Lue keskustelun säännöt.
introvertti lapsi...
16.08.2015 |
...11-vuotias ollut serkullaan yökylässä eka kertaa, lähti ihan omasta tahdostaan vaikka lievästi jouduin kyllä tsemppaamaan sitten kun oikeasti piti pakata hammasharja, että enää ei voi muuttaa suunnitelmaa jos on toiselle luvannut mennä kylään. aiemmin ollut yökylässä vain isovanhemmillaan, siellä kaikki mennyt ok kun ympäristö niin tuttua jne.
oli sitten yrittänyt soittaa eilen illalla monta kertaa ja en ensin kuullut puheluja koska puhelin oli jäänyt pihapöydälle (huono äiti, kyllä). kun soitin takaisin, siskoni vastasi ja lapsi oli jo nukkumassa (mennyt aikaisin). oli kuulemma tullut yskää niin olisi halunnut kotiin - mutta sitten oli kuitenkin mennyt nukkumaan ja lapsella ei siis siskon mukaan ollut mitään "oikeaa" hätää. no, meni pieleen kyllä omalta osalta kun en vastannut puhelimeen (todellakin pyydettävä anteeksi lapselta tänään), mutta jäin sitten miettimään, että pelkän yskän takia en kyllä olisi kotiin illalla edes hakenutkaan. lieni tekosyy ja olisi vain tahtonut pois.
lapsi viihtyy muutoinkin vain kotona, kaikki kavereille menot koulun ulkopuolella, harrastukset ym. tuntuvat hänestä "huonoilta ideoilta". saa kuitenkin esim. koulusta hyvää palautetta, on siellä oikeasti pidetty ja kiva ja pärjää porukoissa kaikkien palautteiden mukaan, menestyy oppiaineissa hyvin jne. (ei ole mikään asperger tms.) - mutta koulun ulkopuolella haluaisi muulloin olla mieluiten vain kotona / leikkiä itsekseen / olla meidän aikuisten kanssa. kotona on rauhallista ja mahdollisuus omaan tekemiseen / vanhempien huomioon koska ainoa lapsi olosuhteiden pakosta. (älkää pieskö sisarusten puutteesta, oikeasti kipeä asia ja niitä olisi, jos voisi olla.)
itse olen lähinnä taas hämmentynyt - miten tällaisen introvertin kanssa pitää olla - pitääkö pakottaa menemään ja tekemään ja osallistumaan, harrastamaan ja yökyläilemään ja leireilemään - vai pitääkö lapsen antaa vain olla kotona ja puuhailla itsekseen? pelkään, että nyt ei mene aikoihin mihinkään muille ikäisilleen normaaleihin yökyläilyihin tms. kun tämä kokemus oli tällainen... pitää myös miettiä, otanko osaa eilisen koti-ikävään vai en kun lapsi tulee nyt kotiin, miten suhtaudun.
tuntuu aina, että kaikki muut lapset ovat niin reippaita, leireilevät ja reissaavat ja riehuvat pihalla kavereiden kanssa - meillä vain luettaisiin, leikittäisiin itsekseen, käytäisiin urheilemassa kyllä mutta isin ja äidin seurassa jne.... rakastan lastani millaisena vain, mutta välillä kyllä vaikeaa - tuleeko kotona lapsena itsekseen viihtyvästä auttamatta nössö aikuinen jos häntä ei pakota puoliväkisin sosiaalisiin tilanteisiin ja joukkuelajeihin? vai pitääkö vain antaa kasvaa rauhassa ja luottaa siihen, että ne itsenäiset siivet sieltä kyllä vielä kasvaa ennen kuin tarvitsee muuttaa pois kotoa vaikka opiskelemaan?
Kommentit (41)
Minä ja poikani ollaan melko samanlaisia kuin ap:n poika. Nautimme rauhallisuudesta ja kotonaolosta, kaikki ylimääräinen tuntuu stressaavalta. Silti olemme koulussa ja töissä pidettyjä kavereita (vaikka itse sanonkin). Sosiaaliset taitomme ovat hyviä, vaikka emme koko ajan halua olla sosiaalisia.
