Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä ketään, joka ei ole koskaan rakastanut lastaan/lapsiaan?
Kommentit (45)
Oma lapseni autismin kirjolla, en osaa rakastaa. Autismi tosin varmaan omaa syytäni, tupakoin koko raskaus ajan. Lapsi on nuorin, kaksi vanhempaa rakkaita. En tiedä mikä vika itsessäni on koska rakkaus ei ole tullut luonnostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on useampi lapsi kaikki yhtä rakkaita ja tärkeitä, mutta viime vuosina olen joutunut jättämään kanssakäymisen yhden lapsen kanssa hänen käytöksensä vuoksi.
Hän on autisminkirjoon kuuluva nuori ja on ollut minulle siitä syystä tärkeä. Lapsena tuli kiusatuksi ja teimme paljon työtä hänen eteensä.
Nyt hän on täysi-ikäinen (kohta 25v) ja vuosivuodelta hänen käytöksensä käy ikävämmäksi.
On kartoittanut käytöksellään ja kielenkäytöllä ympäriltään sisaruksensa. Loukkaa tietoisesti, haukkui ja arvosteli. Ilmeisesti oli veljeään lyönyt?
Meitä vanhempia on myös pahoinpidellyt.
On tehnyt meistä rikosilmoituksia, että olemme häntä lyöneet (oli itse vahingoittanut itseään ja mennyt päivystykseen näyttämään vammojaan)Hän on jättänyt laskujaan ja vuokriaan maksamatta, me vanhemmat olemme maksaneet tuhansia euroja vuokrarästejä, olemme maksaneet ulosottoon päätyneitä maksuja. Olemme antaneet rahaa, ostaneet hänelle vaatteet ja kengät tähän päivään saakka.
Viime kuussa ostin hänelle uuden omena puhelimen (viimeistä mallia olevan)
Olen käynyt siivoamassa hänen kotiaan, pesen pyykit jne.Kaikesta avusta huolimatta hän soittaa tai laittaa tekstiviestejä meille joissa hän huutaa ja haukkuu meidät. Hänen kaveripiirissä nauretaan meille, kun olemme tyhmiä ja vajaita.. emme tue ja auta kuulema tarpeeksi. Kaveripiirin vanhemmat ihmettelevät miksi hän onnettoman tyhmät ihmiset ovat lapsia hankkineet?
Olemme maailman kauheimmat vanhemmat, kun olemme pilanneet hänen elämän. Pakotimme (?) käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin.
Ammatin, hän on tuhlannut elämästään 3 vuotta opiskeluun joka ei kiinnosta ja hän on velkaantunut opintolainan vuoksi.
Hänellä oli mielessä unelma luoda ura musiikin parissa ja tehdä sitä kautta rahaa ja nyt olemme tuhonneet unelmat.
Ilmeisesti hän nyt olettaa / vaatii, että maksamme hänen opintolainan pois?
En kyllä tiedä mihin on opintolainan laittanut, kun kotoa on tullut rahaa ja olemme elämistä kustantaneet.Häneen minun on pakko tehdä ero, en kestä niitä kymmeniä ja kymmeniä haukkuma viestejä joita sataa viikoittain.
Jätän hänet nyt selviämään omillaan ja katson miten sotkee elämänsä, kun ei selviä laskuistaan eikä arjen asioissa. Mutta pelkään omaa lastani, hänen käytöksensä on käynyt vain vuosi vuodelta kauheammaksi.En vihaa häntä, mutta pidän häntä pelottavana.
Mä en aio pakottaa autismikirjolla olevaa poikaani tekemään yhtään mitään. Epäilen, että omakaan äitini ei minua rakastanut, eikä siinä mitään, mutta olen myös katkera asioista, joissa hän jyräsi yli minun mieleni ilmeisesti vain, koska halusi ajatella ensin itseään, ei lastaan. Se oli hänelle helpompi ratkaisu.
Minä en ainakaan halua, että lapseni voi syyttää minua sellaisesta, mitä ei ole itse halunnut. Kyllä vanhempanakin voi hakeutua koulutyukseen, jos itse huomaa, että siitä olisi hyötyä. Nyt pitää vain jotenkjin kahlata läpi oppivelvollisuusaika, eli vielä 4 vuotta. (18v. saakka).
joku numero aiemmin ketjussa
Sitten hän voi syyttää sinua siiitä, ettet pitänyt huolta että hän käy koulunsa looppuun ja hankkii ammatin. Kaikki onkin sitten siitä kiinni, että aikuisena hänellä on asiat huonosti kun ei ole ammattia eikä työtä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen jotenkin aina tiennyt että mua ei rakasteta. Aikuisena diagnosoitiin adhd. Olin ihan mahdoton lapsi, hyvä koulussa mutta kotona huusin ja riehuin ja esim. perhejuhlissa itkin pöydän alla. Olin hirveä pettymys vanhemmilleni, ikinä mulle ei olla sanottu että mua rakastetaan. Ruokittu ja vaatetettu on mitta ei rakastettu.
Terapiassa opin hyväksymään asian, rakkaus nimenomaan on sanoja, ei tekoja. Jos ihminen rakastaa, hän kyllä sanoo sen. Omille lapsilleni tulen sitten sanomaan päivittäin rakastavani heitä.
Minä taas olen aina tiennyt että minua rakastetaan, vaikkei sitä koskaan sanottu. Omasta mielestäni rakkaus on nimenomaan tekoja. Jos sanoo rakastavansa, mutta mikään käyttäytymisessä ei viittaa siihen, ne on vain tyhjiä sanoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisko rakkaudelle lastansa kohtaan olla ihan biologinen peruste?
Hormonit ja "pakko" koska se on sun lapsi.
Tarkoitin lähinnä eloonjäämisvietti (jäät lapsesi kautta), suvunjatkamisvietti. Tavallaan oman lapsen rakastaminen on luonnollista.
Sama
Älä sano noin. Tarkoita, että älä kuole tuollaisen lapsen puolesta. Aikuisella on vastuu omasta itsestään. Älä kanna vastuuta asiasta, joka ei kuulu sinulle.