Lue keskustelun säännöt.
introvertti lapsi...
16.08.2015 |
...11-vuotias ollut serkullaan yökylässä eka kertaa, lähti ihan omasta tahdostaan vaikka lievästi jouduin kyllä tsemppaamaan sitten kun oikeasti piti pakata hammasharja, että enää ei voi muuttaa suunnitelmaa jos on toiselle luvannut mennä kylään. aiemmin ollut yökylässä vain isovanhemmillaan, siellä kaikki mennyt ok kun ympäristö niin tuttua jne.
oli sitten yrittänyt soittaa eilen illalla monta kertaa ja en ensin kuullut puheluja koska puhelin oli jäänyt pihapöydälle (huono äiti, kyllä). kun soitin takaisin, siskoni vastasi ja lapsi oli jo nukkumassa (mennyt aikaisin). oli kuulemma tullut yskää niin olisi halunnut kotiin - mutta sitten oli kuitenkin mennyt nukkumaan ja lapsella ei siis siskon mukaan ollut mitään "oikeaa" hätää. no, meni pieleen kyllä omalta osalta kun en vastannut puhelimeen (todellakin pyydettävä anteeksi lapselta tänään), mutta jäin sitten miettimään, että pelkän yskän takia en kyllä olisi kotiin illalla edes hakenutkaan. lieni tekosyy ja olisi vain tahtonut pois.
lapsi viihtyy muutoinkin vain kotona, kaikki kavereille menot koulun ulkopuolella, harrastukset ym. tuntuvat hänestä "huonoilta ideoilta". saa kuitenkin esim. koulusta hyvää palautetta, on siellä oikeasti pidetty ja kiva ja pärjää porukoissa kaikkien palautteiden mukaan, menestyy oppiaineissa hyvin jne. (ei ole mikään asperger tms.) - mutta koulun ulkopuolella haluaisi muulloin olla mieluiten vain kotona / leikkiä itsekseen / olla meidän aikuisten kanssa. kotona on rauhallista ja mahdollisuus omaan tekemiseen / vanhempien huomioon koska ainoa lapsi olosuhteiden pakosta. (älkää pieskö sisarusten puutteesta, oikeasti kipeä asia ja niitä olisi, jos voisi olla.)
itse olen lähinnä taas hämmentynyt - miten tällaisen introvertin kanssa pitää olla - pitääkö pakottaa menemään ja tekemään ja osallistumaan, harrastamaan ja yökyläilemään ja leireilemään - vai pitääkö lapsen antaa vain olla kotona ja puuhailla itsekseen? pelkään, että nyt ei mene aikoihin mihinkään muille ikäisilleen normaaleihin yökyläilyihin tms. kun tämä kokemus oli tällainen... pitää myös miettiä, otanko osaa eilisen koti-ikävään vai en kun lapsi tulee nyt kotiin, miten suhtaudun.
tuntuu aina, että kaikki muut lapset ovat niin reippaita, leireilevät ja reissaavat ja riehuvat pihalla kavereiden kanssa - meillä vain luettaisiin, leikittäisiin itsekseen, käytäisiin urheilemassa kyllä mutta isin ja äidin seurassa jne.... rakastan lastani millaisena vain, mutta välillä kyllä vaikeaa - tuleeko kotona lapsena itsekseen viihtyvästä auttamatta nössö aikuinen jos häntä ei pakota puoliväkisin sosiaalisiin tilanteisiin ja joukkuelajeihin? vai pitääkö vain antaa kasvaa rauhassa ja luottaa siihen, että ne itsenäiset siivet sieltä kyllä vielä kasvaa ennen kuin tarvitsee muuttaa pois kotoa vaikka opiskelemaan?
Kommentit (41)
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 08:07"]
hyviä näkökulmia, kiitos. ehkä hankaluus on minussa, koska itse näen sosiaaliset suhteet ja kodin ulkopuoliset harrastukset onnellisuutta lisäävänä tekijänä ja nyt kun lapsi on perusluonteeltaan jotain ihan muuta, pelkään, että lapsi jää jostain paitsi jos ei rieku kavereiden seurassa tai pelikentillä illasta toiseen - ei opi jotain taitoja elämään... tämä on pelkoni, lapselleen kun kuitenkin toivoisi parasta.
mutta ehkä kirjojenkin seurassa voi olla ihan onnellinen? ihanaa, jos te, jotka olette olleet lapsena tällaisia introja, kerrotte lisää kokemuksistanne - miten te olisitte halunneet teitä kohdeltavan? ilmeisesti ihan normaaliksi voi kuitenkin kasvaa vaikka ei olekaan lapsena kemujen keskiössä? minulla siis äitinä opittavaa, ei lapsella...
