Lue keskustelun säännöt.
Näinkö tämä elämäni sitten menikin?
16.08.2015 |
Yhh, tuntuu vaikealta ja tuskaiselta edes kirjoittaa, koska kaikki paska tuntuu olevan pelkkä suuri mytty ajatuksissani.
En ole saanut aikaan elämässäni juuri mitään. Tuntuu että vuodet on vaan valuneet ihan hukkaan. Nuorempana pärjäsin edes koulussa hyvin, mutta sekin ropisi jonnekin. Minua kiusattiin/on kiusattu kolmannelta luokalta 20-vuotiaaksi asti, vieläkin tulee paskaa niskaan satunnaisesti samoilta henkilöiltä. Kiusaamisen takia en uskaltanut olla oma itseni, tehdä mitä halusin, olla kuten halusin. Tunsin jatkuvaa surua ja pahaa oloa, varoin kaikkea ja kaikkia.
Perheestä ei löytynyt mitään tukea. Äidin kanssa on hyvät välit, sisarusten myös, mutta perhettämme varjosti isä, joka oli aivan hullu. Silti muukaan perhe ei koskaan esimerkiksi kuunnellut kun halusin puhua jostain huolistani. Kukaan ei ottanut tosissaan edes kiusaamista, kyllä se siitä älä vaan välitä siitä, ja muut paskat neuvot. Äidin mielestä kiusaaminen ei ollut mitään, se ei hänen mielestään voi vaikuttaa ihmiseen mitenkään, eikä siitä voi kärsiä. Jos puhuu esimerkiksi siitä kun sinua nolattiin julkisesti tai satutettiin, on säälittävä muistoihin takertuva paska, joka ei tiedä oikeista ongelmista mitään.
Ystäviä ei ole ollut yhteentoista vuoteen. Ei ketään ketä nähdä vapaa-ajalla, kutsua kylään, ei edes puhelimen muistiluettelossa. En voinut viettää missään vaiheessa mitään niin sanottua tavallista nuoruutta, koska olin aina yksin ja kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, koska kaikki tiesivät minun olevan se ruma ja nolo luuseri. Kaikki tiesivät minut ja minä en tuntenut ketään, koska tutustuminen oli aika mahdotonta. Muutamia vuosia sitten netissä levisi huhu, jonka mukaan olisin tappanut itseni. Muiden kommentit aiheeseen oli jes jes, ei enää sen rumaa naamaa, onneks tajus tehdä itelleen jotain, jee onnenpäivä, olispa kuollu jo aikaisemmin, toivottavasti se raiskataan kuolleenakin, tuun vielä hakkaamaan sen ruman naaman, toivottavasti se kärsi oikein paljon ja onneksi ei tarvi nähdä sitä enää.
Kärsin ulkonäöstäni. En pidä kasvonpiirteistäni ja inhoan itseäni varsinkin lyhyyteni(162cm) takia. Vihaan ulkonäköäni ja haluan eroon tästä paskasta rungostani. En koe kuuluvani tähän.
Olen opiskellut kahta eri alaa lukion jälkeen ja toinen on mennyt ihan kivasti. Itsetunto-ongelmani valitettavasti rajoittaa sitäkin, koen olevani liian lihava ja ruma asiakaspalvelutyöhön. Harrastan liikuntaa melko runsaasti, mutta kroppani inhottaa minua silti. Juoksen kymmenen kilometrin lenkkejä ja toivon että jalkani katkeavat, uin kauas rannasta ja toivon hukkuvani, teen punnerruksia ja samalla toivon käsieni katkeavan. Juostessa lopetan usein vasta sitten kun jalat menevät alta tai alkaa pyörryttää.
Sosiaalisesta elämästäni sen verran, että asun yksin, joten on aivan tavallista etten puhu viikkoon mitään, kenellekään. Perheelle soitan kerran tai pari viikossa moi miten menee-puhelun, ja siinäpä se sosiaalinen elämäni onkin.
Kommentit (84)
Hei. Kurja kuulla ettet saa tarvitsemasi tukea läheisiltä ihmisiltä. Olen itse koulukiusattu ja tiedän, että se jättää syvät arvet elämään. Sinun täytyy päästä puhumaan jollekin joka ymmärtää sinua. Auttaisiko sinua terapeutti tai vaikka pappi? Vaikka et olisi uskonnollinen ihminen niin papille tai jollekin muulle seurakunnan työntekijälle oli minusta ainakin helpompi puhua, kuin terapeutille.
