Miten ihmiset käy töissä, opiskelee, harrastaa ja elämänsä pidettyä kasassa?

Tehdessäni hanttihommia ja pitkää päivää, jaksoin samalla opiskella, harrastaa ja tunsin itseni energiseksi. Aloittaessani tutkintoni mukaisen työn, en enää jaksanutkaan muuta. Tämä siitä huolimatta, että työ ei ole erityisen stressaavaa ja teen toimistotyöaikaa. Väittäisin tämän johtuvan hanttihommissa tulevasta hyötyliikunnasta sekä aivot narikkaan -mentaliteetista työaikana.

Ikääntymisestä ei ole (vielä) kyse, sillä siirryin välillä oman alan töistä takaisin fyysiseen hanttihommaan, ja tunsin taas olevani elämäni kunnossa.

ei se muutoin pysyisikään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen pohtinut. Syksyllä pitäisi siirtyä työelämään, valmistun tänä keväänä yliopistosta.

Olen tehnyt opintojen ohessa keikkahommaa oman jaksamisen mukaan. Usein jaksaminen on loppunut viimeistään neljän päivän työputken jälkeen. Työpäivinä illat ovat käytännössä menneet maatessa: en jaksa tehdä kotitöitä, en jaksa liikkua, en jaksa tavata ystäviä, ja aamuisin olo on ahdistunut ja itkuinen, vaikka unta tulee kuitenkin noin 8 tuntia joka yö. Myös työpäivän aikana tulee väsähtämisiä, ehkä ensimmäiset 3 tuntia vireystila on optimaalinen. Sanottakoon, että olen iltavirkku. Opiskellessa em. jaksamisen ongelmia ei ole, kun asiat saa tehdä omassa tahdissa ja herätä rauhassa tunnin tai pari myöhemmin. Virtaa riittää myös muulle elämälle.

Pelkään, etten sopeudu työelämään ja sen vaatimuksiin, sillä taloudellista puskuria ei ole, eikä loppuelämä tukien varassa ole myöskään vaihtoehto. Mutta mitä elämää se sellainen on, ettei työn lisäksi jaksa muuta kuin tuijottaa telkkaria.

Kyllähän se vähän noin menee elämä, kun siirtyy työelämään. Minullakin meni nuorena aikuisena useampi vuosi juuri noin, että mitään ei muka muuta jaksanut töiden jälkeen kuin sohvalla pötköttää. Vuosien kuluessa sitä tottuu asian tilaa, että tämä on sitä aikuisen elämää, eikä sohvalla makaamalla muuksi muutu. Kaikkea ei ehdi eikä jaksa tehdä töiden jäljeen, mutta joka päivä jotakin. Yhtenä päivänä voi harrastaa, seuraavana siivota ja kolmantena nähdä ystäviä. Kyllä se siitä!

Ottakaa huomioon, että tähän päälle tulee vielä perheestä huolehtiminen. Eikä se ole pelkkää ruoanlaittoa ja pyykinpesua, vaan läsnäoloa, fyysisiä leikkejä, valvomista, sairastelua, läksyistä huolehtimista, harrastuksia, ulkoilua, nukuttelua, jne. Joka ilta monta tuntia heti töiden päälle. Sitä ELÄMÄ on, ei vain omasta työstä ja palautumisesta huolehtimista.

Tsemppiä vaan kaikille lapsiperhearkea eläville, muistakaa, että loppuelämä ei ole sitä, vaan pian ne lintuset lentävät pesästä. Kannattaa nyt hetkeksi kun ovat pieniä, laittas instagramit ja omat peffan rakentelut kuntosalilla pienemmälle, ja keskittyä siihen mikä on tärkeää.

Rutiinit ja säännölliset elämäntavat. Kohtuullisuus. Pienistä arjen asioista iloitseminen kuten puhtaan pyykin silittäminen, pullan leipominen ja lemmikin hoivaaninen.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä vaan kaikille lapsiperhearkea eläville, muistakaa, että loppuelämä ei ole sitä, vaan pian ne lintuset lentävät pesästä. Kannattaa nyt hetkeksi kun ovat pieniä, laittas instagramit ja omat peffan rakentelut kuntosalilla pienemmälle, ja keskittyä siihen mikä on tärkeää.