[/quote]
Särähti pahasti korvaan tuo "nössö aikuinen". Olin samanlainen kuin lapsesi ja viihdyn vieläkin parhaiten omassa seurassani työpäivän jälkeen, mutta silti se ei ole estänyt opiskeluja/työpaikan saamista ja olen myös parisuhteessa saman tyyppisen miehen kanssa, joka ymmärtää tarpeeni saada levätä työpäivän jälkeen. Meillä jokaisella on paikkamme täällä ja minulla on myös kaverisuhteita joista osa hyvinkin läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introverttiys on ihan ok, sensijaan lapsesi vaikuttaa kyllä tosi aralta ja pelokkaalta, jos ei edes yhtä yötä pystyisi olemaan tuttujen serkkujen luona. Tuohon ehkä kiinnittäisin huomiota kasvaessa. Ei tarvitse jousta pää viidentenä jalkana harrastuksissa, mutta tietynlainen rohkeus ja ihmisten kanssa olemisen taito pitää olla. Vaikka ala-asteella olisikin kaikki ok, voivat kuviot muuttua iän myötä ja lapsi saada negatiivisiakin kokemuksia toisista ihmisistä. Suomessa on nuoren miehen helppo syrjäytyä ja sitten itketään kun ei ole tyttöystävää, työtä tai kavereita.
Jos kuitenkin koulussa pärjää hyvin ja siellä on kavereita, ei hätää. Ei vaan jaksa kontakteja vapaa-ajalla vaan nauttii omasta puuhailusta. Ihan kuin minä, tartten paljon omaa tilaa ja aikaa, lataan akkuni yksinään olosta. Ja sen jälkeen taas jaksan toisiakin. Jotkut lataa toisten seurasta ja puolestaan ahdistuu yksin. Olennaista on, että jotain kontakteja ikätovereihin on kuitenkin, vaikka "edes" koulussa.
Anna lapsen olla sellainen kuin on.
Introverttius on ominaisuus, ei virhe, josta tulisi kasvaa pois. Sosiaalisiin suhteisiin painostaminen todennäköisesti vain ahdistaa lasta. Kannustaa toki voi löytämään itselleen mieluisan harrastuksen, se löytyy jos on löytyäkseen. Itse en näe ongelmaa, jos koulusta tulee myönteistä palautetta, siellähän ollaan tekemisissä ikätovereitten kanssa koko ajan. Myös lapsilla sosiaalinenkiintiö voi täyttyä koulupäivän aikana, ihan kuten aikuisilla työpäivän kuluessa. Ei ole mitenkään tavatonta, että esikoiset ja ainoat lapset viihtyvät hyvin aikuisten seurassa. Eikä siinä ole mitään vikaa, jos laåpsi omasta tahdostaan viihtyyy itsekseen, jos taustalla ei ole mitään kiusaamista tms. Ihan normaaleja aikuisia heistä kasvaa! Osa voi jopa valita itselleen ihmissuhdeammatin.
terv. itsensä tekstistä tunnistanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen tuollainen lapsi. Ei pakotettu mihinkään. Ehkä olis pitänyt edes johon harrastukseen? Ei kaikkien tarvitse silti olla samanlaisia. Toiset tarvitsee enemmän omaa tilaa. Älkää nyt ainakaan vertaa tuolla lailla toisin lapsiin, et miks et ole reipas kuten muut. Lyttäät vain itsetunnon.
Antaa kaikkien kukkien kukkia. Mulla on nyt 26v mies ja kaksi lasta, vaikken edelleenkään mikään esiintyjä ole.
Tuo ei ole epänormaalia, vaan sellainen lapsi on. Ole onnellinen lapsestasi ja koita kääntää tuo introverttius vahvuudeksi. Luo hänelle vaikka pieniä projekteja joissa hän kehittää omaa taitoaan yksintyöskentelyssä. Meillä on asperger-epäily, ja hän on "epänormaalin" introvertti. Torjuu siis joka ikisen sosiaalisen kontaktin muilta lapsilta. Aikuisten kanssa juttu taas luistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kauan sitten ollut introvertti lapsi. Kuten edellä jo sanottiin, lapselle saattaa tulla "kiintiö täyteen" jo koulupäivän aikana, niin ettei vapaa-ajalla enää jaksa olla ihmisten kanssa. Mutta introvertitkin pystyvät olemaan hyvin sosiaalisia, kun löytävät ihmisen jonka kanssa tulevat juttuun esim. yhteisen harrastuksen parissa. Sellainen tyhjänpuhuminen (=smalltalk) ja uusien ihmisten pinnallinen tapaaminen rasittaa kaikkein eniten vielä näin aikuisenakin.
