Te, jotka ette ymmärrä masentuneita

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:37"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2015 klo 23:54"]

Kysykää ja vastaillaan. Mikä siinä niin ottaa päähän, että toinen kamppailee samojen perusasioidensa hoitamiseksi niin tuskaisen, että paniikiikohtauksiin asti ajautuu. Onko siinä jotakin kadehdittavaa? Makaamisessa kotona paikan ja hoitamattomien asioiden keskellä? Kun ei saa ruokaakaan alas... ei saa tehtyä sitä ihanaa, mitä teidän rakenne on suruine ja iloineen. Miksi pitää inhoaa ihmisiä, jotka ovat sairaita?

[/quote]

Ei vaan olis entisaikoina ollut mahdollista jäädä kotiin makaamaan yksinään kun töihin oli pakko lähteä. Luuletko että kivikaudella maattiin luolassa niin kauan yksinään, että nirri lähti? 

Ei ollut aikaa elintaso sairauksiin.

[/quote]Ennen muinoin (ennen 1900-lukua) oli yhteisöllisyys todella tärkeää, ei silloin kukaan ollut yksin joka ennalta ehkäisi masennusta. Masennus on suomalaisten kansantauti ja täällä on paljon yksinäisiä ja myös kulttuuri on suomessa "tukahduttava" samoin kuin esim. japanissa jossa on maailman huippu olevat itsemurhaluvut ja masennus edelleen tabu. Nykyajan pinnallinen kulttuuri masennuttaa jo nuoret ja siitä se kierre sit lähtee. Tosiaan ennen ihmisiä kuoli niin paljon enemmän myös tauteihin ja itsemurhiin ettei monet kerenneet masentua elämässänsä ja nykyaikana masennus ja muut mielenterveydelliset sairaudet  tunnetaan paremmin. Mutta oikeassa olet siinä ettei ennen ollut niin paljoa masennusta (koska sitä ei tunnettu) ja ihmiset tosiaan kävi töissä kun niitä riitti kaikille, mutta ei tämän päivän suomessa niitä ole. Moni masentunut (lievä ja keski-vaikea) käy töissä. Sori sekava teksti ja kappalejakojen puuttuminen... bussissa istun kun olen lääkkeiden voimalla menossa kouluun

Ketjua lukematta.. Masennushan on loppupeleissä fyysinen sairaus, siksi siihen määrätään usein lääkkeitä. Kyse on serotoniinista, jonka vajauksesta aiheutuu masennusta. Olen lohduttautunut tällä faktalla kun ihmiset pitävät minua hulluna. Pahimpina päivinä en nouse sängystä muuta kuin vessaan. Joskus en jaksa käydä suihkussa viikkoon tai kahteen. Yleensä en edes syö mitään. Vaikka haluaisin, en pääse tiskaamaan, pesemään pyykkiä, siivoamaan... Yrittäessä tulee fyysinen reaktio joka minulla on kehon puutuminen, ahdistus kaikesta muka paljosta "työstä" kotona ja lopuksi makaan taas peiton alla itkemässä. Ei auta vaikka yrittäisi "ryhdistäytyä". Katsokaa YouTubesta video "black dog" (tai vastaavan niminen) joka havainnollistaa masennuksen mustana koirana joka kasvaa koko ajan. Aluksi koira vain repii lahjetta, lopuksi istuu päälläsi. Siltä se tuntuu.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:38"][quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:30"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:16"][quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:01"] Hän on onneksi osannut tukea sillä tavalla, että on "pakottanut" mut lähtemään aikanaan välillä edes kahville jonnekin tai metsäretkelle jne. Tulipas pitkä sepostus. Mun pointti oli ehkä nyt se, että paremmin toimii toisen aktivointi tekojen kautta, kuin se että antaa neuvoja kuinka piristyä ja "ottaa itseään niskasta kiinni". Loppupeleissä parantuminen on vain siitä masentuneesta itsestään kiinni.