Pojallamme on yksi mieleinen harrastus (3xvko). Sinne lähtö tuntuu tavallaan raskaalta, mutta toisaalta rakastaa sitä harrastustaan. Joka ilta ei todellakaan jaksaisi olla menossa. Kavereita näkee koulun jälkeen silloin tällöin. Netissä pelaa mielellään monien kanssa ja on rohkea kommunikoimaan peleissä vieraidenkin kanssa (englanniksi).
Minä olin pienenä vielä arempi. Vanhempani pakottivat minut joitain kertoja leireille, joita vieläkin muistelen kauhulla. Olisin niiiin paljon mieluummin viettänyt kesälomani kirjojen parissa kuin meluisalla leirillä. Minusta ei tullut nössöä aikuista. Olen työssäni paljonkin esillä ja koko ajan vieraiden ihmisten parissa. Tämän oudon ammatinvalinnan tein, koska ajattelin nuorena, että minun pitäisi "parantua" ujoudestani. Silloin tällöin ajattelen, että olisi kannattanut valita joku "nörtimpi" ammatti, joka sopisi luonteelleni paremmin. Tämän vuoksi haluan pojalleni kertoa, että hiljaisuus ja se nörttiys ovat hienoja piirteitä, joista ei tarvitse oppia pois.
Kavereita olen kaivannut oikeastaan vain kerran, silloin kun olisin tarvinnut itselleni kaason. Muutoissakin ollaan voitu turvata sukulaisten apuun ja miehen kavereihin. Minusta olisi hirveää jos joutuisin sukulaistapaamisten lisäksi tapailemaan kavereita viikottain/kuukausittain suhteita ylläpitääkseni. Muutenkin on kiirettä arjessa ihan riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sen pitää olla ohjattua liikuntaa, jos lapsi haluaa liikkua teidän kanssa? Liikkukaa perheenä. Me käydään perheenä uimassa. Joskus uimahalilla on samaan aikaan tuttuja, joskus voidaan ottaa joku kaveri mukaan ja joskus sovitaan uimatreffejä.
Usein perheenä harrastetaan myös niin, että lapsi pelaa joukkueessa, jonka valmentajina ja huoltajina vanhemmat toimivat.
Tavallista on myös käydä perheenä pyöräilemässä. Siihenkin voi pyytää kavereita mukaan.
Harrastuksista kysyit:
Meidän pojan rakas harrastus on musiikki. On tykännyt myös ohjelmointikerhosta, kokkikerhosta ja shakkikerhosta.
19
Jatketaan vielä että liikuntaa tulee harrastettua perheen kesken ja hyötyliikuntana (matkat pyörällä). Poika lenkkeilee ja hiihtää kanssani ja pyöräilee ja luistelee isänsä kanssa. Lihaskuntoa teemme kotona päivittäin. Käymme iltarasteilla ja uimassa. Poika inhoaa joukkuepelejä ja kovaa kilpailullisuutta.
ap
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 09:13"]
Jatketaan vielä että liikuntaa tulee harrastettua perheen kesken ja hyötyliikuntana (matkat pyörällä). Poika lenkkeilee ja hiihtää kanssani ja pyöräilee ja luistelee isänsä kanssa. Lihaskuntoa teemme kotona päivittäin. Käymme iltarasteilla ja uimassa. Poika inhoaa joukkuepelejä ja kovaa kilpailullisuutta.
ap
[/quote]Anteeksi ei siis ap vaan 19. Sori!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
liikuntaa tulee siis harrastettua perheenä (pyöräily, laskettelu, satunnaisesti squash, pöytätennis, omaehtoinen potkupallo jne.) mutta silti joku ulkopuolinen harrastuskin voisi olla paikallaan (osaa suhtautua toisiin ihmisiin).
Kansalaisopistossa on kyllä aika hauskoja kursseja - joku jo kommentoikin, että lista on ollut niin perinteinen mitä kokeillut... ehkä tänään kun hänet haen kyläilemästä, houkutan jossain kohden juttelemaan soittamisen kokeilusta tai sitten vaikka kreikan aakkosten (kiinnostunut, tiedän koska lukee antiikin tarustoja...) tai luontoretkikurssin tai valokuvauskurssin käymisestä.... Noihinhan voin vaikka itsekin lähteä mukaan(?).
Tuo tiede- tai historiakerho olisi varmaan mieluinen kokeilla mutta täällä ei sellaisia ole... itsekseen voi toki harrastaa mutta nyt jotenkin edelleen jankkaan tuota sosiaalista ulottuvuuttakin, vieraammillekin ihmisille on osattava jutella...