Introvertti tarvitsee aikaa sopeutuakseen uusiin tilanteisiin. Omilta vanhemmiltani olisin toivonut, että he olisivat jotenkin varoittaneet ja valmistelleet minua uusiin asioihin, ettei olisi tullut ihan puskista että nyt lähdetäänkin tapaamaan serkkuja ja viikonloppuna muutetaan toiselle puolen kaupunkia. Koin sellaiset tilanteet kauhean stressaavina.
Kammottava ajatus tuo, että lapsestasi tulee nössö aikuinen. Ehkä tuleekin, mutta hän on silti ihan hyvä sellaisena ja varmasti löytää ammatin, jossa on hyvä, ja ne muutamat ihmiset, joiden seurassa oikeasti viihtyy.
Hyvin monet introvertit kuitenkin kaipaavat elämäänsä silloin tällöin kavereita. Jos kaveritaitoja ei opi lapsena on riski, ettei niitä ystäviä ole aikuisena yhtäkään. Siitä taas seuraa usein masentuminen. Vaikka koulupäivissä riittää tohinaa, pitäisi varautua ettei aikuisuus ole hyvin hyvin yksinäinen.
Jos sosiaalinen kiintiö täyttyy koulupäivistä, voi kaveriasiat hoitaa koulun lomien aikana. Joukkuelajiin en pakottaisi, mutta jotain yhteyksiä muihin samanikäisiin pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös pari introverttiä, jotka osaavat myös käyttäytyä seurassa. Äärimmäisen harvoin saavat irsensä tilanteeseen, jossa pitäisi yöpyä kaverilla, mutta kun siihen joutuvat, pitkin hampain pakkaavat tavaroitaan..
Itse olen ollut lapsena varsinainen kyläluuta, joten en aivan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi nysvätä kotona.
Omat tuntuvat kuitenkin keksivän tekemistä ja harrastamista, joten mikäs siinä sitten. Nysvätään.
Älä pakota! Kannusta positiiviseen sävyyn välillä kodin ulkopuolelle. Epämukavasta tilanteesta johon on väkisin joutunut voi kasvaa peloksi ja paniikiksi asiaa kohtaan. Puhun kokemuksesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyviä näkökulmia, kiitos. ehkä hankaluus on minussa, koska itse näen sosiaaliset suhteet ja kodin ulkopuoliset harrastukset onnellisuutta lisäävänä tekijänä ja nyt kun lapsi on perusluonteeltaan jotain ihan muuta, pelkään, että lapsi jää jostain paitsi jos ei rieku kavereiden seurassa tai pelikentillä illasta toiseen - ei opi jotain taitoja elämään... tämä on pelkoni, lapselleen kun kuitenkin toivoisi parasta.
mutta ehkä kirjojenkin seurassa voi olla ihan onnellinen? ihanaa, jos te, jotka olette olleet lapsena tällaisia introja, kerrotte lisää kokemuksistanne - miten te olisitte halunneet teitä kohdeltavan? ilmeisesti ihan normaaliksi voi kuitenkin kasvaa vaikka ei olekaan lapsena kemujen keskiössä? minulla siis äitinä opittavaa, ei lapsella...
Jaa a... Eiks tää piirre oo tullu jo pienempänä lapsena esille? Niin että siihen ois voinu herätä vähän aikaisemmin?
Meidän vanhin lapsi 3,5v ja jo nyt ollu yökylässä useita öitä kummassakin mummulassa, mun siskolla ja serkulla. Nyt suunnitteilla yökyläily saman ikäisen kaverin luo. Ja päivisin, jos oon tarvinnut lapsenvahtia, niin hyvin olen voinut jättää vieraammallekin kaverilleni hoitoon ilman itkuja, kun lapsi tietää, että äiti tulee hakemaan aina kotiin.
Yritän tässä nyt sanoa, että kun vanhempi itse ei stressaa eroa lapsesta ja surkuttele lapselle, et mitenköhän sä oikein pärjäät, niin lapsenkin on helpompi jäädä uuteen paikkaan.