[/quote]

Mutta eikös tuo ole juuri sitä mitä masentuneet inhoavat, kun ei liikunta tai ulkoilu auta eikä jaksa tehdä mitään kun on masentunut ("kai mä nyt kävisin lenkillä jos pystyisin, mutta kun oon masentunu niin en pysty liikkumaan kotoa mihinkään")? Ja nyt sitten se olisikin sitä oikeaa tukemista?
[/quote]

Puhuin vaan omasta puolestani. Ja tiesitkös että monelle lenkkeily on vaan jälleen yksi asia joka täytyy suorittaa. Ja jos oikeasti ymmärsit lukemaasi niin varmaan ymmärtäisit myös olla yleistämättä masentuneita yhdeksi joukoksi joka käyttäytyy samalla tavalla ja nauttii samoista asioista? Lisäksi varmaan ymmärtäisit pointtini siitä kuinka tärkeää on olla toiselle läsnä ja tehdä asioita toisen kanssa sen sijaan, että käskisit sitä menemään lenkille. Kaikki ihmiset eivät edes pidä liikunnasta. Tällaisille ihmisille voi ehdottaa vaikka leffailtaa tai mitä vaan mistä tietää tämän ilahtuvan. Lue sitä läheistä ja mieti kuinka voisit häntä piristää.

Sen masentuneen ihmisen voi olla vaikeaa olla puhumatta koko ajan siitä masennuksesta jos säkään et läheisenä näe muuta kuin sen masennuksen. Koita nähdä sen sairauden ohi.

En mä voi sulle suoraan kertoa mikä toimii muissa kuin omassa tilanteessani. Miten sä haluaisit, että sua kohdeltaisiin jos olisit masentunut?

VAstaaja 69 valottikin jo vähän enemmän... Koska minun kysymykseni lähimmäisenä nimenomaan on, että miten voin auttaa masentunutta? En aina pääse kädestä pitämään tai kuuntelemaan livenä, miten voin parhaiten auttaa puhelimessa?

Kuuntelenko, voinko kertoa omia normaaleja (iloisiakin) asioita? Tuntuu että jos "menen mukaan" asioiden valittamiseen ja voivotteluun, tavallaan ylläpidän masentuneen huonoa oloa?

Voinko yrittää mitenkään neuvoa tai kertoa muiden hyväksi havaitsemistaan keinoista, vai onko se juuri sitä "kukaan ei ymmärrä ja kaikki vaan tuputtavat neuvoja"?

Mitä siis voin sanoa ja tehdä? Jos tuntuu ettei masentunut osaa/pysty/kykene/ole riittävän vahva pyrkimään itse hakemaan tarvitsemaansa, mitä voin tehdä vai katsonko vaan vierestä ja odotanko?

Mikä on ollut se asia joka teitä masentuneita on parantanut, toimiiko pelkkä lepo ja aika? Vai mikä?

Tämä on hyvä keskustelun avaus ja toivonkin saavani masennuksesta kärsiviltä konkreettisia neuvoja meille jotka oikeasti haluamme auttaa muttemme tiedä miten.

Olin erittäin tehokas työntekijä 10 vuoden ajan. Olin duunissa iltaisin, viikonloppuisin, lomilla. Kouluttauduin lisää ja sain entistä haastavampia tehtäviä. Sitten menivät yöunet, itkin aamuöisin tietämättä syytä, oli tajuttoman väsynyt enkä esimerkiksi ymmärtänyt aamun lehdestä puolta sanaa. Sinnikkäästi itseäni perseelle potkien hoidin hommiani, mutta työnjälki alkoi heikentyä. Unohtelin sopimiani asioita, tein virheitä, joita korjailin, en kyenyt keskittymään jne. Sitten tuli totaalistoppi. Muutoin zombieksi, joka ei saanut enää mitään aikaan. Sairaslomaa ensin puoli vuotta, lääkkeitä, osastohoito ja lopulta osatyökyvyttömyyseläke. Tämä loppuvaihe vei aikaa kaksi vuotta. Vuoden keskusteuterapia ja kuntoutuskursseja on takana. Lääkkeitä on vaihdettu useita kertoja. Edelleenkään en nuku kunnolla enkä oikein tunne mielihyvää mistään.

En tupakoi, juon kohtuullisesti enkä ole ylipainoinen. Syön monipuolisesti joskin pääosin kasviksia ja täydennän ruokavaliotani lääkärin suosittelemilla valmisteilla, joihin kuuluu mm. kalaöljyä ja B-vitamiineja. Vakavan masennuksen vaikeasteinen jakso uusii, jos en tunnista "vaaran merkkejä". Silloin pitää ennakoida ja miettiä, miten toimia. Valitettavasti useimmin joudun tehostamaan lääkitystä tai uuvun. Ongelmana on liiallinen työnimu ja vaativuus itseä kohtaan. En opi muuttamaan tapojani ja suhtautumistani.

