Näinkö tämä elämäni sitten menikin?

Yhh, tuntuu vaikealta ja tuskaiselta edes kirjoittaa, koska kaikki paska tuntuu olevan pelkkä suuri mytty ajatuksissani.

En ole saanut aikaan elämässäni juuri mitään. Tuntuu että vuodet on vaan valuneet ihan hukkaan. Nuorempana pärjäsin edes koulussa hyvin, mutta sekin ropisi jonnekin. Minua kiusattiin/on kiusattu kolmannelta luokalta 20-vuotiaaksi asti, vieläkin tulee paskaa niskaan satunnaisesti samoilta henkilöiltä. Kiusaamisen takia en uskaltanut olla oma itseni, tehdä mitä halusin, olla kuten halusin. Tunsin jatkuvaa surua ja pahaa oloa, varoin kaikkea ja kaikkia.

Perheestä ei löytynyt mitään tukea. Äidin kanssa on hyvät välit, sisarusten myös, mutta perhettämme varjosti isä, joka oli aivan hullu. Silti muukaan perhe ei koskaan esimerkiksi kuunnellut kun halusin puhua jostain huolistani. Kukaan ei ottanut tosissaan edes kiusaamista, kyllä se siitä älä vaan välitä siitä, ja muut paskat neuvot. Äidin mielestä kiusaaminen ei ollut mitään, se ei hänen mielestään voi vaikuttaa ihmiseen mitenkään, eikä siitä voi kärsiä. Jos puhuu esimerkiksi siitä kun sinua nolattiin julkisesti tai satutettiin, on säälittävä muistoihin takertuva paska, joka ei tiedä oikeista ongelmista mitään.

Ystäviä ei ole ollut yhteentoista vuoteen. Ei ketään ketä nähdä vapaa-ajalla, kutsua kylään, ei edes puhelimen muistiluettelossa. En voinut viettää missään vaiheessa mitään niin sanottua tavallista nuoruutta, koska olin aina yksin ja kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani, koska kaikki tiesivät minun olevan se ruma ja nolo luuseri. Kaikki tiesivät minut ja minä en tuntenut ketään, koska tutustuminen oli aika mahdotonta. Muutamia vuosia sitten netissä levisi huhu, jonka mukaan olisin tappanut itseni. Muiden kommentit aiheeseen oli jes jes, ei enää sen rumaa naamaa, onneks tajus tehdä itelleen jotain, jee onnenpäivä, olispa kuollu jo aikaisemmin, toivottavasti se raiskataan kuolleenakin, tuun vielä hakkaamaan sen ruman naaman, toivottavasti se kärsi oikein paljon ja onneksi ei tarvi nähdä sitä enää.

Kärsin ulkonäöstäni. En pidä kasvonpiirteistäni ja inhoan itseäni varsinkin lyhyyteni(162cm) takia. Vihaan ulkonäköäni ja haluan eroon tästä paskasta rungostani. En koe kuuluvani tähän.

Olen opiskellut kahta eri alaa lukion jälkeen ja toinen on mennyt ihan kivasti. Itsetunto-ongelmani valitettavasti rajoittaa sitäkin, koen olevani liian lihava ja ruma asiakaspalvelutyöhön. Harrastan liikuntaa melko runsaasti, mutta kroppani inhottaa minua silti. Juoksen kymmenen kilometrin lenkkejä ja toivon että jalkani katkeavat, uin kauas rannasta ja toivon hukkuvani, teen punnerruksia ja samalla toivon käsieni katkeavan. Juostessa lopetan usein vasta sitten kun jalat menevät alta tai alkaa pyörryttää.

Sosiaalisesta elämästäni sen verran, että asun yksin, joten on aivan tavallista etten puhu viikkoon mitään, kenellekään. Perheelle soitan kerran tai pari viikossa moi miten menee-puhelun, ja siinäpä se sosiaalinen elämäni onkin.