Et ole erityisen lyhyt...
[/quote]
Ei olekaan. Minä olen 152 senttiä, minä olen lyhyt. Olisin pirun onnellinen, jos minulla olisi ne ap:n kymmenen lisäsenttiä tähän omaan varteeni. Ylettyisin jopa kauppojen ylähyllyiltä ottamaan tavaroita sen kymmenen sentin turvin.
Olet tehnyt itsevihasta itsellellesi kokopäivätyön. Koita saada muuta ajateltavaa. Terapiaa suosittelen minäkin. Tarvitset myös hengellisen ankkurin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 20:17"]
Olet tehnyt itsevihasta itsellellesi kokopäivätyön. Koita saada muuta ajateltavaa. Terapiaa suosittelen minäkin. Tarvitset myös hengellisen ankkurin.
[/quote]
Juu, ap tulisi silloin vain entistä höperömmäksi. Siis jos hengelinen ankkuri tarkoittaa jotakin ns. uskonnollista yhteisöä. Niissä kun pakkaa olemaan mukana ne henkisesti kaikkein sairaimmat yksilöt.
Jos oikeasti olet ylipainoinen ja se häiritsee elämistäsi, niin laihduta. Sen suhteen on ihan sama juttu kuin opintojesikin, pitää nähdä vaivaa, tehdä jotain mistä ei pidä ja luopua jostakin. Jos haluat hoikemman vartalon, niin pystyt siihen kyllä. Olen itsekin laihduttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 12:46"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 12:30"]
En tunne yhtään sympatiaa! Olet kokenut kiusaamista, selvä, mutta miksi ihmeessä roikut siinä menneisyydessä? Miksi et ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy elämään?
[/quote]
Ihan tosta noin vaan se käykin jos ei ole ollut kavereita, paska perhe ja paska yhteisö koulussa. Siinä oppii tosi paljon arvostamaan itseään ja päästämään irti menneistä.
[/quote]
Käykö silloin mielessä, että jos on kerännyt ympärilleen pelkkää paskaa, niin ei itsekään varmaan voi muuta olla!
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 20:53"] Käykö silloin mielessä, että jos on kerännyt ympärilleen pelkkää paskaa, niin ei itsekään varmaan voi muuta olla!
[/quote]
No tämäpä oli oikein kivasti sanottu.
Kyllä, me päätämme, millaisiin perheisiin synnymme. Kyllä, me valitsemme kasvuympäristömme aivan itse taaperosta lähtien. Kyllä, me otamme vastuun muiden ihmisten tekemisistä.
Ei kun...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
kuvittele elämääsi viiden vuoden päähän. Tai parinkymmenen. Mitäköhän ajattelet silloin tästä nykyisestä itsestäsi? Kadutko, ettet yrittänyt edes tsempata?
Maailma on kaunis paikka, aivan helkkarinmoista satua, ja sä olet ainutlaatuinen ihminen. Sulla voisi alkaa uusi elämä joka sekunti, ellet velloisi jatkuvassa pahassa olossasi. Se on varmasti ihan aito tunne, en epäile ollenkaan, mutta kokeile päästä hetkeksi pois omien rajoitteidesi sisältä. Tee jotain, mikä saa pulssisi nousemaan. Hypi, kuuntele outoa musaiikkia, irvistele peilin edessä!
Kukaan ei loppu peleissä muista 0-100 vuoden päästä mitään, mitä sä olet aikanasi perseillyt ja seikkailut. Ellet sitten ole ihan ranttaliksi vetänyt tai murhannut sadoittain ihmisiä. Muuten kannattaa vaan hitaasti nostaa sitä päätä omasta perseestään pois ja alkaa kuunnella omaa sisäistä ääntään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:56"]
Ja täytyy sanoa, että vaikka itse puhun paljonkin ihmisten kanssa, ihan tyhjänpäiväistä siitä on suuri osa. Yksinäinen voi olla myös joukon keskellä.
