Pelottavinta, mitä sinulle on tapahtunut yksin ollessasi?

Sain sähköiskun leivänpaahtimesta. Onnea oli matkassa, kun ei käynyt mitään, vaikka aikamoinen tälli olikin.

Olin yksin töissä kohtalaisen isossa lähiöbaarissa, olin jo sulkenut yöllä paikan, eli ajanut asiakkaat pois, lukinnut oven, siivonnut jne. Salista sammuttanut valot ja olin takahuoneessa laskemassa kassaa, kun seinällä oleva liiketunnistin laite ilmotti et salissa liikkuu joku. Ei voi olla mahdollista kun joka nurkan siivotessa näin ettei ketään oo sisällä. Hiippailin katsomaan ja ketään ei oo paikalla. Menin takas takahuoneeseen, ja pian eteisen tunnistin valo meni päälle. Kuumotti ihan hulluna, mut menin silti tarkistaan ja taaskaan ei ketään. Sit kuuluikin astioiden kilinää takahuoneesta, niinkun joku tiskais! Hyi hitto. Otin biljardikepin käteeni ja taisin huutaakin jotain mut ei vastausta niin pakko mennä katsomaan. Taaskaan ei ketään. Jätin kassan laskematta ja nopeesti jätin lapun aamuvuorolaiselle ja lähdin pois. Oli kyl tosi pelottavaa, eikä mitään selitystä tapahtumille.

Tapahtui 1980-luvun lopulla.

Oltiin muutettu naapurikuntaan, kun vähän tämän jälkeen alkoi tapahtumien sarja. Alkoi siitä, kun eräänä pe-iltana tulin kaupungilta kotiin. Kävelin bussipysäkiltä himaan, kun kuulin askeleita takaa. Käännyin katsomaan, mutta oli niin pimeä syysilta, ettei siinä nähnyt ketään. Jatkoin matkaani. Olin avaamassa talon ulko-ovea, kun sivusilmällä näin jonkun seisovan talon nurkalla. Kun katsoin nurkalle, huomasin mustiin pukeutuneen tyypin menevän pian nurkan taakse piiloon. Säikähdin ja menin äkkiä porraskäytävään ja kotiin. Ihmettelin, että kuka hitto mua oli oikein seurannut ja miksi?

Tämän jälkeen alkoi outo tapahtumien sarja. Asuin silloin vielä vanhempieni luona ja kävin amista. Alkoi tulla pilapuheluita, eli ensin puhelin soi ja kun vastasin, lyötiin luuri korvaan lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Välillä soittaja vain nauroi pilkallisesti tai nimitteli muutamalla sanalla ja löi luurin korvaan. Välillä kyseli ihan outoja. Meillä oli muka joku vene, talo, avoauto tms. myytävänä, vaikkei ollut. Puhelut tulivat aina silloin, kun vanhemmat olivat töissä ja minä yksin kotona. Koin nuo puhelut tosi häiritseviksi.

Sitten alkoi öiset postiluukun kolistelut. Heräsin öisin siihen, kun postiluukkua availtiin ja kolisteltiin. Ihan kuin jotain keppiäkin olisi liikuteltu siinä postiluukussa. En uskaltanut avata, kun ei tiennyt kuka tai ketkä ovella olivat. Ties mitä olisi tapahtunut, jos olisin oven avannut. Sieltä myös kuiskaitiin kaikkea, kuten "Hei, hei, hei."

Joinakin öinä metsässä hiippailtiin ja osoiteltiin taskulampun valoilla kotini ikkunoita. Tyyppejä oli useampi kuin yksi.

Touhua tehtiin noin kuukauden verran, kunnes se loppui.

Pelotti, että se alkaa jossain kohtaa uudelleen, mutta onneksi ei alkanut.

Nosto!

Olin jotain 12 ja mulla oli huoneena parvi portaiden päällä, yhtenä iltana luin taskulampun valossa kun kuulin miten joku konttaa portaita  ylös ja läähättää, se kuulosti ihan ihmiseltä joka esittää eläintä ja juoksin paniikissa vanhempien makuuhuoneeseen jossa ei uskoneet ja oli vihaisia, kun herätin. 