Nuo suunnistuksen iltarastit perheen kanssa voisi olla kanssa kiva, poika tykkää kompassin käytöstä ja karttojen tutkimisesta ja järkeilystä siltä osin kovasti...
ihanaa kuulla, että en ole yksin kuka näitä pohtii + hyviä ideoita teillä - ja auttaa rakastamaan lasta vaikka ei amerikkalaiseen yltiösosiaalisuuden ihanteeseen mahtuisikaan (ihanne lienee mun päässäni).
Vituttaa tää amerikkalaisen ekstroverttiyden ihannointi nykyään. Introverttiys ei ole mikään vika tai sairaus! Ja "nössö" aikuinen on ihan yhtä hyvä juuri sellaisena kuin on, kuin se ulospäinsuuntautunut jokapaikanhöylä papupatakin. Toivon ap, että et käytä sanaa "nössö" lapsen kuullen, etkä painosta tai syyllistä tai muuten viestitä, että lapsi on mielestäsi jotenkin vääränlainen. Toisten ihmisten kutsuminen nössöksi kertoo siitä, että on itse ajatusmaailmaltaan rajoittunut ja jämähtänyt jonnekin peruskouluaikoihin, eikä pysty käsittämään sitä että ihmiset ovat erilaisia... ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla, mikään persoonallisuustyyppi ei ole automaattisesti parempi kuin jokin toinen. Introvertillä on todennäköisesti paljon rikkaampi sisäinen maailma kuin sillä, joka ei voi olla sekuntiakaan yksin, vaan koko ajan on pakko olla joku jonka kanssa hölpöttää kaikkea tyhjänpäiväistä.
Sori, mutta itse olen myös introvertti, jos ei sitä voinut jo tästä päätellä, ja olen koko elämäni saanut kuulla olevani vääränlainen, nössö, nyhverö, huonompi kuin muut jne. Että pitäisi vaan "reipastua" ja ottaa itseä niskasta kiinni ja muuttua ihanaksi ekstrovertiksi, jotta joku ihminen joskus voisi hyväksyä minut. Jotenkin sitä toivoisi, että nykyaika olisi lapsille armollisempaa, eikä kaikkia yritettäisi survoa samaan muottiin kuten 20 vuotta sitten...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 09:00"][quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 07:32"]. rakastan lastani millaisena vain, mutta välillä kyllä vaikeaa - tuleeko kotona lapsena itsekseen viihtyvästä auttamatta nössö aikuinen jos häntä ei pakota puoliväkisin sosiaalisiin tilanteisiin ja joukkuelajeihin? vai pitääkö vain antaa kasvaa rauhassa ja luottaa siihen, että ne itsenäiset siivet sieltä kyllä vielä kasvaa ennen kuin tarvitsee muuttaa pois kotoa vaikka opiskelemaan?
[/quote]
Luota vaan. Ja luota siihenkin, että rakastat lastasi myös nössönä aikuisena. Ja niin rakastaa moni muukin. Ei me kaikki olla aikuisena ekstroverttien perään. Just eilen nähtiin miehen kanssa yks tosi hiljainen tuttu, niin mulla tuli mieleen, että niiden työpaikassa on itse asiassa aika monta noita poikkeuksellisen ujoja hiljaisia tyyppejä. Mun mies sitten pohti, että niitä varmaan yhdistää ujouden lisäksi jokin muukin ominaisuus, joka taas on sellainen, jota heidän työnantajansa arvostaa.
[/quote]
Tästä tuli vain mieleen seuraava: kaikki introvertit eivät ole ujoja. Kaikki ujot eivät ole introvertteja. Hiljaisuus ei aina tarkoita ujoutta, vaikka monesti ujot ovat hiljaisia. Jotkut eivät vain tahdo jakaa kaikkia ajatuksiaan muille tai he eivät keksi mitään sellaista sanottavaa, jota pitäisivät jakamisen arvoisena. Siinä ei ole mitään vikaa, kuten ei ole normaalissa sosiaalisuudessa tai puheliaisuudessakaan.
