Mistä apua, kun kiintymysvanhemmuus tuhoaa parisuhteen?
Tai oikeastaan mies kiukuttelee.
Vauvaamme on 4kk. Olen täysimettänyt häntä, mikä vaati ensimmäiset 3kk 24/7 omistautumisen imetykseen. Mies laittoi ruuat jne. Muutoinkin vauva on hoidettu kiintymysvanhemuuden oppien mukaan, ei ole ollut hoidossa, nukkuu perhepedissä jne. Olen itse ollut pois vauvan luota vasta kaksi kertaa tunnin jolloin vauva on ollut miehellä. Minä en ole lainkaan väsynyt (siitä kiitos
Miehen tähänastisen osallistumisen), tämä tuntuu luonnolliselta ja oikealta tavalta hoitaa lapsi.
Mutta mies. Aluksi hän oli aivan mukana 100% ja on osittain vieläkin, mutta nyt kyselee että koska vauva alkaa nukkua omassa sängyssä jne ja selvästi vertaa minua kavereidensa vaimoihin joilla (einespulloruokitut vauvat, sitteriin / pinnasänkyyn yksin vain jotta mammalla on omaa aikaa) ehtivät enemmän kaikkea. Miestä kiukuttaa tehdä niin paljon ja varmasti hän on myös mustasukkainen sekä minusta että vauvasta. Vauva ei esim. rauhoitu kuin minun sylissäni jne, vaikka miehellä on ollut tilaisuuksia hoitaa näitäkin tilanteita ja hänellä ja vauvalla on omat juttunsa, mies saa vauvan enemmän nauramaan yms. Minusta mies on mustasukkainen mikä näkyy mm. siitä, että hän saattaa kilahtaa pikkuasioista kuten jos kaadan vaikka kahvia vain itselleni enkä kysy häneltä (väsyksissäni, vahingossa, mies siis suuttuu koska hän on tehnyt näitä pikkujuttuja minun puolestani sen 6kk) tai on turhautunut kun ei saa seksiä kun en vain ehdi/jaksa.
Mistä tällaisen tilanteen ratkomiseksi saisi apua? Mies on muuttumassa kylmäksi, äreäksi ja etäiseksi enkä tiedä mihin tämä kaikki johtaa. Ainokaisen lapseni haluan kuitenkin kasvattaa hyvin, (en pysty antamaan häntä hoitoon jne), vauva on sen ansainnut. Sydämeni särkyy tässä ristitulessa.
Kommentit (313)
4kk seurailee jo ympäristöään. Minusta ei ole kovin hyvä vauvalle, että hän on äidin elämän keskipiste nyt ja sitten se yhtäkkiä loppuu. Ei koskaan historiassa naiset ole keskittyneet vain vauvaan kuukausikaupalla. Mua ainakin pelottaa, että tällä tyylillä kasvatetaan vaativia narsisteja tai ylikilttejä, maailman pahuuteen valmistautumattomia yksilöitä.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 00:49"]
Hohhoijaa. Mietin, että mitenkähän onnistuinkaan hoitamaan keskosena syntyneet kaksoseni hyvinvoiviksi, reippaiksi koululaisiksi, kun minulla ei ollut apuvoimia heidän vauva-aikanaan (mies matkatöissä arkipäivät) ja oli vielä omakotitalokin hoidettavana?
[/quote]
Jos synnytyksessä tulee jotain vammoja, niin se ihan oikeasti vie enemmän voimia kuin pelkkä touhuaminen vähillä unilla. Synnytysvammat on niin kokonaisvaltaisia, ne pakottaa sut palaamaan siihen tuskalliseen tapahtumaan joka halvatun kerta kun käyt vessassa. Et pääse eteenpäin kun et voi unohtaa.