Näinhän sitä sanotaan, että se on vain hetki. Lapset vaativat huolenpitoa, seuraa, ruokaa, kasvattamista, keskusteluja, ohjaamista,, jne. vielä yläasteiässäkin. Kun on useampia lapsia, voi tuo hetki olla helposti 20 vuotta. Eli yleensä 30 ja 50 ikävuosien väli. Käytännössä keskeisin aika elämästäsi, jos ajatellaan, että elämä siihen saakka on vasta eräänlaista opettelua ja itsenäistymistä, kaiken rakentamista ja perustan luomista. Eli ei kannata tuudittautua siihen, että lasten kanssa menee vain hetki. Nuo ikävuodet on myös oman uran kannalta ne kaikkein vaativimmat. On se aikamoinen paketti hoitaa kokonaisuudessaan. Uuvuttaa ihan jokaisen. Ihan perus eläminen on todella raskasta ihan jokaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä vaan kaikille lapsiperhearkea eläville, muistakaa, että loppuelämä ei ole sitä, vaan pian ne lintuset lentävät pesästä. Kannattaa nyt hetkeksi kun ovat pieniä, laittas instagramit ja omat peffan rakentelut kuntosalilla pienemmälle, ja keskittyä siihen mikä on tärkeää.

Näinhän sitä sanotaan, että se on vain hetki. Lapset vaativat huolenpitoa, seuraa, ruokaa, kasvattamista, keskusteluja, ohjaamista,, jne. vielä yläasteiässäkin. Kun on useampia lapsia, voi tuo hetki olla helposti 20 vuotta. Eli yleensä 30 ja 50 ikävuosien väli. Käytännössä keskeisin aika elämästäsi, jos ajatellaan, että elämä siihen saakka on vasta eräänlaista opettelua ja itsenäistymistä, kaiken rakentamista ja perustan luomista. Eli ei kannata tuudittautua siihen, että lasten kanssa menee vain hetki. Nuo ikävuodet on myös oman uran kannalta ne kaikkein vaativimmat. On se aikamoinen paketti hoitaa kokonaisuudessaan. Uuvuttaa ihan jokaisen. Ihan perus eläminen on todella raskasta ihan jokaiselle.

Hyvin kiteytetty ja ovathan nämä elämän parhaita vuosia!

N47, jolla lapset 16. ja 19 v.

Ei tarvii kuin käydä töissä, muut hommat tekee joskus jos jaksaa.

Harvassa enää naiset jotka passaa työnsä ohella koko perhettä, mutta täytyyhän sieltä syntyä uusi sukupolvi kädettömiä, akkojen passattavaksi.

Varsinkin äidit passaa poikalapsensa, tytöt tulevat toimeen omillaan ja tämän taakan alla murtuvat.

Niinpä, mä olin tuollainen lähes viisikymppiseksi asti, jaksoin ja ehdin mitä vaan pienten lastenkin kanssa. Sitten tuli burn out, enkä voi käsittää enää miten paljon tein päivässä.

Äiteee79 kirjoitti:

Ei tarvii kuin käydä töissä, muut hommat tekee joskus jos jaksaa.

Harvassa enää naiset jotka passaa työnsä ohella koko perhettä, mutta täytyyhän sieltä syntyä uusi sukupolvi kädettömiä, akkojen passattavaksi.

Varsinkin äidit passaa poikalapsensa, tytöt tulevat toimeen omillaan ja tämän taakan alla murtuvat.

Miksi äidit passaavat poikalapsia mutta eivät tyttölapsia? 🤔 Eivätkö he rakasta tyttöjä yhtä paljon?

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vain on hyvin kurinalaisia, suunnitelmallisia ja tehokkaita. Suurin osa ei ole, eli iso osa niistä jotka tekee kaikkea tuota, ei tee esim töitä tehokkaasti, vaan lähinnä tauottaa ja saa päivässä pari juttua aikaan.

Meilläpäin tuota kutsutaan ahkeruudeksi!

Vierailija kirjoitti:

Äiteee79 kirjoitti:

Ei tarvii kuin käydä töissä, muut hommat tekee joskus jos jaksaa.