Kuulostaa niin minulta lapsena. Antaa lapsesi löytää oman tiensä maailmassa. Hänellä tuntuu olevan kaikin puolin hyvä elämä. Koulu sujuu, on kavereita ja rakastavat vanhemmat.
Itse tykkäsin nuorena kävelyistä luonnossa, etenkin metsässä. Olin myös hyvin eläinrakas, joten koiran ulkoiluttaminen metsässä tarpoen sopi minulle hyvin. Mistä lapsesi on kiinnostunut? Tämän pohjalta voisitte yhdessä pohtia mikä harrastus olisi hänen juttunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komppaan näitä edellisiä kirjoittajia. Introverttius ei ole sairaus, vaikka nykyään niin voisi luullakin. Minullakin on tällainen semi-introvertti lapsi. Viihtyy yksikeen, hänellä on pari läheistä ystävää pidemmällä, joitatapaa 2-3 krt vuodessa. Koulussa viihtyy ja siellä on kavereita, harrastaa kyllä seurallista lajia. Ei kuitenkaan ole perinteisen seurallinen ja halukas jatkuvaan kaveriralliin. Tykkää olla kotona, lueskella, tekee läksyjä laajemmin kuin pitäisi ja on tavoitteellinen koulun suhteen. Ihana, omituinen lapseni.
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 08:35"][quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 08:26"]
Jaa a... Eiks tää piirre oo tullu jo pienempänä lapsena esille? Niin että siihen ois voinu herätä vähän aikaisemmin? Meidän vanhin lapsi 3,5v ja jo nyt ollu yökylässä useita öitä kummassakin mummulassa, mun siskolla ja serkulla. Nyt suunnitteilla yökyläily saman ikäisen kaverin luo. Ja päivisin, jos oon tarvinnut lapsenvahtia, niin hyvin olen voinut jättää vieraammallekin kaverilleni hoitoon ilman itkuja, kun lapsi tietää, että äiti tulee hakemaan aina kotiin. Yritän tässä nyt sanoa, että kun vanhempi itse ei stressaa eroa lapsesta ja surkuttele lapselle, et mitenköhän sä oikein pärjäät, niin lapsenkin on helpompi jäädä uuteen paikkaan. Olen lastentarhanopettaja ja törmään tähän myös töissä. Lapselle ero vanhemmasta päivän ajaksi saattaa olla iso juttu, mutta monta kertaa vanhemmalle vielä isompi ja vanhempi pitkittää eron hetkeä tarpeettomasti. Esim. jos lapsella vaikeuksia jäädä hoitoon, voi vanhempi auttaa lasta suhtautumalla asiaan rennosti ja hoitaa tilanteen nopeasti. Kun vanhempi nopeasti halaa muksun ja toivottaa kivaa hoitopäivää, iltapäivällä nähdään ja sitten lähtee, ei lapsellekaan muodostu käsitystä, että ero vanhemmasta päivän ajaksi olisi iso juttu. Mutta jos vanhempi pitkittää lähtöä ja kovasti vakuuttelee, kyllä sä pärjäät ja ei mitään hätää ja äitille voi soittaa kesken päivän yms. Niin kyllähän siinä jo pienikin lapsi alkaa miettimään, että pärjäänköhän mä oikeasti, jos äitillekin ero päivän ajaksi on näin paha paikka. Ja vaikka se lapsi itkisikin, kun vanhempi oven sulkee, on hoidossa aikuisen syli vapaana lohdutusta varten, jos sille tarve, mutta useinmiten itku loppuu, kun ovi sulkeutunut ja muksu ryntää kavereiden kanssa leikkimään/aamupalalle. Näissä tilanteissa usein juurikin vanhemmalle ero on kova paikka ja kun lapsi ilmaisee äidin olevan noin tärkeä, tulee siitä äidille sellainen olenoaa-minä-tärkeä-fiilis, josta äiti ei halua päästää irti! (vaikka kirjoitan äidistä, niin sama pätee myös isään). Tottakai lapsilla on persoonallisuuseroja, mutta paljon on myös kiinni vanhempien esimerkistä ja