Laitanpa täältä vähän kiintymysvanhemman ISÄN kommenttia tulemaan. Ensin ihmettelin otsikkoa että mikä hemmetin kiintymysvanhemmuus mutta kun luin ketjun läpi niin tuttuahan tuo on. Olen elänyt tuon saman tilanteen (tai ilmiön, miten sitä kutsuisi) läpi ja lopputulos on huono. Olin etukäteen varautunut synnytysvalmennuksissa, oppaista yms. että puolison huomioinen vähenee (tilapäisesti?) kun vauva vaatii paljon huomiota. Siis todella, olin oikein tankannut energiaa tätä varten. No vaimoni sitten kärsi samat jutut kuin AP (rankka synnytys yms.) ja omistautui vauvan hoitoon samaan tapaan kuin AP edellä kuvailee. Täytyy sanoa että oli se kyllä kuin olisi märällä hanskalla lyöty kasvoihin kun miehelle ei enää mitään kiinnostusta riittänyt. Puolison huomioiminen vähenee, oli opetettu minulle, mutta ei MITÄÄN? Kuten AP:n mies, olin yhtäkkiä kokki (rakastan ruuanlaittoa mutta rajansa kaikella, edes voileivät voisi tehdä itse, kyllä se vauva voi sen hetken olla vaikka isän sylissä), siivooja ja pyykkäri (ei minulle vieraita ja epämiellyttäviä aiemminkaan, mutta jotain rajaa voisi olla), sain kyllä kuulla kiitoksia ja hyvin harvoin jotain kehun tynkääkin vaimolta, mutta kovin usein voivotusta kun hän ei nyt pääse täältä sohvalta, vauva saattaa juuri lähihetkinä ehkä tarvita rintaa / huomiota / äidin hyräilyä tms. Ulkopuoliset ihmiset, mukaanlukien anoppini, alkoivat ensin huumorilla, sitten vähän vakavamminkin huomautella vaimon prinsessamaisesta käytöksestä. Siis spontaania ihmettelyä, miten hän on "heittäytynyt hyvänä pidettäväksi". AP:n kirjoituksissa pisti silmään myös se että hän kyllä tekee kotitöitä kun "vauva on sillä aikaa miehellä". Kylässäkö se vauva on sillä isällään? Miksi ylipäätään vauvan täytyy "olla" jommalla kummalla vanhemmalla? Kyllä se hyvänen aika sentään menee siinä sivussa. Ei sen kanssa tarvitse koko ajan silmiin tuijotella ja sitterissä tai jossain viltillä makoilu näköetäisyydellä on-vain-saatava-toimimaan. No kun tätä oli kestänyt 6kk niin alkoi pikkuhiljaa ilmeessäni kulmat kurtistua ja aloin räjähdellä kuten AP:n mies. En välttämättä erityisesti kaivannut sitä seksiäkään (vaikka se oli aikaisemmin ollut varsin aktiivista ja sitten loppui kuin seinään) vaan enemmänkin sitä, että minut olisi huomioitu jotenkin muuten kuin vain palvelu- ja apumiehenä - ekana tuli mieleen että jospa vaikka enemmän ihan isänä ellei jopa aviomiehenä. Kaikki elämä pyöri vain vauvan ympärillä aivan kuin jonain sairaana leikkinä. Vain äiti oli näköjään se joka pystyi olemaan vauvan hoitaja. Melkein joka päivä työpäivän jälkeen lähdin kävelylenkille vauva vaunuissa jotta äiti saisi "vähän levätä" mutta jos olin yli puoli tuntia sitä nukkuvaa vauvaa työnnellyt, jo alkoi puhelin taskussa soida, onko kaikki hyvin kun mitään ei meistä kuulu (ja ruokakaan ei valmistunut kun en ollut kotona). Vaimo ei lähtenyt kotoa yksin pidemmälle kuin alle 10 min matkan päähän lähikauppaan 1-2 kertaa viikossa. Kun tätä kuviota oli jatkunut noin vuoden ajan, aloimme molemmat olemaan jo aika äreitä. Vaimolleni ei kuitenkaan lohdutukseksi kelvannut puolison seura tai läheisyys, vaikka vauva jo spontaanisti vierottui rinnastakin. Vauva oppi liikkumaan normaalissa aikataulussa ja hakeutui eri liikkumistavoilla tutkimaan ympäröivää maailmaa siitä huolimatta, että äiti ryntäili perään. Siitä tulikin taapero. Taapero laitettiin jo pois ns. sivuvaunu-pinnasängystä omaan huoneeseensa nukkumaan, mutta jonkun huutelun takia piti sitten muuttaa takaisin sivuvaunuun vähän ajan kuluttua.