[/quote]
Oikeasti olen hämmästynyt ja tyrmistynytkin, että olet saanut hirveästi yläpeukkuja. Kyllä tuollainen satunnainenkin juttelu pitää ihmisen tässä yhteiskunnassa paljon paremmin kuin se, ettei puhu kellekään mitään. Ei keskustelun tarvitse olla hirvittävän merkityksellistä, jotta se auttaa jaksamaan.
Ähh, voiko läheisille puhua olostaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon rakkautta sinulle hyvä kanssakulkija. Toivoa ja valoa elämän hetkeen ihmisenä.
Pahat ihmiset ovat pelon kätyreitä, he näkevät ja tuntevat itsensä ja tekonsa viimeistään silloin kun heidän kehonsa lopettaa ylläpidon. Se mitä he olevat ilman kehoa, ei välttämättä ole kaunista.
otan osaa. et ole ainoa noiden uhri.[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 14:56"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 14:27"] Omassa asenteessasi on nyt kyllä melkoisesti vikaa. Yritä nähdä asioiden positiiviset puolet. Sehän on tosi hienoa, että koulun puolesta yksinäisyytesi huomattiin ja sinua yritettiin auttaa - harmi vaan, ettei se sitten kuitenkaan toiminut. Se oli koulun aikuisten, opettajan ja terkkarin välittämistä sinua kohtaan. Moni yksinäinen ei saa tuonkaan vertaa tukea itselleen.
Kuulostaa paskalta, mutta yritä ajatella asioista positiivisesti. Muuten ihan varmasti mikään ei tule muuttumaan ja elät katkerana elämäsi loppuun asti.
[/quote]
Se niin sanottu keskusteluapu oli kaukana auttamisesta ja välittämisestä. Minusta tehtiin syyllistä siihen kiusaamiseen. Istuin siellä ja minulta kyseltiin, mitä sä luulet, mikä sinussa on vikana, kun olet joutunut tähän tilanteeseen. Miltä nyt tuntuu aiheuttaa huolta äidillesi kun olet hankkiutunut vaikeuksiin olemalla kiusattu? Aivan noilla sanoilla. Osaamistestit oli ok, olin niissä vähintään ikätasollani, osassa edelläkin.
Psykologin ja neurologin lausunnoista käytiin myös keskustelu koulussa vanhempien suostumuksella(ei minun). Siinä sitten setvittiin rehtorin, opinto-ohjaajan ja luokanvalvojan kuullen kaikki asiat, osaamiseni, sosiaaliset taitoni, yksinäisyyteni, murrosiän kehitykseni pituuskasvusta kuukautisiin. Kun sanoin etten haluaisi noista kerrottavan ainakaan koulun henkilökunnan kuullen, sanottiin että ei voi mitään, äitisi suostui. Kun aloin itkeä kaikesta nöyryytyksestä, psykologi sanoi että tällaista lapsellista itkeskelyä ja kiukuttelua tämä on.
Koulun kanta myöhemmin oli, että kiusaamiseen ei tarvitse enää mitenkään puuttua, koska ongelma oli minussa, ei kenessäkään muussa, ja asiasta on keskusteltu, joten siitä ei enää puhuta.
[/quote]
Miten joku voi pitää itseään lyhyenä jos on 162cm pitkä? Minä olen 168cm ja saan jatkuvasti kuulla päivittlyjä siitä miten pitkä olen. Olisin kiitollinen jos olisin 162 ja nuo päivittelut loppuisi, mutta en minä sen anna elämääni pilata. Pituus on asia jota ei kannata murehtia. Se on mikä on ja sinulla ihan ihanne pituus. Mutta muuten hae apua, vaikka tunnutkin olevan sitä mieltä ,ettei se auta. Mutta se on ainut ohje jonka voi antaa. Tartu siihen, äläkä hoe,ettei se auta. Haluatko edes apua ja helpotusta eämääsi? Tuntuu,että vaikka täällä moni antaa neuvoja mikään ei käy. Käännä negatiivinen energia positiiviseksi ja ala ajatelle just toisinpäin kun nyt. Vain sinä itse voit muuttaa ajatustesi suunnan. Ole positiivinen. Jätä vanha paska taaksesi ja aloita puhtaalta päydältä.