Kuten moni on jo todennut, masennus ei ole yksiselitteinen sairaus. Vakavuusaste vaihtelee ja yksi tärkeä pointti on se, liittyykö masennukseen esim. persoonallisuushäiriö ja kuinka hankala tuo häiriö on. Lisäksi on otettava huomioon muut sairaudet. 

Ymmärtävätköhän terveet ihmiset sitäkään, että esimerkiksi astma voidaan luokitella eri haitta-asteisiin asteikolla 0-18. On henkilöitä, jotka aika-ajoin tarvitsevat lääkitystä ja niitä, jotka tarvitsevat jatkuvasti sairaalahoitoa. Väliin mahtuu montaa eri muotoa ja hoitotasapaino vaihtelee. Kuka menee sanomaan keskivaikeaa astmaa sanovalle, että eihän nyt pakkanen ulkoilua haittaa. Sukset esiin ja ladulle!

Hankkikaa apua, tai älkää kieltäytykö muiden hankkimasta avusta. Ei passaa muille marista, jos ei edes apua ota vastaan.

Masennus on vaan lääkefirmojen keksimä sairaus, jota sitten "latvakakkoset" ovat ruvenneet diagnisoimaan itselleen.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:13"]

Ymmärtävätköhän terveet ihmiset sitäkään, että esimerkiksi astma voidaan luokitella eri haitta-asteisiin asteikolla 0-18. On henkilöitä, jotka aika-ajoin tarvitsevat lääkitystä ja niitä, jotka tarvitsevat jatkuvasti sairaalahoitoa. Väliin mahtuu montaa eri muotoa ja hoitotasapaino vaihtelee. Kuka menee sanomaan keskivaikeaa astmaa sanovalle, että eihän nyt pakkanen ulkoilua haittaa. Sukset esiin ja ladulle!

[/quote]

Kuulostaa kyllä kamalalta... ja aika samanlaiselta mitä olen läheltä saanut seurata.

Mikä sinua olisi auttanut lähimmäisten taholta, mitä olisit odottanut, mistä olisi ollut hyötyä?

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:05"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:38"][quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:30"] [quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:16"][quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:01"] Hän on onneksi osannut tukea sillä tavalla, että on "pakottanut" mut lähtemään aikanaan välillä edes kahville jonnekin tai metsäretkelle jne. Tulipas pitkä sepostus. Mun pointti oli ehkä nyt se, että paremmin toimii toisen aktivointi tekojen kautta, kuin se että antaa neuvoja kuinka piristyä ja "ottaa itseään niskasta kiinni". Loppupeleissä parantuminen on vain siitä masentuneesta itsestään kiinni. [/quote] Mutta eikös tuo ole juuri sitä mitä masentuneet inhoavat, kun ei liikunta tai ulkoilu auta eikä jaksa tehdä mitään kun on masentunut ("kai mä nyt kävisin lenkillä jos pystyisin, mutta kun oon masentunu niin en pysty liikkumaan kotoa mihinkään")? Ja nyt sitten se olisikin sitä oikeaa tukemista? [/quote] Puhuin vaan omasta puolestani. Ja tiesitkös että monelle lenkkeily on vaan jälleen yksi asia joka täytyy suorittaa. Ja jos oikeasti ymmärsit lukemaasi niin varmaan ymmärtäisit myös olla yleistämättä masentuneita yhdeksi joukoksi joka käyttäytyy samalla tavalla ja nauttii samoista asioista? Lisäksi varmaan ymmärtäisit pointtini siitä kuinka tärkeää on olla toiselle läsnä ja tehdä asioita toisen kanssa sen sijaan, että käskisit sitä menemään lenkille. Kaikki ihmiset eivät edes pidä liikunnasta. Tällaisille ihmisille voi ehdottaa vaikka leffailtaa tai mitä vaan mistä tietää tämän ilahtuvan. Lue sitä läheistä ja mieti kuinka voisit häntä piristää. Sen masentuneen ihmisen voi olla vaikeaa olla puhumatta koko ajan siitä masennuksesta jos säkään et läheisenä näe muuta kuin sen masennuksen. Koita nähdä sen sairauden ohi. En mä voi sulle suoraan kertoa mikä toimii muissa kuin omassa tilanteessani. Miten sä haluaisit, että sua kohdeltaisiin jos olisit masentunut?