Harvassa enää naiset jotka passaa työnsä ohella koko perhettä, mutta täytyyhän sieltä syntyä uusi sukupolvi kädettömiä, akkojen passattavaksi.

Varsinkin äidit passaa poikalapsensa, tytöt tulevat toimeen omillaan ja tämän taakan alla murtuvat.

Miksi äidit passaavat poikalapsia mutta eivät tyttölapsia? 🤔 Eivätkö he rakasta tyttöjä yhtä paljon?

Ei pidä paikkaansa mutulla menet  ikinä en ole omia poikia passannut ja hyvin heillä menee työelämässä kuin muutenkin höpö höpö !

Äiteee79 kirjoitti:

Ei tarvii kuin käydä töissä, muut hommat tekee joskus jos jaksaa.

Harvassa enää naiset jotka passaa työnsä ohella koko perhettä, mutta täytyyhän sieltä syntyä uusi sukupolvi kädettömiä, akkojen passattavaksi.

Varsinkin äidit passaa poikalapsensa, tytöt tulevat toimeen omillaan ja tämän taakan alla murtuvat.

Ukrainassa  murrutaan  taakan alla ja sota-ajan  ihmiset muruivat  ei nykyään.. mutta poikani tulevat toimen omillan elä puhu soopaa kovasti tekevät töitä ja mitä ihmettä oliko alkperäinen  kysymys pojista ja tytösitä lukemisen ymmärry tipoteissään lueppa uudestaan.!

Siten että ilman kurinalaisuutta ja järjestelmällisyyttä ei jaksaisi edes työelämää.

Meillä 4 lasta, 17,16,12 ja 9v. Itse olen ison firman johtaja ja työ on erittäin kuormittavaa. Mies yrittäjä.

Syömme kumpikin terveellisesti ja liikumme paljon, koska heti jos laiminlyö jompaa kumpaa, se kostautuu väsymyksenä ja energian puutteena.

Kotona käy siivooja 1x/vk.

Hyvä stressinsietokyky auttaa paljon, ja sitä voi myös opetella ihan tietoisesti.

Tapaamme myös ystäviä aika usein, se lisää omaa hyvinvointia ja tuo virkeyttä.

Ehkä lyhennettynä: rakenna elämäsi sellaisten asioiden ympärille, joista nautit, silloin sitä omaa elämää jaksaa. Minulla on ihana perhe, lapset on iso ilo eikä taakka. Teen työtä josta nautin, tykkään urheilla. Miehen kanssa suhde voi hyvin ja rakastan häntä äärimmäisen paljon, perhe-elämä hänen kanssaan toimii eikä tarvitse riidellä kotitöiden yms tekemisestä millään tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Tehdessäni hanttihommia ja pitkää päivää, jaksoin samalla opiskella, harrastaa ja tunsin itseni energiseksi. Aloittaessani tutkintoni mukaisen työn, en enää jaksanutkaan muuta. Tämä siitä huolimatta, että työ ei ole erityisen stressaavaa ja teen toimistotyöaikaa. Väittäisin tämän johtuvan hanttihommissa tulevasta hyötyliikunnasta sekä aivot narikkaan -mentaliteetista työaikana.

Ikääntymisestä ei ole (vielä) kyse, sillä siirryin välillä oman alan töistä takaisin fyysiseen hanttihommaan, ja tunsin taas olevani elämäni kunnossa.

Itse tein 10v erilaisia duunarihommia ennen asiantuntijatöitä ja sain sinä aikana ihan vääristyneen kuvan työelämästä, tuntui ihan lomalta nykyiseen verrattuna.

Satsaan nykyisin lepäilyyn töiden jälkeen ja viikonloppuisin. En halua stressata yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Siten että ilman kurinalaisuutta ja järjestelmällisyyttä ei jaksaisi edes työelämää.

Meillä 4 lasta, 17,16,12 ja 9v. Itse olen ison firman johtaja ja työ on erittäin kuormittavaa. Mies yrittäjä.

Syömme kumpikin terveellisesti ja liikumme paljon, koska heti jos laiminlyö jompaa kumpaa, se kostautuu väsymyksenä ja energian puutteena.