Olen lastentarhanopettaja ja törmään tähän myös töissä. Lapselle ero vanhemmasta päivän ajaksi saattaa olla iso juttu, mutta monta kertaa vanhemmalle vielä isompi ja vanhempi pitkittää eron hetkeä tarpeettomasti. Esim. jos lapsella vaikeuksia jäädä hoitoon, voi vanhempi auttaa lasta suhtautumalla asiaan rennosti ja hoitaa tilanteen nopeasti. Kun vanhempi nopeasti halaa muksun ja toivottaa kivaa hoitopäivää, iltapäivällä nähdään ja sitten lähtee, ei lapsellekaan muodostu käsitystä, että ero vanhemmasta päivän ajaksi olisi iso juttu. Mutta jos vanhempi pitkittää lähtöä ja kovasti vakuuttelee, kyllä sä pärjäät ja ei mitään hätää ja äitille voi soittaa kesken päivän yms. Niin kyllähän siinä jo pienikin lapsi alkaa miettimään, että pärjäänköhän mä oikeasti, jos äitillekin ero päivän ajaksi on näin paha paikka. Ja vaikka se lapsi itkisikin, kun vanhempi oven sulkee, on hoidossa aikuisen syli vapaana lohdutusta varten, jos sille tarve, mutta useinmiten itku loppuu, kun ovi sulkeutunut ja muksu ryntää kavereiden kanssa leikkimään/aamupalalle. Näissä tilanteissa usein juurikin vanhemmalle ero on kova paikka ja kun lapsi ilmaisee äidin olevan noin tärkeä, tulee siitä äidille sellainen olenoaa-minä-tärkeä-fiilis, josta äiti ei halua päästää irti! (vaikka kirjoitan äidistä, niin sama pätee myös isään).
Tottakai lapsilla on persoonallisuuseroja, mutta paljon on myös kiinni vanhempien esimerkistä ja mallioppimisesta. Esim. meidän vanhimman muksun muskarissa yks äiti ja poika käynyt 2 vuotta, kertaakaan en ole kuullut pojan puhuvan ääneen (muutaman kerran kuiskannut jotain äidille ja äiti sitten sanonut hänen puolestaan), ei myöskään uskalla mennä edes äidin kanssa muiden eteen soittamaan kokeiltavaa soitinta yms. Mutta eipä äitikään näytä reipasta esimerkkiä pojalleen, sillä hän ei ikinä osallistu keskusteluihin meidän muiden mammojen kanssa (siis tilanteessa, että odottelemme muskarin alkua tai muskarin jälkeen pukiessa ulkovaatteita), vastaa kyllä lyhyesti, jos jotain juuri häneltä kysytään, muttei jatka keskustelua sen enempää. Ei siis saa poika kovin sosiaalista esimerkkiä äidiltään.
Nyt kun koulu on alkanut, voisit vain päättäväisesti kertoa lapsellesi, että nyt on myös aika uudelle harrastukselle. Voitte yhdessä käydä läpi kotikaupunkinne tarjontaa tai jos tunnet hyvin lapsesi mieltymykset, voit toki jo ilmottaa lapsesi harrastukseen ja markkinoit asian niin, että se on yllätys, kun koulu on sujunut kovin mallikkaasti, joten lapsesi saa itselleen oman harrastuksen, koska uskot, että hän pystyy hoitamaan sen koulunkäynnin ohessa. Jos lapsellasi on harrastavia kavereita, hyvä juttu voisi olla sama harrastus kuin kaverilla niin olisi joku tuttu mukana.
Otat vaan erotilanteet rennosti etkä itse stressaa, niin kyllä se lapsikin sieltä rohkaistuu pikku hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introvertille sopisi hyvin harrastukseksi jokin "nörtti" juttu. Vaikkapa lennokkikerho tai ohjelmointikerho.
Kaveritaitojen hankkiminen on ehdottoman tärkeää, jos haluaa välttää yksinäisen aikuisuuden.