Toivon sinulle voimia ja rohkeutta uskoa itseesi. Olet varmasti ihana ihminen ja kun saat apua niin huomaat sen itsekin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 09:27"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:10"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:55"]
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, minkä takia kärsit 162cm pituudestasi? Ihan normaali naisen pituus se on. Itsekin olen saman mittainen ja ei ole kukaan valittanut :)
Kiusaajasi ovat olleet kyllä melkoisia mulkkuja. Muista että elämäsi on edessä joten kaikkea hyvää voi vielä tapahtua.
[/quote]
Olen nainen. Inhoan pituuttani(eli lyhyyttäni), koska näytän mielestäni rumalta tämän pituisena. Pituusennusteeni oli kyllä 178cm.
Olen 25v.
[/quote]
Kerron sinulle pikku salaisuuden, miehet ihan oikeasti tykkäävät vähän lyhyemmistä naisista, uskon että 178 cm hongankolistajana sinulla olisi taas toisenlaiset murheet pituutesi liittyen. Olet hyvä juuri tuollaisena, usko huviksesi.
[/quote]
Ei sinullakaan hyvin mene, kun pitää haukkua normaalipituisia naisia hongankolistajiksi. Hakeudu hoitoon vihapuhuja.
[/quote]
Hyvin sanottu!
Oletko Chicago- Iida? Tuollaisen kuvan olen saanut hänestä rivien välistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:55"]
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, minkä takia kärsit 162cm pituudestasi? Ihan normaali naisen pituus se on. Itsekin olen saman mittainen ja ei ole kukaan valittanut :)
Kiusaajasi ovat olleet kyllä melkoisia mulkkuja. Muista että elämäsi on edessä joten kaikkea hyvää voi vielä tapahtua.
[/quote]
Olen nainen. Inhoan pituuttani(eli lyhyyttäni), koska näytän mielestäni rumalta tämän pituisena. Pituusennusteeni oli kyllä 178cm.
Olen 25v.
[/quote]
Jäit melko paljon ennusteesta. Harvoin ne noin persiilleen menee.
Aloititko viinan ja röökin käytön hyvin nuorena? Se usein korreloi kyllä noihin myöhempiin psyykkisen puolenkin ongelmiin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 14:01"] Jäit melko paljon ennusteesta. Harvoin ne noin persiilleen menee.
Aloititko viinan ja röökin käytön hyvin nuorena? Se usein korreloi kyllä noihin myöhempiin psyykkisen puolenkin ongelmiin...
[/quote]
En polta, en ole koskaan edes kokeillut. Alkoholiakin käytän hyvin vähän ja sitäkin erittäin harvoin.
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 12:30"]
En tunne yhtään sympatiaa! Olet kokenut kiusaamista, selvä, mutta miksi ihmeessä roikut siinä menneisyydessä? Miksi et ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy elämään?
Ja jos jossain nettipalstalla iloitaan kuolemastasi, niin miten ihmeessä juuri sinä käyt sitä palstaa ja viestiketjua lukemassa? Googlaat oman nimesi joka päivä?
[/quote]
Joo, nautin menneisyydestäni ja kokemuksistani aivan vitusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:19"]
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:01"]
Nyt tarvitset kyllä keskusteluapua. Soita terveyskeskukseen että pääset lääkärin tä psykologin juttusille. Olet herkkä ihminen ja kokenut rankan nuoruuden, en usko että selviät tästä yli ilman apua. Ole armollinen itsellesi, lopeta tuollainen viha itseäsi kohtaan. Olet hyvin nuori ja sinulla on kaikki mahdollisuudet päästä tästä yli ja rakentaa mukava ja tasapainoinen elämä itsellesi.
[/quote]
Miten keskusteluapu auttaa minua?
Ei kukaan voi korjata tai muuttaa ulkonäköäni, paskoja muistoja ja kokemuksia, muuttaa aikaa ja estää kaiken paskan tapahtuneen.
Niin sanottua keskusteluapua sain jo 12-13-vuotiaana. Sain lähetteen koulun kautta, koska kaverittomana ja kiusattuna olin kuulemma epänormaali ja jälkeenjäänyt. Lukuisia nolaavia tunteja istumassa toisinaan myös perheen kanssa ja miettimässä, mikäs tässä tytössä onkaan vikana, kun ei ole paljoa kavereita ja hän on koulussa niin hiljainen ja ei mukana muiden leikeissä.