1v 6kk iässä tuli muutos.
Jo odotusaikana oli sovittu, että minä jään koti-isäksi kun lapsi on 1,5 v ikäinen ja sitten 2-vuotiaana hän menisi päivähoitoon. Onneksi tämä oli sovittu etukäteen. Myös työnantajien kanssa, mikä helpotti neuvottelua kotona. Huulta purren vaimoni palasi työelämään ja minä rupesin päätoimisesti lasta ja kotia hoitamaan. Ensimmäiseksi pesin 10 koneellista pyykkiä. En edes tiennyt että sitä oli kertynyt niin älytön määrä vaikka mielestäni pesin niitä vähintään 2 kertaa viikossa. Taapero oli iloinen ja hauska seuralainen eikä mikään kotityö ollut tylsää kummallekaan meistä. No nyt täällä kohta äidit älähtää että helppoahan minun oli sen kanssa, vauva sitoo niin paljon enemmän... jne. Hölynpölyä! Kyllä sen kaatuilevan ympäristöään sekä sisällä että ulkona erittäin aktiivisesti tutkivan taaperon kanssa oleminen vasta tarkkaa olikin, verrattuna vauvaan joka on (tai olisi voinut olla) viltillä tai sitterissä tai syöttötuolissa tms. Mahtavaa aikaa, elämäni parhaat 6 kuukautta. Haikeudella sitä saa muistella. No sitten lapsi menikin päiväkotiin jonne vieminen ja sieltä hakeminen oli minun työtäni ja sain kestää ne aamun itkut eli hylkäämiskokemukset, mutta toisaalta myös sen ilon kun haet lapsen kotiin ja hän juoksee syliin... Vaimolle kävi ilmeisesti karun selväksi tässä vaiheessa että vauvaa ei enää ole ja vauvamainen riippuvaisuus on poissa - huonoimmassa tapauksessa lapsi pärjäisi elämässä jopa ihan kokonaan ilman häntä. Siispä uutta vauvaa tekemään. Tässä kohtaa piti lämmittää puolisoiden välistä läheisyyttäkin muutamana päivänä kuukaudesta (ne katsottiin kalenterista). Etukäteen sain ilmoituksen, että seuraavan lapsen kanssa vaimo on kotona 2 vuoden ikään asti. Mitään koti-isä-kuviota ei otettu edes keskusteluun. Odotusaika ei ollut onnellinen vaan hermostuksen ja ahdistuksen täyteinen (aiemman hankalan synnytyksen takia). Tällä kertaa kuitenkin kaikki sujui hyvin ja minulle oli väitetty että vauvan hoidonkin pitäisi tietenkin sujua rennommissa merkeissä. Mutta... Lukekaa edeltä. Uutena kokki-palvelija-monitoimikone-homman lisätehtävänä minulla oli lohdutettavana äidin perään kyynelehtivä esikoinen, jolle yhtäkkiä ei riittänytkään hellyyttä ja huomiota. 3-vuotiaana olisi kyllä jo pitänyt ymmärtää, että voi voi, vauva tarvitsee nyt niin paljon äitiä, että sinun täytyy nyt vaan leikkiä ja puuhailla isän kanssa. Mutta hmm, eikö isä olisi voinut olla vauvan kanssa ja äiti esikoisen kanssa, ja entä voisiko äiti olla joskus isän kanssa, eikun hmm. Ei se oikeastaan kiinnostakaan enää.
Olen väsynyt ja surullinen. Kiintymysäiti-vaimoni kulutti parisuhteemme loppuun. Lapsille kaikki, miehelle ei mitään. Nyt kiintymysäidillä ei näyttäisi olevan kiintymysenergiaa enää kenellekään meistä - se ilmeisesti kului noissa prosesseissa loppuun. Myös keskinäinen kunnioitus on mennyttä. Olimme kahden hengen tiimi. Nyt olemme 4 hengen yritys. Parisuhdetta yritämme pelastaa terapiassa, johon vaimoni suostui 4 vuoden taivuttelun jälkeen. Minun näkökulmastani lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, että eroamme sitten kun lapset ovat sen ikäisiä että ymmärtävät, miksi haluan heidän äidistään eroon - nainen joka teki elämästäni onnellisinta kuin koskaan aiemmin, on sittemmin tehnyt siitä onnettomampaa kuin koskaan aiemmin. Viimeistään eroamme sitten kun lapset muuttavat pois kotoa. Näin käy kun kiintymysvanhemmilla ei olekaan enää kiintymystä toisiinsa. AP:lla on siis enää VÄHÄN AIKAA tarttua tähän ongelmatiikkaan ennenkuin heidänkin liittonsa on mennyttä. Koen suurta sympatiaa hänen miestään kohtaan.