[/quote]

Ihan samalla tapaa kuin ennenkin, en minä avaudu muille ongelmistani muutenkaan, parempi kun muut kohtelevat kuin normaalia ihmistä eivätkä kuin sairasta (olen ollut masentunut, mutta mielestäni itse sen osaa hoitaa parhaiten ja varsinkin siten että muut kohtelevat sinua kuten ennenkin). Siksi onkin vaikea ymmärtää tuota.

Kuinka kauan sitten tuollaista tukemista ja toisen piristämistä tulee jatkaa ollakseen hyvä ystävä? Milloin saa luovuttaa jos toiselta ei saa yhtään mitään takaisin?

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 09:35"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 00:09"][quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 00:03"][quote author="Vierailija" time="10.08.2015 klo 23:59"][quote author="Vierailija" time="10.08.2015 klo 23:57"] En vaan ymmärrä miksei saa itseään niskasta kiinni, en minäkään nauti aamuheräämisistä töihin lähteäkseni tai tiskaamisesta yms mutta aikuisuuteen kuuluu tehdä muitakin kuin kivoja juttuja. En ymmärrä masentumista. [/quote] Miten ihminen voi olla noin tyhmä? [/quote] Kiitos kun vahvistit käsitystäni siitä että masentuneet ovat vain epäkypsiä. En palaa lukemaan enempää vastauksia joten anna olla. T: aikaisemman viestin kirjoittaja, jonka on mentävä nukkumaan koska huomenna on työpäivä. [/quote] Tässähän ihminen juuri ihmetteli että mikä siinä on niin vaikeaa? Kerro toki. Itse en vähättele sairautta kun itsellänikin on ollut vaikean työuupumuksen yhteydessä myös vakava masennus, mutta sitä ihmettelen että miksi te ette hakeudu hoitoon ja parane?? Masennus ei ole mikään parantumaton sairaus ja olen todella alkanut miettimään kun olen itseni saanut lääkkeillä ja terapialla kuntoutettua suht helposti että mikä siinä teille muille on niin vaikeaa?? Minulle ei tule jäämään pysyväislääkitystä ja tunnistan masennuksen ja uupumuksen oireet nykyään helposti ja tiedän mitä silloin pitää tehdä, ettekö te siis tiedä että olette masentuneita ja siksi ette voi tehdä millekkään asialle mitään vai mitä hä? [/quote] Menepä sanomaan tuo isälleni, joka on kokeillut terapiaa, n. pariakymmentä eri lääkettä tai lääkeyhdistelmää ja osastohoitoa -sähköhoitoon ei kuntonsa puolesta päässyt. Kaikista toimenpiteistä huolimatta yritti itsemurhaa tänä keväänä, kun ei enää vain jaksanut vaikea-asteista psykoottista masennusta. KAIKKIEN MASENNUS EI OLE SAMANTASOISTA EIKÄ PARANE SAMOILLA TOIMENPITEILLÄ!!!! Psykologian ja psykiatrian perusteiden pitäisi olla kansalaisvelvollisuus, kun tällaista tietämättömyyttä yhä esiintyy.

[/quote]

Ei saanut edes sähkötuolia? Sepä harmi.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:17"]

Hankkikaa apua, tai älkää kieltäytykö muiden hankkimasta avusta. Ei passaa muille marista, jos ei edes apua ota vastaan.

Mitä hemmetin apua? Jos tarvitsee joskus jonkun joka kuuntelee "lyömättä" tai että joku joskus tulisi ja hakisi sinne lenkille kun itse ei kykene koska tyhannen kilon paino kehon päällä estää pääsemästa liikkeelle - ja tähän eivät "hyvää tarkoottavat" lähimmäiset suostu kun on paljon mukavampi ylhäältäpäin huudellaohjeita ja sitten salaa mielissään moittia kun mikään ei auta ja masentunut ei edes tahdo parantua..[/quote]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:18"]

Masennus on vaan lääkefirmojen keksimä sairaus, jota sitten "latvakakkoset" ovat ruvenneet diagnisoimaan itselleen.