mallioppimisesta. Esim. meidän vanhimman muksun muskarissa yks äiti ja poika käynyt 2 vuotta, kertaakaan en ole kuullut pojan puhuvan ääneen (muutaman kerran kuiskannut jotain äidille ja äiti sitten sanonut hänen puolestaan), ei myöskään uskalla mennä edes äidin kanssa muiden eteen soittamaan kokeiltavaa soitinta yms. Mutta eipä äitikään näytä reipasta esimerkkiä pojalleen, sillä hän ei ikinä osallistu keskusteluihin meidän muiden mammojen kanssa (siis tilanteessa, että odottelemme muskarin alkua tai muskarin jälkeen pukiessa ulkovaatteita), vastaa kyllä lyhyesti, jos jotain juuri häneltä kysytään, muttei jatka keskustelua sen enempää. Ei siis saa poika kovin sosiaalista esimerkkiä äidiltään. Nyt kun koulu on alkanut, voisit vain päättäväisesti kertoa lapsellesi, että nyt on myös aika uudelle harrastukselle. Voitte yhdessä käydä läpi kotikaupunkinne tarjontaa tai jos tunnet hyvin lapsesi mieltymykset, voit toki jo ilmottaa lapsesi harrastukseen ja markkinoit asian niin, että se on yllätys, kun koulu on sujunut kovin mallikkaasti, joten lapsesi saa itselleen oman harrastuksen, koska uskot, että hän pystyy hoitamaan sen koulunkäynnin ohessa. Jos lapsellasi on harrastavia kavereita, hyvä juttu voisi olla sama harrastus kuin kaverilla niin olisi joku tuttu mukana. Otat vaan erotilanteet rennosti etkä itse stressaa, niin kyllä se lapsikin sieltä rohkaistuu pikku hiljaa.
[/quote]
Sulla taisi mennä jotain ohi?
[/quote]
Minulla ainakin koko viesti. Kuka jaksaa lukea jotsin romaanin pituisia vastauksia vauvapalstalla?!
Haloo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä introverteissä on maamme tieteellinen tulevaisuus, älkäämme siis tuhotko sitä!
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:12"]
Näissä introverteissä on maamme tieteellinen tulevaisuus, älkäämme siis tuhotko sitä!
[/quote]
Miksi vain tieteellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...joo, ehkä mä vaan juttelen kohta hänet hakiessani, että mitä puuhailivat ja että onpa kiva kun on taas yhtä kokemusta rikkaampi - ja seuraavan yökyläilyn kanssa odotan, että itse tekee aloitteen... :) antaa lapsen siihen asti taas käydä koulua rauhassa ja lukea tiedelehtiä illat jos niin on onnellisempi.
äsh, vaikea laji tämä vanhemmuus ja silti samaan aikaa niin helppo - pitäisi antaa kai vain lapsen olla juuri sellainen kuin on, omatahtisesti.
yhteiskunnassa viestityt sosiaalisuuden "muka"normit ja kovaäänisempien "meidän minttu käy 6 kertaa viikossa taitoluistelussa ja kisamatkat päälle" -puheet vaan aina välillä sekoittaa ajatukset... kaikista ei ole "hokiäijiksi" - eikä tarvitsekaan - ehkä kaikista ei myöskään ole historiantutkijoiksi tai lentokonemekaanikoiksi :)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 10:23"]
...joo, ehkä mä vaan juttelen kohta hänet hakiessani, että mitä puuhailivat ja että onpa kiva kun on taas yhtä kokemusta rikkaampi - ja seuraavan yökyläilyn kanssa odotan, että itse tekee aloitteen... :) antaa lapsen siihen asti taas käydä koulua rauhassa ja lukea tiedelehtiä illat jos niin on onnellisempi.
äsh, vaikea laji tämä vanhemmuus ja silti samaan aikaa niin helppo - pitäisi antaa kai vain lapsen olla juuri sellainen kuin on, omatahtisesti.