Noin voi menetellä jos on yksi lapsi, turvattu toimeentulo ja aviomies joka mahdollistaa kaiken auttamalla. Se ei ole luonnollista missään nimessä. Kohtuus kaikessa.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2015 klo 23:19"]Hae apua itsellesi myös. Tuollainen takertuminen lapseen ei ole tervettä.
[/quote]
Mikä takertuminen? Kysymys on 4 kk ikäisestä vauvasta!
Hieno kirjoitus 95, kiitos. Harvoin täällä AV:lla on mitään tällaista saanut lukea.
En ymmärrä miten voit noin takertua vauvaan. Ei sen tarvitse olla vierelläsi 24/7 vaikka imettäisit. Tärkwintä sinulle olisi saada vauva nukkumaan päikkärit yksin, jolloin sinulle jäisi aikaa puuhastella vaikka siellä kotona. Ja toki se ei kerrasta onnistu, kun olet noin vauvasi opettanut, mutta pikku hiljaa. Siirry ensin vähän kauemmaksi ja taas kauemmaksi jne. Ei ole normaalia, ette osallistu muuhun kuin vauvan hoitoon, minä olisin miehenä jo hyvin vihainen ja pettynyt. Anna myös miehelle mahdollisuus ollla isä, käy vaikka puolen tunnin lenkillä päivittäin, että isä saa tutustua tyttäreen. Meillä täysimetin puolivuotiaaksi, mutta hoidin myös osani kotitöistä, harrastin liikuntaa, näin kavereita, leivoin jne. Enkä koskaan huudattanut lastani, vaikka hän on leikkinyt lattialla kun olen esim kokannut vieressä. Ryhdistäydy vähän!
Hoh hoijaa mitä juttua. Jos ei kykene parisuhdetta hoitamaan yhden lapsen ohella niin aika kummaa. Muten sinä et pysty jos kaikki muut pystyy?
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 02:50"]Laitanpa täältä vähän kiintymysvanhemman ISÄN kommenttia tulemaan. Ensin ihmettelin otsikkoa että mikä hemmetin kiintymysvanhemmuus mutta kun luin ketjun läpi niin tuttuahan tuo on. Olen elänyt tuon saman tilanteen (tai ilmiön, miten sitä kutsuisi) läpi ja lopputulos on huono. Olin etukäteen varautunut synnytysvalmennuksissa, oppaista yms. että puolison huomioinen vähenee (tilapäisesti?) kun vauva vaatii paljon huomiota. Siis todella, olin oikein tankannut energiaa tätä varten. No vaimoni sitten kärsi samat jutut kuin AP (rankka synnytys yms.) ja omistautui vauvan hoitoon samaan tapaan kuin AP edellä kuvailee. Täytyy sanoa että oli se kyllä kuin olisi märällä hanskalla lyöty kasvoihin kun miehelle ei enää mitään kiinnostusta riittänyt. Puolison huomioiminen vähenee, oli opetettu minulle, mutta ei MITÄÄN? Kuten AP:n mies, olin yhtäkkiä kokki (rakastan ruuanlaittoa mutta rajansa kaikella, edes voileivät voisi tehdä itse, kyllä se vauva voi sen hetken olla vaikka isän sylissä), siivooja ja pyykkäri (ei