[/quote]
Omassa asenteessasi on nyt kyllä melkoisesti vikaa. Yritä nähdä asioiden positiiviset puolet. Sehän on tosi hienoa, että koulun puolesta yksinäisyytesi huomattiin ja sinua yritettiin auttaa - harmi vaan, ettei se sitten kuitenkaan toiminut. Se oli koulun aikuisten, opettajan ja terkkarin välittämistä sinua kohtaan. Moni yksinäinen ei saa tuonkaan vertaa tukea itselleen.
Kuulostaa paskalta, mutta yritä ajatella asioista positiivisesti. Muuten ihan varmasti mikään ei tule muuttumaan ja elät katkerana elämäsi loppuun asti.
Keskusteluavusta voisit hyötyä siten, että se auttaisi sinua tiedostamaan ja muuttamaan vääristyneitä ajatusmallejasi, joihin olet oppinut jo lapsesta asti. Olet selvästi masentunut, ja se aiheuttaa tuollaista negatiivista ajattelua ja jopa avun torjumista ("ei mua voi kukaan auttaa"). Mulla on itselläni ollut ihan samanlaisia ajatuksia kuin sullakin ja itseasiassa kärsin niistä edelleen ajoittain, joudun ihan tietoisesti taistelemaan niitä vastaan. Jos haluaisit jutella mun kanssa niin ilmoita tänne sähköpostiosoite/skype/tms (tee vaikka kokonaan uusi osoite jos haluat) niin voin ottaa suhun yhteyttä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 14:27"] Omassa asenteessasi on nyt kyllä melkoisesti vikaa. Yritä nähdä asioiden positiiviset puolet. Sehän on tosi hienoa, että koulun puolesta yksinäisyytesi huomattiin ja sinua yritettiin auttaa - harmi vaan, ettei se sitten kuitenkaan toiminut. Se oli koulun aikuisten, opettajan ja terkkarin välittämistä sinua kohtaan. Moni yksinäinen ei saa tuonkaan vertaa tukea itselleen.
Kuulostaa paskalta, mutta yritä ajatella asioista positiivisesti. Muuten ihan varmasti mikään ei tule muuttumaan ja elät katkerana elämäsi loppuun asti.
[/quote]
Se niin sanottu keskusteluapu oli kaukana auttamisesta ja välittämisestä. Minusta tehtiin syyllistä siihen kiusaamiseen. Istuin siellä ja minulta kyseltiin, mitä sä luulet, mikä sinussa on vikana, kun olet joutunut tähän tilanteeseen. Miltä nyt tuntuu aiheuttaa huolta äidillesi kun olet hankkiutunut vaikeuksiin olemalla kiusattu? Aivan noilla sanoilla. Osaamistestit oli ok, olin niissä vähintään ikätasollani, osassa edelläkin.
Psykologin ja neurologin lausunnoista käytiin myös keskustelu koulussa vanhempien suostumuksella(ei minun). Siinä sitten setvittiin rehtorin, opinto-ohjaajan ja luokanvalvojan kuullen kaikki asiat, osaamiseni, sosiaaliset taitoni, yksinäisyyteni, murrosiän kehitykseni pituuskasvusta kuukautisiin. Kun sanoin etten haluaisi noista kerrottavan ainakaan koulun henkilökunnan kuullen, sanottiin että ei voi mitään, äitisi suostui. Kun aloin itkeä kaikesta nöyryytyksestä, psykologi sanoi että tällaista lapsellista itkeskelyä ja kiukuttelua tämä on.
Koulun kanta myöhemmin oli, että kiusaamiseen ei tarvitse enää mitenkään puuttua, koska ongelma oli minussa, ei kenessäkään muussa, ja asiasta on keskusteltu, joten siitä ei enää puhuta.
Pitäisi olla nyt kyllä kaikille selvää, että viesti on Porvoosta. Ap elää keskitysleirillä, ja kaikki sanovat, että vika kaikkeen on ap:ssa. Kuulostaako uskottavalta? Sitä minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vinkki: luin lehdestä yksinäisestä tytöstä joka oli alkanut harrastaa kamppailulajia ja oli löytänyt sieltä itselleen "toisen perheen". Eli ystäviä.