[/quote]

Ennen kutsuttiin kylähulluiksi, tosin onnellisia ovat hullut ja humalaiset.

Sitä minä en vaan ymmärrä, että kun masentunut saa eläkepäätöksen masennuksen perusteella, niin heti päätöksen saannin jälkeen jaksaa niin mahdottomasti touhuta,  harrastaa ja matkustella yms. Kylläpä se masennus näköjään äkkiä paranee! Selkävaivathan nykyisin pystytään aika tehokkaasti tutkimaan...

"En vaan ymmärrä miksei saa itseään niskasta kiinni, en minäkään nauti aamuheräämisistä töihin lähteäkseni tai tiskaamisesta yms mutta aikuisuuteen kuuluu tehdä muitakin kuin kivoja juttuja. En ymmärrä masentumista.

Eli se on ymmärtämättömyyttä? Osastohoidossa kattoon tuijottaminen ja itsekseen itkeminen ja tärinä olisi asia, jonka ikihyviksi vaihtaisin normaaliin blääh ei huvita, mutta pakko -oloon. Ja tuossa pisteessä alan onneksi ja kiitos jollekin ihme voimalla, jo olemaankin. Mutta en voi kertakaikkiaan ymmärtää, mikseivät ns. terveet ihmiset osaa vielä tänäkään päivänä käsittää, mikä maanpäällinen helvetti tuo on. Et ole mitään, et pysty suihkuunkaan konttaamaan, saati ihmisten ilmoille menemään. Miksi kukaan sellaista toivoisi itselleen tai muille? Ihan laiskuuttaan? On niin hauskaa tuntea pelkkää ei mitään väliä -olotilaa ja jättää elämä elämältä? Ap"

Joo sehän olisi lottovoittoon verrattavissa oleva asia että pystyisi normaaliin elämään. Minä kyllä herään aamulla 3-5 aikoihin alle 6 tunnin yöunien jälkeen. Tiskaan myös ja teen asioita ahkerasti(minulla on sairas perheenjäsen joka vaatii apua aikas paljon). Suosittelen ihmettelijälle että kokeilee vaikkapa 3 vuotta nukkua 4-5 tunnin yöunia, menettää kaikki perheenjäsenensä, työnsä, kotinsa, ja se viimeinen perheenjäsen joka on elossa olisi tilassa joka voi paheta millä hetkellä hyvänsä kuolemaan tai ns "vihannestilaan" ja joutuisit joka sekunti elämään pelossa että milloin se tapahtuu. Ja muista että kuussa ei ole kuin 700 euroa käytettävissä asumiseen, lääkkeisiin, terapiaan, lääkäreihin, sairaalakuluihin, ruokiin, laskuihin. Ja muista että olet yksin näiden asioiden kanssa, mistään et saa henkistä tai muutakaan tukea. Yksin yksin yksin.

Väsymys, uupumus, vähän väliä eteen tipahtelevat onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat aiheuttaneet sen että olen kuin juuri ja juuri pystyssä pysyvä raunio. Jatkuva väsymys ja pelot piinaavat. Paniikkikohtaukset saattavat yllättää vaikkapa suihkussa tai kun joku ihminen kävelee takaa ohi. Tiedätkö ihmettelijä miltä tuntuu kun saa pelkokohtauksen vaikkapa suihkussa ja joutuu kauhun valtaan? Jatkuva unettomuus tekee minusta vaarallisen, olen niin kömpelö ja huonoreaktioinen että saatan aiheuttaa väsymyksessäni onnettomuuden itselleni tai muille, esim. unohdan hellan päälle, teen ajovirheen tms. Entä jos pimahdan ja teen jotain kamalaa?

 "Kivoja juttuja?"En usko että minulla enää ikinä elämäni aikana tulee olemaan "kivoja juttuja". Kaiholla kaipaan aikoja että pystyi nauttimaan jostain, esim. uimisesta rannalla, elokuvasta. Oikeasti, olette kuin lottovoittajia te jotka siihen pystytte. On kuin lottovoitto jos pystyy elämään tilassa jossa ei koko ajan tunnu niin pahalle että ei oikeastaan kestäisi enää sekuntiakaan.