yhteiskunnassa viestityt sosiaalisuuden "muka"normit ja kovaäänisempien "meidän minttu käy 6 kertaa viikossa taitoluistelussa ja kisamatkat päälle" -puheet vaan aina välillä sekoittaa ajatukset... kaikista ei ole "hokiäijiksi" - eikä tarvitsekaan - ehkä kaikista ei myöskään ole historiantutkijoiksi tai lentokonemekaanikoiksi :)
[/quote]
Ajattele asiaa siltä kannalta että omaa tietään kulkeva introvertti (jolla on hyvä itsetunto), on todella arvostettu elämässä ja maailmalla. Sillä erottuu joukosta ja saa monia tukiojoita ja suosion. Suurinosa ihmisitä on ekstroverttejä, joten erottuminen on hankalampaa. Sanon tämän itse introverttinä että minun erilaisuuttani oikeasti arvostetaan paljon - ja niin arvostan minäkin. Intorvertit voivat olla myös sosiaalisia, mutta sen täytyy tapahtua heidän ehdoilla. Liiat ihmissuhteet jotvat eräänlaiseen burnouttiin ja sitä vain vetäytyy enemmän pois. Liiat "kokemukset" voivat oikeasti vain pahentaa oloa, kun tapahtuu liikaa asioita joita ei voi itse hallita. Ei se määrä, vaan laatu.
Onpas harrastuksia kokeiltu monipuolisesti! Äidin aloitteesta kaikki? Tuntuu, että lasta on viety harrastuksesta toiseen kuin pässiä narussa. Lukemisen parissa viihtymisessä ei ole mitään vikaa! Lopeta harrastusten ehdottaminen, anna lapselle tilaa löytää omia juttuja.
Olen itse introvertti. Olen joutunut kuulemaan kommentteja ja nälvimistä luonteenpiirteisiini liittyen koko tähänastisen ikäni. Ihmiset kutsuvat minua usein hissukaksi, mutta lähimmäisten ihmisten seurassa olen ihan normaalin puhelias, tosin silloinkin paljon parempi kuuntelija kuin puhuja. Olen kohtelias ja puhun kunhan minulla on oikeasti asiaa, mutta en pälätä vain huvin vuoksi. Vapaa-ajallani harrastan piirtämistä, runoutta sekä maalaamista. Nuorempana soitin 12 vuotta viulua. Jokainen on oma yksilönsä, joten kaikki harrastukset eivät ole kaikkien mieleen, mutta yleisesti ottaen introvertit pitävät sellaisista aktiviteeteista, joita voi tehdä yksin ja omassa rauhassa. Tulemme helposti väärinymmärretyiksi ja meitä pidetään mystisinä, mutta olemme ihmisiä siinä missä ekstrovertitkin.
En jaksa lukea ketjua (sori!), joten en tiedä joko joku kommentoi tähän, mutta mun mielestä loistava juttu että puhelimesi oli pihapöydällä. Olisi tullut sotkua paljon enemmän jos olisitten puhuneet yskästä ja yskän ymmärtämisestä.
T. Introvertti äiti, jolla on introvertti lapsi.
Ei kuulosta introvertilta vaan läheisriippuvaiselta ja ikäistään lapsellisemmalta. Pelkää jotain, haluaa olla vain vanhempien kanssa. Onko teillä ollut vaikeaa suhteessa? Lapsi vaistoaa sellaiset.
Minä olen introvertti ja kävin leireillä ja muualla alle 10-vuotiaana, se oli kivaa kun sai mennä seikkaileman ja olla "rauhassa" eli ilman vanhempia. Kotona halusin yleensä olla yksin, vaikka pidin vanhemmista ja suhteet olivat hyvät. Luin kirjoja jne.
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 07:32"]. rakastan lastani millaisena vain, mutta välillä kyllä vaikeaa - tuleeko kotona lapsena itsekseen viihtyvästä auttamatta nössö aikuinen jos häntä ei pakota puoliväkisin sosiaalisiin tilanteisiin ja joukkuelajeihin? vai pitääkö vain antaa kasvaa rauhassa ja luottaa siihen, että ne itsenäiset siivet sieltä kyllä vielä kasvaa ennen kuin tarvitsee muuttaa pois kotoa vaikka opiskelemaan?
[/quote]
Luota vaan. Ja luota siihenkin, että rakastat lastasi myös nössönä aikuisena. Ja niin rakastaa moni muukin. Ei me kaikki olla aikuisena ekstroverttien perään. Just eilen nähtiin miehen kanssa yks tosi hiljainen tuttu, niin mulla tuli mieleen, että niiden työpaikassa on itse asiassa aika monta noita poikkeuksellisen ujoja hiljaisia tyyppejä. Mun mies sitten pohti, että niitä varmaan yhdistää ujouden lisäksi jokin muukin ominaisuus, joka taas on sellainen, jota heidän työnantajansa arvostaa.