Kotona käy siivooja 1x/vk.

Hyvä stressinsietokyky auttaa paljon, ja sitä voi myös opetella ihan tietoisesti.

Tapaamme myös ystäviä aika usein, se lisää omaa hyvinvointia ja tuo virkeyttä.

Ehkä lyhennettynä: rakenna elämäsi sellaisten asioiden ympärille, joista nautit, silloin sitä omaa elämää jaksaa. Minulla on ihana perhe, lapset on iso ilo eikä taakka. Teen työtä josta nautin, tykkään urheilla. Miehen kanssa suhde voi hyvin ja rakastan häntä äärimmäisen paljon, perhe-elämä hänen kanssaan toimii eikä tarvitse riidellä kotitöiden yms tekemisestä millään tasolla.

Täydellistä elämää

  No itse ainakin: armollisesti. Teen työni työaikana, ja jos jotain jää, niin jatkan maanantaina. Syön yksinkertaisesti, mitään Hesarin "raasta tähän sitruunankuorta, ota tähtianis ja maustekastike jota saa vain Viivoanista..." -ei. Kasvissosekeittoa myös tänään. En harrasta liikuntaa erikseen, vaan kerään villiyrttejä, marjoja, ja sieniä, kävelen ja pyöräilen jos jonnekin menossa, otan aina portaat (asun kuudennessa kerroksessa ja työpaikka on viidennessä). Opiskelut sain jo valmiiksi, mutta jatko-opiskelen sellaista mikä huvittaa muutenkin, eli menee vapaa-ajasta. Jos en pidä jostain, joko otan sen haasteena (kehityn!) mutta jos se oikeasti inhottaa, annan olla.  

  Harrastan vain yhtä musiikinlajia joka todella huvittaa, ja menen aikaisin nukkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä vaan kaikille lapsiperhearkea eläville, muistakaa, että loppuelämä ei ole sitä, vaan pian ne lintuset lentävät pesästä. Kannattaa nyt hetkeksi kun ovat pieniä, laittas instagramit ja omat peffan rakentelut kuntosalilla pienemmälle, ja keskittyä siihen mikä on tärkeää.

Näinhän sitä sanotaan, että se on vain hetki. Lapset vaativat huolenpitoa, seuraa, ruokaa, kasvattamista, keskusteluja, ohjaamista,, jne. vielä yläasteiässäkin. Kun on useampia lapsia, voi tuo hetki olla helposti 20 vuotta. Eli yleensä 30 ja 50 ikävuosien väli. Käytännössä keskeisin aika elämästäsi, jos ajatellaan, että elämä siihen saakka on vasta eräänlaista opettelua ja itsenäistymistä, kaiken rakentamista ja perustan luomista. Eli ei kannata tuudittautua siihen, että lasten kanssa menee vain hetki. Nuo ikävuodet on myös oman uran kannalta ne kaikkein vaativimmat. On se aikamoinen paketti hoitaa kokonaisuudessaan. Uuvuttaa ihan jokaisen. Ihan perus eläminen on todella raskasta ihan jokaiselle.

Eikö rakkaus anna energiaa?

Jos rakkautta ei ole, läsnäoloa, vastavuoroista antamista ja saamista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, niin takuulla uupuu.

Näitä voi kukin antaa myös itse itselleen. On ihan oma lukunsa lopettaa muiden syytteleminen ja uhriutuminen, ja ottaa tilaa omille tarpeilleen. Puhua edes niistä.

Liian moni alistuu liian pitkäksi aikaa marttyyriraatajaksi. Ei hoitotyössäkään jaksa nämä. Täytyy osata olla terveesti itsekäs ja kasvattaa lapsia myös siihen, että heilläkin on velvollisuuksia. Ja toisaalta muistaa kiittää heitä reippaudesta. Tuntuu että nykyään meidät kaikki kasvatetaan vain valittamaan. Ihan järkkyä kun miettii millaisen yltäkylläisyyden ääressä kuitenkin elämme.

Mun elämään aikaa ja selkeyttä tuo se, että en tee mitään, mitä en halua. En tapaa ihmisiä, joista en pidä.