Vitamiinit ja liikunta oikeasti auttaa, mutta minulla ei ole aikaa tällä hetkellä liikkua vaikka se on paras lääkkeeni ja rakastan sitä. Olen vaan umpikujassa kun muuta tekemistä on niin paljon enkä vaan jaksa tehdä niin paljon kuin terveenä ja levänneenä.  Ruokaa en ole jaksanut varmaan kuukauteen tehdä, jaksan tehdä vain pakolliset velvollisuudet. Vitamiineihin ei ole rahaa sillä tuli yllättäviä sairaalakuluja maksettavaksi. Terapiakin pitää varmaan lopettaa kun ei ole varaa. 

Olen just sillä rajalla että kohta tajuntani siirtyy johonkin toiseen tilaan uupumuksesta. Mutta tiedän että vaikeahan näitä on ymmärtää. En olisi itsekään ymmärtänyt silloin kun olin normaalielämävaiheessa ja suurin ongelmani oli selluliitti tai lähteäkö perjantaina ulos.

Ai niin unohtu, onhan mulla hyviäkin asioita elämässä tapahtunut, juoppohullut ja narsistiset perheenjäseneni ovat kuolleet pois(jee mikä helpotus:) ja pääsin eroon juoposta ex-miehestäkin eikä minua kukaan enää pakota seksiin :)

Huonoja puolia on että tulen varmaan jäämään yksinäiseksi loppuelämäkseni, vai mitä veikkaatte tekstini perusteella, olenko kykeneväinen enää ikinä parisuhteeseen :( olisi sekin kuin lottovoitto jos vielä joskus elämässään saisi halauksen kivalta mieheltä, viimeksi olen saanut vuonna 2000, sen jälkeen on kyllä seksuaalisesti hyväksikäytetty jonkin verran. Sanottiin että en muuhun kelpaa kun olen niin sairas, ja että en tule enää miestä löytämään.

Pitikin tulla kirjoittamaan tähän ketjuun, ei ole pitkään aikaan ollut sellaista tunnetta että tekisi mieli hypätä talon katolta, nyt se tuli taas. Tuli vaan mieleen että normaali mielenterveys on kuin lottovoitto ja sen halusin sanoa. En muuten itse lottoa, raha ei parantaisi elämääni millään tavalla, en ymmärrä ihmisiä jotka tavoittelevat lisää rahaa. Heillähän on jo kaikki mitä tarvitsevat, miksi eivät voi olla onnellisia?

" Sitten on masentuneita, jotka tahallaan tekeytyvät masentuneiksi saadakseen sairaslomaa tms. Nämä ovat niitä laiskoja, joiden pitäisi ottaa niskasta kiinni. Masennuksela aikaa ja energiaa riittää kaikkeen muuhun, paitsi itselle epämielekkääsee tekemiseen."

Tähän vielä puutun. On erittäin tärkeää että masentunut ihminen tekee asioita jotka ovat mielekkäitä. Se on iso hyppäys paranemisessa eteenpäin että joku asia edes tuntuu mielekkäälle. Sekä terapeuttini että psykiatrini ovat rohkaisseet minua tekemään asioita joista ennen nautin vaikka en niistä nyt sairauteni vuoksi pystykään nauttimaan. Uskon että tällainen "mielekäs" tekeminen on terapiaa ja kuntouttaa aivoja. Jos minulla on päivässä vaikkapa 3 tuntia toimintakykyistä aikaa niin osan siitä käytän siivoamiseen ja omaisen hoitamiseen ja osan liikuntaan. Monet ulkopuolelta katsovat vain että "kyllähän sinun kelpaa kun sinulla on aikaa harrastaa liikuntaa ja et sinä kyllä sairas ole kun pystyt liikuntaa harrastamaan". Mutta he eivät ymmärrä että liikunnasta saan energiaa tehdä edes muutama tunti asioiden hoitoa. Ilman liikuntaa lamaantuisin sänkyyn. Liikuntaa harrastin jo ennen sairastumista, ja silloinkin kateelliset panettelivat. Kyllä työssäkäyväkin pystyy liikuntaa harrastamaan jos oikeasti haluaa.