minulle vieraita ja epämiellyttäviä aiemminkaan, mutta jotain rajaa voisi olla), sain kyllä kuulla kiitoksia ja hyvin harvoin jotain kehun tynkääkin vaimolta, mutta kovin usein voivotusta kun hän ei nyt pääse täältä sohvalta, vauva saattaa juuri lähihetkinä ehkä tarvita rintaa / huomiota / äidin hyräilyä tms. Ulkopuoliset ihmiset, mukaanlukien anoppini, alkoivat ensin huumorilla, sitten vähän vakavamminkin huomautella vaimon prinsessamaisesta käytöksestä. Siis spontaania ihmettelyä, miten hän on "heittäytynyt hyvänä pidettäväksi". AP:n kirjoituksissa pisti silmään myös se että hän kyllä tekee kotitöitä kun "vauva on sillä aikaa miehellä". Kylässäkö se vauva on sillä isällään? Miksi ylipäätään vauvan täytyy "olla" jommalla kummalla vanhemmalla? Kyllä se hyvänen aika sentään menee siinä sivussa. Ei sen kanssa tarvitse koko ajan silmiin tuijotella ja sitterissä tai jossain viltillä makoilu näköetäisyydellä on-vain-saatava-toimimaan. No kun tätä oli kestänyt 6kk niin alkoi pikkuhiljaa ilmeessäni kulmat kurtistua ja aloin räjähdellä kuten AP:n mies. En välttämättä erityisesti kaivannut sitä seksiäkään (vaikka se oli aikaisemmin ollut varsin aktiivista ja sitten loppui kuin seinään) vaan enemmänkin sitä, että minut olisi huomioitu jotenkin muuten kuin vain palvelu- ja apumiehenä - ekana tuli mieleen että jospa vaikka enemmän ihan isänä ellei jopa aviomiehenä. Kaikki elämä pyöri vain vauvan ympärillä aivan kuin jonain sairaana leikkinä. Vain äiti oli näköjään se joka pystyi olemaan vauvan hoitaja. Melkein joka päivä työpäivän jälkeen lähdin kävelylenkille vauva vaunuissa jotta äiti saisi "vähän levätä" mutta jos olin yli puoli tuntia sitä nukkuvaa vauvaa työnnellyt, jo alkoi puhelin taskussa soida, onko kaikki hyvin kun mitään ei meistä kuulu (ja ruokakaan ei valmistunut kun en ollut kotona). Vaimo ei lähtenyt kotoa yksin pidemmälle kuin alle 10 min matkan päähän lähikauppaan 1-2 kertaa viikossa. Kun tätä kuviota oli jatkunut noin vuoden ajan, aloimme molemmat olemaan jo aika äreitä. Vaimolleni ei kuitenkaan lohdutukseksi kelvannut puolison seura tai läheisyys, vaikka vauva jo spontaanisti vierottui rinnastakin. Vauva oppi liikkumaan normaalissa aikataulussa ja hakeutui eri liikkumistavoilla tutkimaan ympäröivää maailmaa siitä huolimatta, että äiti ryntäili perään. Siitä tulikin taapero. Taapero laitettiin jo pois ns. sivuvaunu-pinnasängystä omaan huoneeseensa nukkumaan, mutta jonkun huutelun takia piti sitten muuttaa takaisin sivuvaunuun vähän ajan kuluttua.
1v 6kk iässä tuli muutos.