Terapia tekis sulle kyllä terää! Tarvitset jonkun ulkopuolisen ravistelemaan sut tuosta tyhjyyden suosta. Ymmärräthän, että nuo itsemurhahuhuun liittyvät kommentit ovat sairaita. Eivät ollenkaan terveiden tasapainoisten ihmisten juttuja. Pitäisin umpihulluna ihmistä, joka puhuisi toisista noin.
kiusaamista ei tule vähätellä. Se satuttaa ja rikkoo ihmisen. Sun pitäisi löytää sisältäsi se ihminen, joka olet ja joka haluat olla. Kuulostaa siltä, että yksin et siihen pysty. Niinpä etsi apua ja ota tavoitteeksi eheytyminen. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja rakastaa itseään sellaisena kuin on! Ei me täällä kiusaajia varten eletä vaan itseämme. Rakenna itsellesi elämä, jonka haluat, askel kerrallaan!
ELÄMÄ EI OLE OHI
ELÄ TÄSSÄ JA NYT
ELÄ TÄYSILLÄ
ELÄT VAIN KERRAN
:)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 11:07"]Et sä kyllä mikään lyhyt ole. Itse olen 150cm ja täysin tyytyväinen tähän pituuteen, joten hieman naurattaa kun väität itseäsi lyhyeksi :D
[/quote]
Joo, kauhee hujoppi.
t: 149cm.
Teini-iän jälkitaudilta kuulostaa?
Oho. Eipä tuohon osaa sanoa mitään, muuta kuin tsemppiä sinulle!
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 22:45"]
Sinulla on elämä vielä edessä parikymppisenä!
Olin itse koulussa kiusattu. Paljon haukkumista ja turpiin tuli säännöllisesti kaksi kertaa viikossa koulun jälkeen. Aloin asennoitua ihmisiin ja elämään vetäytyvästi, enkä luonnollisesti kavereita sitten oikein saanut. Murrosiässä masennusta, itsetuhoista käytöstä ja vielä lisää vetäytymistä. Jo totta kai koin olevani ruma, läski ja kaikin puolin reppana.
Joskus sinun iässäsi sitten vain jotenkin kyllästyin elämään menneisyydessä. Muutin, aloin etsimään elämääni mielenkiintoista sisältöä ja annoin ihmisille mahdollisuuden lähestyä minua. Mitä sitten, jos kaikki menisikin mönkään? Ainahan voisin vaikka tappaa itseni - mitä minulla muka olisi menetettävää?
Kun aloitin työelämän opiskelujen jälkeen, huomasin, että lopultahan minäkin osaan tehdä asioita. Ja ihmiset töissä eivät olekaan samanlaisia paskiaisia kuin ne nilkit siellä koulussa. Harrastusten kautta löysin omanlaistani seuraa, ja taas sain positiivisia kokemuksia ihmisistä. Se, mitä itse ajattelin itsestäni aikaisemmin, ei enää ollutkaan niin tärkeää. Noin 25-vuoden jälkeen ihmiset alkavat olla huomattavasti vähemmän pinnallisia, ja itsekin tajusin, että ulkonäkö on toissijainen asia. Jokaisessa on asioita joita ei voi muuttaa, eli on vain yksinkertaisesti, no, tehokkaampaa keskittyä niihin, jotka voi muuttaa.
Älä välitä noista "ei se elämä ole niin kamalaa" ja "ota itseäsi niskasta" -kommenteista. Jos ei ole itse menettänyt nuoruuttaan kiusaamiselle ja masennukselle, on paha alkaa toisia neuvomaan. Sinä kuitenkin olet nuori, olet normaalipituinen ja normaalipainoinen. Sinulla on mahdollisuus aivan loistavaan elämään, jos vain haluat. Sinulla on mahdollisuus rakkauteen, perheeseen, ihan mitä vain elämältäsi päätät haluta. Se vaatii aikaa ja työtä, ja ihan varmasti se on vaikeaa. Hyvänä puolena mainittakoon kuitenkin, että positiivisista kokemuksista tulee lumipalloefekti (aivan kuten sinun negatiivisistakin), ja lopulta asiat vain alkavat rullaamaan - ihan niin kuin kaikilla muillakin jotenkin maagisesti näyttäisi rullaavan.
Loppuun vinkkipalsta: hanki harrastus, jossa on omantyyppisiäsi ihmisiä. Jatka lenkkeilyä. Suorita opintosi loppuun. Lämmitä välit perheeseesi, tai jos et saa heiltä vastalämpöä, päätä, että pärjäät kyllä ilman heitä. Käy ulkona - ei bilettämässä, vaan ylipäänsä vaan ulkona, vaikka elokuvissa tai puistossa lukemassa. Koita deittailua, mutta tunne ehdottomasti omat rajasi. Viina ei asioita ratkaise, ja fiksuna ihmisenä sen jo itsekin päättelit.
[/quote]
Viestisi oli niin ihana, että alkoi melkein itkettää!