Vaimo on 156cm ja maailman ihanin nainen, että älä pituuttasi murehdi.
T. 185 mies
Missä sä asut? Mennään ostamaan pullot viiniä ja juodaan ne puistossa ja sitte mennää pailaamaa!
Sinulla on elämä vielä edessä parikymppisenä!
Olin itse koulussa kiusattu. Paljon haukkumista ja turpiin tuli säännöllisesti kaksi kertaa viikossa koulun jälkeen. Aloin asennoitua ihmisiin ja elämään vetäytyvästi, enkä luonnollisesti kavereita sitten oikein saanut. Murrosiässä masennusta, itsetuhoista käytöstä ja vielä lisää vetäytymistä. Jo totta kai koin olevani ruma, läski ja kaikin puolin reppana.
Joskus sinun iässäsi sitten vain jotenkin kyllästyin elämään menneisyydessä. Muutin, aloin etsimään elämääni mielenkiintoista sisältöä ja annoin ihmisille mahdollisuuden lähestyä minua. Mitä sitten, jos kaikki menisikin mönkään? Ainahan voisin vaikka tappaa itseni - mitä minulla muka olisi menetettävää?
Kun aloitin työelämän opiskelujen jälkeen, huomasin, että lopultahan minäkin osaan tehdä asioita. Ja ihmiset töissä eivät olekaan samanlaisia paskiaisia kuin ne nilkit siellä koulussa. Harrastusten kautta löysin omanlaistani seuraa, ja taas sain positiivisia kokemuksia ihmisistä. Se, mitä itse ajattelin itsestäni aikaisemmin, ei enää ollutkaan niin tärkeää. Noin 25-vuoden jälkeen ihmiset alkavat olla huomattavasti vähemmän pinnallisia, ja itsekin tajusin, että ulkonäkö on toissijainen asia. Jokaisessa on asioita joita ei voi muuttaa, eli on vain yksinkertaisesti, no, tehokkaampaa keskittyä niihin, jotka voi muuttaa.
Älä välitä noista "ei se elämä ole niin kamalaa" ja "ota itseäsi niskasta" -kommenteista. Jos ei ole itse menettänyt nuoruuttaan kiusaamiselle ja masennukselle, on paha alkaa toisia neuvomaan. Sinä kuitenkin olet nuori, olet normaalipituinen ja normaalipainoinen. Sinulla on mahdollisuus aivan loistavaan elämään, jos vain haluat. Sinulla on mahdollisuus rakkauteen, perheeseen, ihan mitä vain elämältäsi päätät haluta. Se vaatii aikaa ja työtä, ja ihan varmasti se on vaikeaa. Hyvänä puolena mainittakoon kuitenkin, että positiivisista kokemuksista tulee lumipalloefekti (aivan kuten sinun negatiivisistakin), ja lopulta asiat vain alkavat rullaamaan - ihan niin kuin kaikilla muillakin jotenkin maagisesti näyttäisi rullaavan.
Loppuun vinkkipalsta: hanki harrastus, jossa on omantyyppisiäsi ihmisiä. Jatka lenkkeilyä. Suorita opintosi loppuun. Lämmitä välit perheeseesi, tai jos et saa heiltä vastalämpöä, päätä, että pärjäät kyllä ilman heitä. Käy ulkona - ei bilettämässä, vaan ylipäänsä vaan ulkona, vaikka elokuvissa tai puistossa lukemassa. Koita deittailua, mutta tunne ehdottomasti omat rajasi. Viina ei asioita ratkaise, ja fiksuna ihmisenä sen jo itsekin päättelit.
Ei ole edes oikeastaan ketään tuttua ihmistä, kenelle voisin puhua. Tai on yksi, joka on todella mukava ihmisenä ja luotettava myös. Mutta hän kun luulee, että elämässäni on kaikki suunnilleen täydellisesti.