Jo odotusaikana oli sovittu, että minä jään koti-isäksi kun lapsi on 1,5 v ikäinen ja sitten 2-vuotiaana hän menisi päivähoitoon. Onneksi tämä oli sovittu etukäteen. Myös työnantajien kanssa, mikä helpotti neuvottelua kotona. Huulta purren vaimoni palasi työelämään ja minä rupesin päätoimisesti lasta ja kotia hoitamaan. Ensimmäiseksi pesin 10 koneellista pyykkiä. En edes tiennyt että sitä oli kertynyt niin älytön määrä vaikka mielestäni pesin niitä vähintään 2 kertaa viikossa. Taapero oli iloinen ja hauska seuralainen eikä mikään kotityö ollut tylsää kummallekaan meistä. No nyt täällä kohta äidit älähtää että helppoahan minun oli sen kanssa, vauva sitoo niin paljon enemmän... jne. Hölynpölyä! Kyllä sen kaatuilevan ympäristöään sekä sisällä että ulkona erittäin aktiivisesti tutkivan taaperon kanssa oleminen vasta tarkkaa olikin, verrattuna vauvaan joka on (tai olisi voinut olla) viltillä tai sitterissä tai syöttötuolissa tms. Mahtavaa aikaa, elämäni parhaat 6 kuukautta. Haikeudella sitä saa muistella. No sitten lapsi menikin päiväkotiin jonne vieminen ja sieltä hakeminen oli minun työtäni ja sain kestää ne aamun itkut eli hylkäämiskokemukset, mutta toisaalta myös sen ilon kun haet lapsen kotiin ja hän juoksee syliin... Vaimolle kävi ilmeisesti karun selväksi tässä vaiheessa että vauvaa ei enää ole ja vauvamainen riippuvaisuus on poissa - huonoimmassa tapauksessa lapsi pärjäisi elämässä jopa ihan kokonaan ilman häntä. Siispä uutta vauvaa tekemään. Tässä kohtaa piti lämmittää puolisoiden välistä läheisyyttäkin muutamana päivänä kuukaudesta (ne katsottiin kalenterista). Etukäteen sain ilmoituksen, että seuraavan lapsen kanssa vaimo on kotona 2 vuoden ikään asti. Mitään koti-isä-kuviota ei otettu edes keskusteluun. Odotusaika ei ollut onnellinen vaan hermostuksen ja ahdistuksen täyteinen (aiemman hankalan synnytyksen takia). Tällä kertaa kuitenkin kaikki sujui hyvin ja minulle oli väitetty että vauvan hoidonkin pitäisi tietenkin sujua rennommissa merkeissä. Mutta... Lukekaa edeltä. Uutena kokki-palvelija-monitoimikone-homman lisätehtävänä minulla oli lohdutettavana äidin perään kyynelehtivä esikoinen, jolle yhtäkkiä ei riittänytkään hellyyttä ja huomiota. 3-vuotiaana olisi kyllä jo pitänyt ymmärtää, että voi voi, vauva tarvitsee nyt niin paljon äitiä, että sinun täytyy nyt vaan leikkiä ja puuhailla isän kanssa. Mutta hmm, eikö isä olisi voinut olla vauvan kanssa ja äiti esikoisen kanssa, ja entä voisiko äiti olla joskus isän kanssa, eikun hmm. Ei se oikeastaan kiinnostakaan enää.
Olen väsynyt ja surullinen. Kiintymysäiti-vaimoni kulutti parisuhteemme loppuun. Lapsille kaikki, miehelle ei mitään. Nyt kiintymysäidillä ei näyttäisi olevan kiintymysenergiaa enää kenellekään meistä - se ilmeisesti kului noissa prosesseissa loppuun. Myös keskinäinen kunnioitus on mennyttä. Olimme kahden hengen tiimi. Nyt olemme 4 hengen yritys. Parisuhdetta yritämme pelastaa terapiassa, johon vaimoni suostui 4 vuoden taivuttelun jälkeen. Minun näkökulmastani lähtökohtaisesti vaikuttaa siltä, että eroamme sitten kun lapset ovat sen ikäisiä että ymmärtävät, miksi haluan heidän äidistään eroon - nainen joka teki elämästäni onnellisinta kuin koskaan aiemmin, on sittemmin tehnyt siitä onnettomampaa kuin koskaan aiemmin. Viimeistään eroamme sitten kun lapset muuttavat pois kotoa. Näin käy kun kiintymysvanhemmilla ei olekaan enää kiintymystä toisiinsa. AP:lla on siis enää VÄHÄN AIKAA tarttua tähän ongelmatiikkaan ennenkuin heidänkin liittonsa on mennyttä. Koen suurta sympatiaa hänen miestään kohtaan.
[/quote]
Olet <3
Ap sanoo kokeilleensa "tuhat kertaa" yksin nukuttamista, eli vuoden aikana se tekisi kolme kertaa päivässä. Epäilen vahvasti, että asiaa on kokeiltu kerran tai ei ollenkaan.