Terveisin diagnoosina vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö

p.s. kun tulen teitä vastaan ja juttelen teille, hymyilen sievästi ja kerron että olen sairaseläkkeellä masennuksen vuoksi, ette ikinä kuoreni alta uskoisi tätä mitä nyt kerroin teille, osaan peittää tilani niin hyvin että vaikutan ulospäin täysin normaalilta ja kaverinikin varmaan ihmettelevät että miksi tuo "laiskottelee" sairaslomalla. En ikinä päivänä sanoisi kavereilleni suoraan että sinnittelen elossa niin pitkään kuin omaiseni, elinaikaa on 1-10, sittenpä voin päättää päiväni. Pelkään että laittaisivat osastolle, mutta en voi lähteä kun omaiseni ei pärjää ilman minua.

Sori paikoin huono teksti, olen vielä vähän sekaisin unilääkkeistä.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:28"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:18"]

Masennus on vaan lääkefirmojen keksimä sairaus, jota sitten "latvakakkoset" ovat ruvenneet diagnisoimaan itselleen.

[/quote]

Ennen kutsuttiin kylähulluiksi, tosin onnellisia ovat hullut ja humalaiset.

 [/quote]

Itse olen siis kumpaakin ;)

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:18"]

Masennus on vaan lääkefirmojen keksimä sairaus, jota sitten "latvakakkoset" ovat ruvenneet diagnisoimaan itselleen.

[/quote]Olisikin näin. Mutta valitetaavsati ei ole :(

En minä oikeasti kenellekään todellista masennusta toivo, mutta välillä käy mielessä että tällaisten kommenttien kirjoittajille tekisi kumman hyvää sairastua itse masennukseen niin huomaisivat mistä on kyse.

Voisi hiukan nöyrempi asenne löytyä nopeastikin..

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:17"]

Hankkikaa apua, tai älkää kieltäytykö muiden hankkimasta avusta. Ei passaa muille marista, jos ei edes apua ota vastaan.

Mitä hemmetin apua? Jos tarvitsee joskus jonkun joka kuuntelee "lyömättä" tai että joku joskus tulisi ja hakisi sinne lenkille kun itse ei kykene koska tyhannen kilon paino kehon päällä estää pääsemästa liikkeelle - ja tähän eivät "hyvää tarkoottavat" lähimmäiset suostu kun on paljon mukavampi ylhäältäpäin huudellaohjeita ja sitten salaa mielissään moittia kun mikään ei auta ja masentunut ei edes tahdo parantua..[/quote]

[/quote]

Juuh, sinähän vaikutat ajattelevan läheisistäsi kanssa oikein mukavasti ja nätisti. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Parempi varmaan kun eivät ole enää yhteydessä ollenkaan niin kukaan ei neuvo ikävästi?

ihmiset saavat erilailla apua eri kunnissa ja eri yhteiskuntaluokissa. jos on rahaa niin apua saa ja paranemisennuste on parempi. lääkitys auttaa tasaamaan paniikkia ym, mutta ei ratkaise masennuksen syytä. akuutissa vaiheessa ei voi edes käsitellä mitään syitä, täytyy yrittää selvitä hetki kerrallaan. yhteiskunta syyllistää masentuneen joka joutuu sairauslomalle. helpommin ymmärretään fyysistä vammaa, syöpää ym. masennus nähdään omana vikana tai heikkoutena. ja usein ajatellaan että juurikin se ulos ylös ja lenkille auttaisi kaikille. ehkä terveelle ihmiselle joka on allapäin niin onkin. siksipä moni terve ei ymmärrä masentuneen sielun maisemaa, eihän itse masentunutkaan ymmärrä! syyllisyys on yksi pahimmista parantumisen estoista. kuka tahansa voi masentua, se on mielen suojavarustus.

Koko aloitus trolli on jo pielessä. TE jotka ette ymmärrä. Trolli siis hakemalla hakee vastakkain asettelua.

Ymmärtäminen ja se, että mahtaako kanssaeläjät masennukselle mitään ovat kaksi aivan eri asiaa. Voin minä ymmärtää vaikkapa sen romani kerjäläisenkin tuskaa, vaikka enpä tuollekaan asialle paljoa mahda.