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 08:26"]
Jaa a... Eiks tää piirre oo tullu jo pienempänä lapsena esille? Niin että siihen ois voinu herätä vähän aikaisemmin? Meidän vanhin lapsi 3,5v ja jo nyt ollu yökylässä useita öitä kummassakin mummulassa, mun siskolla ja serkulla. Nyt suunnitteilla yökyläily saman ikäisen kaverin luo. Ja päivisin, jos oon tarvinnut lapsenvahtia, niin hyvin olen voinut jättää vieraammallekin kaverilleni hoitoon ilman itkuja, kun lapsi tietää, että äiti tulee hakemaan aina kotiin. Yritän tässä nyt sanoa, että kun vanhempi itse ei stressaa eroa lapsesta ja surkuttele lapselle, et mitenköhän sä oikein pärjäät, niin lapsenkin on helpompi jäädä uuteen paikkaan. Olen lastentarhanopettaja ja törmään tähän myös töissä. Lapselle ero vanhemmasta päivän ajaksi saattaa olla iso juttu, mutta monta kertaa vanhemmalle vielä isompi ja vanhempi pitkittää eron hetkeä tarpeettomasti. Esim. jos lapsella vaikeuksia jäädä hoitoon, voi vanhempi auttaa lasta suhtautumalla asiaan rennosti ja hoitaa tilanteen nopeasti. Kun vanhempi nopeasti halaa muksun ja toivottaa kivaa hoitopäivää, iltapäivällä nähdään ja sitten lähtee, ei lapsellekaan muodostu käsitystä, että ero vanhemmasta päivän ajaksi olisi iso juttu. Mutta jos vanhempi pitkittää lähtöä ja kovasti vakuuttelee, kyllä sä pärjäät ja ei mitään hätää ja äitille voi soittaa kesken päivän yms. Niin kyllähän siinä jo pienikin lapsi alkaa miettimään, että pärjäänköhän mä oikeasti, jos äitillekin ero päivän ajaksi on näin paha paikka. Ja vaikka se lapsi itkisikin, kun vanhempi oven sulkee, on hoidossa aikuisen syli vapaana lohdutusta varten, jos sille tarve, mutta useinmiten itku loppuu, kun ovi sulkeutunut ja muksu ryntää kavereiden kanssa leikkimään/aamupalalle. Näissä tilanteissa usein juurikin vanhemmalle ero on kova paikka ja kun lapsi ilmaisee äidin olevan noin tärkeä, tulee siitä äidille sellainen olenoaa-minä-tärkeä-fiilis, josta äiti ei halua päästää irti! (vaikka kirjoitan äidistä, niin sama pätee myös isään). Tottakai lapsilla on persoonallisuuseroja, mutta paljon on myös kiinni vanhempien esimerkistä ja mallioppimisesta. Esim. meidän vanhimman muksun muskarissa yks äiti ja poika käynyt 2 vuotta, kertaakaan en ole kuullut pojan puhuvan ääneen (muutaman kerran kuiskannut jotain äidille ja äiti sitten sanonut hänen puolestaan), ei myöskään uskalla mennä edes äidin kanssa muiden eteen soittamaan kokeiltavaa soitinta yms. Mutta eipä äitikään näytä reipasta esimerkkiä pojalleen, sillä hän ei ikinä osallistu keskusteluihin meidän muiden mammojen kanssa (siis tilanteessa, että odottelemme muskarin alkua tai muskarin jälkeen pukiessa ulkovaatteita), vastaa kyllä lyhyesti, jos jotain juuri häneltä kysytään, muttei jatka keskustelua sen enempää. Ei siis saa poika kovin sosiaalista esimerkkiä äidiltään. Nyt kun koulu on alkanut, voisit vain päättäväisesti kertoa lapsellesi, että nyt on myös aika uudelle harrastukselle. Voitte yhdessä käydä läpi kotikaupunkinne tarjontaa tai jos tunnet hyvin lapsesi mieltymykset, voit toki jo ilmottaa lapsesi harrastukseen ja markkinoit asian niin, että se on yllätys, kun koulu on sujunut kovin mallikkaasti, joten lapsesi saa itselleen oman harrastuksen, koska uskot, että hän pystyy hoitamaan sen koulunkäynnin ohessa. Jos lapsellasi on harrastavia kavereita, hyvä juttu voisi olla sama harrastus kuin kaverilla niin olisi joku tuttu mukana. Otat vaan erotilanteet rennosti etkä itse stressaa, niin kyllä se lapsikin sieltä rohkaistuu pikku hiljaa.
[/quote]
Sulla taisi mennä jotain ohi?
[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 08:30"]
Introvertille sopisi hyvin harrastukseksi jokin "nörtti" juttu. Vaikkapa lennokkikerho tai ohjelmointikerho.
Kaveritaitojen hankkiminen on ehdottoman tärkeää, jos haluaa välttää yksinäisen aikuisuuden.