Lapsen kehitykselle on tärkeää, että joskus joutuu inisemään, vänisemään ja huutamaankin. Sitten siihen ääneen vastataan tarpeita vastaavalla asialla. Se on osa kommunikaation alkukehitystä. Ei lasta kuulu huudattaa, mutta vauva saa vähän kertoa, että nyt ei ole kaikki hyvin. Se on ihan tavallista.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2015 klo 23:35"]
Aikuisen miehen on ymmärrettävä että vauva vaatii ja tarvitsee sinua enemmän kuin hän, vauva-aika on lyhyt aika teidän elämästä. Miehen tulisi olla onnellinen siitä, että lapsellaan on hyvä ja omistautuva äiti. Jos hän ei sitä ymmärrä, koita saada hänet ymmärtämään edes se kuinka tärkeää äitiys on sinulle.
[/quote]
samaa mieltä. Keskustelkaa.
Minulla on ollut kaksi vaativaa, itkuista ja syliä vaativaa vauvaa reilun vuoden ikäeroa. Ratkaisukeinoja arjen sujumiseen:
- kantoliina ja/tai Manduca
- tutti
- rauhallisen hetkien hyödyntäminen, eli kun vauva on rauhallinen niin silloin hän köllöttelee jossain (meillä tyynyä kohotessa äp-laatikossa) ja katselee kun äiti tekee kotitöitä
- sen ajatuksen sisäistäminen, että vauva EI tarvitse huomiota joka ikinen sekunti
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 00:23"]Lisäys...ja miehelle on raskasta kokata 4kk.
Kun suurin osa naisista tekee sitä vuosikymmeniä! Mitä ihmeen suojatteja haalitte.Onneksi mies jonka kanssa on aidosti voinut jakaa asioita.Ja 4kk vauvan ja äidin kuuluukin elää symbioosia!
[/quote]
No voi ny vittu. Se vauva näyttää olevan vain tekosyy sille ettei voi mitään kotitöitä tehdä koska pitää olla symbioosissa vauvan kanssa. Vauva viihtyy ihan hyvin sitterissä jos sille juttelee samalla kun tekee ruokaa/pyyhkii pölyjä/pesee pyykkiä. Ei sitä koko aikaa tartte sylissä kanniskella ja olla Pyhä Äiti. Sen vauvan voi myös antaa isälle siksi aikaa että saa jotain tehtyä.
Meillä ne lapset on yhdessä tehtyjä, yhdessä hoidettu ja yhdessä kasvatettu. Isä on osallistunut ihan vapaaehtoisesti alusta asti kaikkeen lapsenhoitoon. Niinpä nyt aikuisilla lapsilla on varsin läheiset ja mutkattomat välit kummankin vanhemman kanssa
Mitä tulee parisuhteeseen, otin poskeen samana päivänä kun tultiin vauvan kanssa laitokselta ja molemmat laskettiin päiviä siihen että päästään harrastamaan kunnon seksiä. Kunnon seksiä on edelleen useita kertoja viikossa vaikka yhteisiä vuosia on takana 25.
Voisiko lapsettomat ihan oikeasti jättää kommentoinnin pois tällaisissa ketjuissa? Vauva tarvitsee enemmän aikaa ja huomiota kuin aikuinen mies. Ihan turha miehen on siitä kiukutella. Lapsi kasvaa ja vanhempien yhteinen aika lisääntyy. Menkää vaikka neuvolaan keskustelemaan asiasta, ihan samat asiat kuulette sieltä.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2015 klo 23:33"][quote author="Vierailija" time="07.08.2015 klo 23:30"]Meinaatko unohtaa esikoisesi sitten kun mahdollisesti hankitte toisen lapsen? Kun taas keskityt täysin vauvaan. Niin tai siis tuolla menolla toista lasta ei tule, kun jätät miehen kuplanne ulkopuolelle.
[/quote]
Olen alkanut ajatella, että en voi hankkia toista lasta ikinä koska jompi kumpi ei saisi tarpeeksi huomiota. Rehellisesti.
Ap
[/quote]
Pakko sanoa että alko kriipimään selkäpiitä. Mietipä Millaista lasta mahdatkaan kasvattaa? "Olen aina ja iänkaikkisesti kaikkien huomion keskipiste, se ainoa ja paras ja vain minulla on oikeus saada sitä tätä rakkautta, huomiota, työtä..."
Älä kasvata kusipäätä pliiiiiis!