Tosin sitä en ymmärrä, että kun heille ehdotettiin marjastusta, niin kaikenlaisia ongelmia keksivät miksi ei pysty keräämään marjoja. Kumma että ne Suomalaiset mummot sitten pystyvät, vaikka ovat paljon huonommassa kunnossa.

Neljä tuntia viihtyivät iltapulun kyydittämänä metsässä ja sitten lähdettiinkin jo pois. Omat työpäiväni ovat yleensä 10-16 tuntia .. 

[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 10:08"]VAstaaja 69 valottikin jo vähän enemmän... Koska minun kysymykseni lähimmäisenä nimenomaan on, että miten voin auttaa masentunutta? En aina pääse kädestä pitämään tai kuuntelemaan livenä, miten voin parhaiten auttaa puhelimessa?

Kuuntelenko, voinko kertoa omia normaaleja (iloisiakin) asioita? Tuntuu että jos "menen mukaan" asioiden valittamiseen ja voivotteluun, tavallaan ylläpidän masentuneen huonoa oloa?

Voinko yrittää mitenkään neuvoa tai kertoa muiden hyväksi havaitsemistaan keinoista, vai onko se juuri sitä "kukaan ei ymmärrä ja kaikki vaan tuputtavat neuvoja"?

Mitä siis voin sanoa ja tehdä? Jos tuntuu ettei masentunut osaa/pysty/kykene/ole riittävän vahva pyrkimään itse hakemaan tarvitsemaansa, mitä voin tehdä vai katsonko vaan vierestä ja odotanko?

Mikä on ollut se asia joka teitä masentuneita on parantanut, toimiiko pelkkä lepo ja aika? Vai mikä?

Tämä on hyvä keskustelun avaus ja toivonkin saavani masennuksesta kärsiviltä konkreettisia neuvoja meille jotka oikeasti haluamme auttaa muttemme tiedä miten.
[/quote]

Valitettavasti moni masentunut käyttäytyy juuri noin neuvottaessa. Ne neuvot tuntuu juuri siltä, että toinen ei vaan ymmärrä. Masennus on usein identiteettikriisi, joka saa masentuneen kuvittelemaan, että hän on yksin tässä maailmassa eikä kukaan jaa hänen ajatusmaailmaansa.

Minun tapauksessani oli juurikin kyse siitä, että olin käsittänyt elämän järjettömyyden ja tuntui että kukaan ei ymmärrä. Olin ihan yksin, vaikka mulla oli perhe, mies ja ystäviä. Tuntui että mulla ei ole koskaan ollut aitoa samanhenkistä ystävää, sillä olin muutenkin tuntenut itseni outolinnuksi.

Aloin lukemaan henkisen kasvun teoksia ja mietiskelin elämän suuria kysymyksiä. Se oikeasti auttoi paljon. Masentuneen aivot niin helposti täyttyy sillä samojen asioiden pyörittelyllä, että on hyvä saada jotain muutakin ajateltavaa. Uskoisin, että kaikki harhauttaminen siitä oman pään sisään uppoamisesta auttaa. Ihan varmasti voit jakaa omia ilonaiheitasi!

Onko läheiselläsi muita henkilöitä ympärillä, joita hän näkee ihan oikeassakin elämässä? Voisivatko he yrittää aktivoida masentunutta?

Itse tarvitsin aluksi sitä lepoa ja rauhaa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin pikku hiljaa kaipaamaan muutakin sisältöä elämääni, kuin tukka likaisena peiton alla makaaminen. Silloin oli äärimmäisen hyvä juttu että avokki jaksoi ehdottaa tekemistä, vaikka sanoin sata kertaa ei. Jossain vaiheessa aloin tekemään pieniä juttuja kotona ihan oma-alotteisesti (esim. Tiskaus) ja avokki kannusti aina kun näin kävi. Tää kuulostaa varmasti äärimmäisen naurettavalta ja lapselliselta sellaselle ihmiselle, joka kykenee normaaliin elämään. Seuraavaksi tuli kuvioihin käsillä tekeminen ja muita harrastuksia.

Masennukseni alkamisesta on nyt jo kuutisen vuotta, mutta vasta nyt olen tuntenut itseni jälleen tasapainoiseksi suurimman osan ajasta. Parantuminen on pitkä prosessi ja varmasti raskas läheisille jotka seuraavat vierestä. Mun tapauksessa aika siis paransi lopulta.