[/quote]
Niin jos lapsi on kiinnostunut lennokeista tai ohjelmoinnista. Minä esimerkiksi en ollut, vaan pidin kirjoista, askartelusta ja luonnosta. Vielä aikuisenakin viihdyn esimerkiksi fanfictionin ja muiden fani-ilmiöiden parissa, ja kaverinikin ovat niistä ympyröistä löytyneitä. Aviomies (introvertti hänkin) taas pelaa shakkia. Jokaiselle omansa, eikö?
Just näin, opettelet vain hyväksymään introverttiyttä vielä paremmin. En kannata pakottamista, mutta kevyttä suostuttelua voi kyllä harjoittaa, kunhan se ei mene painostamiseksi. Kannustamista siis.
Introvertti voi olla hyvin tarkka siitä kenen seurassa viihtyy tai mitä harrastaa. Kaikesta sosiaalisesta elämästä ei pidä luopua, mutta kaverin löytäminen voi viedä aikaa. Ja harrastuksiakin pitää ehkä kokeilla kymmentä eri juttua ennen kuin se mieleinen löytyy.
Meidän pojalla ei ole luokalla oikein kaveria, ja poika on joskus välitunnilla yksinkin. Mutta vapaa-ajalla viettää aikaa serkun, naapurin pojan tai pikkuveljen kavereiden kanssa. Ei koskaan meidänpojan aloitteesta, mutta onneksi nuo toiset ovat aktiivisia. Olisihan se kiva, kun omalla luokalla olisi kavereita, mutta ei ne samanhenkiset aina osu luokkakavereiksi. Ja lohduttaudun sillä, että viimeistään opiskeluaikana pääsee sitten samanhenkiseen seuraan ja saa kokemusta luokkahengestä.
Ja harrastusten kanssa meillä oli sitä, että minä huomasin pojassa musikaalisuutta, mutta ei innostunut musiikkiharrastuksista. Liikuntaharrastuksia kokeiltiin, mutta niistäkään ei tullut oikein mitään. Pojan mieleinen juttu oli sitten partio. Lapsi itse tiesi mikä häntä miellyttää. Minä vain luulin tietäväni.
Kiva kun kommentoitte, kuulen mielelläni lisääkin vielä vinkkejä ja kokemuksia. Omasta esimerkin puutteestä ei ole kyse, en jää surkuttelemaan omaa ikävääni tms. vaan päinvastoin tsemppaan ja reipastan - nyt mietin, että ehkä liiankin kanssa...?
Tuo harrastukseen pakottaminen edes kerta viikkoon kodin ulkopuolelle.... itse kokisin kuitenkin postiivisena juttuna, ettei ihan neljän seinän sisälle jämähdä. Harrastaa siis jo lukemista, tieteen kuvalehdet ym. tulee ja niihin uppoutuu todella, on lukenut jo klassikkokirjat yms. ja voi siis todella todeta harrastavansa lukemista.
Mutta mitä introvertit harrastaa kodin ulkopuolella? Meillä kokeiltu lajeja laidasta laitaan, yksi kausi kerrallaan "ei oo mun juttu" -kommenteilla... Urheilu yksin tai perheen kanssa jees - mutta ohjattuna ei... Kausi kerrallaan kokeiltu uintia, itsepuolustuslajia, pesäpalloa, lentopalloa, jalkapalloa, squashia - ei.... Muista kokeiltu partio ja vpk - ei... Ehdottaisinko seuraavaksi jonkin soittimen kokeilua? Huoh.
Lapsellesi löytyy harrastus mitä luultavimmin ns. nörttipiireistä. Sinulla ei selvästikään ole oikein ollut mielikuvitusta harrastusten ehdottelussa. Listanne on niin perinteinen.
Tässä vähän apuja teille tieteistä kiinnostuneen lapsen harrastuksiin.
Lapsille on muuten olemassa tiedekerhojakin!
Ikäistään lapsellisemmaksi en sanoisi, nää ryhmätekemiset ovat vain vaikeita. Älyllisesti ja tietotaidoiltaan jopa ikäistään kypsempi. Parisuhdekin ok. Monista kommenteista tunnistan lapseni, kiitos, olette auttaneet paljon oman ajatteluni kehittämistä ja lapsen tahdon arvostamista. Itsekin mietin, että toisaalta hyvä kun en vastannut, yskä jäi nyt ymmärtämättä, kirjaimellisesti. No, tästä opitaan kaikki :)