[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 00:59"]
Ap, voimia ja jaksamista näiden kaikkitietävien rööki huulessa viisi lasta sitterissä huudattaneiden epäkiintymysvanhemmuusneuvojien kanssa. Vaativa vauva on vaativa vauva, ja rakastava äiti on rakastava äiti 24/7. Olet jo hyvin pitkällä, ja todennäköisesti raskain vaihe alkaa olla takana. Pääsette syömään kiinteitä ja vauva alkaa puuhailla. Olet varmasti loistava äiti. Vaikean synnytyksen jälkeen vauva-arki menee ihan sumussa, mutta se helpottaa hiljalleen. Nyt jo varmaan olet huomannut, että päiviin alkaa tulla rytmiä, mikä taas helpottaa suihkussa käyntiä tms. kun voi hieman ennakoida, kauanko vauva nukkuu. Sinun ei tarvitse mitenkään kantaa syyllisyyttä siitä, ettet ehdi huomioida miestäsi samoin kuin ennen vauvan syntymää. Lapsen itsetunnon kehitys ja perusturvallisuus ovat niin paljon tärkeämpiä asioita kuin aikuisen miehen seksihalut ja huomionkipeys, että on kerrassaan käsittämätöntä, miten tästä asiasta tarvitsee edes keskustella. Vauvan hyvinvointi riippuu äidin hyvinvoinnista, ja isän kuuluu auttaa äitiä kaikin tavoin. Miehesi voisi keskustella ongelmistaan vaikka neuvolassa. On luonnotonta, että tuore isä räjähtelee väsyneelle äidille pikkuasioista. Teille muille täällä ap:ta dissanneille nyrkin ja hellan ja aviovuoteen ja parkuvien kakaroiden keskellä puristuksissa eläville: hankkikaa itsetunto, että joskus lapsillennekin kenties kehittyisi sellainen. Pelottavaa, että löytyy noin paljon naisia, jotka alistuvat mihin tahansa jopa lastensa hyvinvoinnin kustannuksella, jotta saavat pidettyä miehen tyytyväisenä. Tsemppiä ap:lle, terkuin kolmen täysimetetyn ja onnellisen lapsen itseensä syystäkin tyytyväinen äiti ja rakastettu puoliso
[/quote]
Amen - Hyvä kirjoitus yllä! Järkyttyneenä olen lukenut ihmisten kommentointia tähän aiheeseen liittyen.
Öööö... vauva on 4kk. Ei tuossa vaiheessa kiintymysvanhemmuus paljon eroa normaalista. Vasta jos 3 vuotias nukkuu edelleen sängyssänne , ei ole hoidossa ikinä ja syö tissiä, sitten mies voi kyseinalaistaa... Mies voi kysyä muilta miehiltä onko heillä jo kaikki niinkuin ennen...
Kun luette niitä kirjoja ja katsotte ohjelmia supertavoista kasvattaa lapsia, palatkaa hetkeksi muutama sata vuotta taaksepäin ja miettikää miten tavallinen ihminen tuolloin kasvatti lapsiaan. Kyllä siinä on äidit ja isät joutuneet tekemään lapsen syntymän jälkeen molemmat kovasti työtä. Toki tänä päivänä äideillä on mahdollisuus omistautua lapsilleen huomattavasti enemmän - ja hyvä niin. Mutta kohtuus kaikessa! Jos imetys vie äidiltä aikaa 24/7 on suhtautumisessa ja asennoitumisessa korjattavaa. Se ei ole tervettä eikä luonnollista.
Jollei tämä ole provo, niin uutisia: on tieteellisesti todistettu, että miehen rooli perheessä kuuluu olla lapsen ja äidin kiintymyssuhteen erottava tekijä mustasukkaisuudellaan, mikä tukee samalla lapsen kehitystä itsenäisenä toimijana sekä auttaa sekä äitiä että lasta irrottautumaan toisistaan ettei kiintymyssuhde muutu sairaalloiseksi tai jatku vahingollisen pitkään. Luonto hoitaa siis tämänkin, ettei lapsia imetetä sinne kuusi vuotiaiksi ja vauva ota aikuisen paikkaa vaan pysyy kasvavan lapsen paikalla. Ilman miehen panosta lakkaisitte olemasta tasaveroinen pariskunta.