Aikuisena olin jonkin aikaa duunissa kirjastossa, sellainen 1 kerroksinen pieni sivukirjasto. Kun sulkemisaika koetti varmistin että kukaan ei istu vessassa tai lue jossain nurkassa musiikit korvilla (kerran olin jättää yhden teinin sinne!), lukitsin oven ja suljin sälekaihtimia. Aloin  sitten  lajitella siinä palautettuja kirjoja kaikessa rauhassa kun kuulin, miten joku kulki kumisaappailla tms hyllyjen takana. Säikähdin  että jäikö multa sittenkin joku huomaamatta ja menin katsomaan, valot oli sieltä osasta kirjastoa sammuksissa ja mietin että jos joku piileksii täällä pimeässä niin se ei ole kiva tyyppi.. Pakko oli tehdä täysvalaistus ja kiertää vielä koko paikka, ei löytynyt ketään.  Jatkoin puuhiani ja silloin vessasta joka oli vajaan metrin päässä lainaustiskistä kuului hihitystä.  Ja olin kyllä katsonut sen vessankin, kahdesti!  Nappasin tavarani, sammutin valot ja juoksin ulos niin kovaa kuin jalat vaan vei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuolleet lähimmäiset eivät tule enää vuosien päästä tervehtimään? Ihmettelen vaan.

  Kyllä voivat tulla. Ei ne turhaan tule joku syy täytyy olla.  Esim. lähisukulaiseni joka kuoli n.20 vuotta sitten, olen viimeksi nähnyt hänet unessa joskus vuosi kuolemansa jälkeen,  näyttäytyi unessa ja sanoi  iloisena  että "minä muutan tänne".  Olin muuttamassa  ja talojen paikalle rakennetaan uusia taloja.  mielenkiintoista.

Unet on vaan unia. Uskon vasta kun tulevat tervehtimään valveilla. Aikamoiset kyvyt pitäisi vainajalla olla että pääsevät toisten uniin ja aivoihin.

   Jotkut uskovat että unimaailma on meidän oikea todellisuus. Ja vaikkei olisikaan niin pääseehän uniin ihan elävätkin ihmiset  ilman sen kummempia kykyjä, miksei sitten kuolleetkin.

Jahas, että tämmönen vastaus.

   Nämä ovat henkimaailman asioita ei niitä kaikki tajuakkaan.

Ei Raamattu ainakaan kiellä henkimaailman olemassaoloa, mutta ei siihen kehoteta ottamaan yhteyttäkään (ei hyvään eikä pahaan), paitsi Jumalaan rukoilemalla Jeesuksen nimessä.

Tämä tapahtui ollessani 16-vuotias, joten tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa.

Olin illan yksin kotona koiravahtina perjantai-iltana kun vanhemmat olivat ystäviensä synttäreillä. Oli talvi ja pimeä tuli aikaisin. Lähdin koiran kanssa perinteiselle iltalenkille jossain 21-22 aikoihin, asuttiin todella rauhallisella kerrostaloalueella missä ei koskaan tapahdu mitään. Jossain vaiheessa lenkkiä huomasin, että perässäni kävelee mustiin pukeutunut mies. En kiinnittänyt asiaan sen koommin huomiota, koska oltiin jo vuosia asuttu sillä samaisella rauhallisella alueella jossa ei koskaan tarvinnut pelätä mitään. Kävelin normaalisti lenkkiä koirani kanssa ja tuli omituinen tunne, tuntui siltä kun tämä mies olisi seurannut minua, hän käveli pitkään perässäni kaikki samat tiet ja polut joista kävelin. Kun lähestyin pikkuhiljaa kotipihaa, päätin oikaista pienen metsäryteikön läpi jotta pääsen nopeammin kotiin. Metsäpolulla oli aivan pilkkopimeää enkä nähnyt mitään. Kävelin normaalisti ja ihmettelin, että miksi koira kääntyi katsomaan minun taakseni ja alkoi murisemaan ja haukkumaan kuin puolustaen minua. Koiramme ei yleensä hauku juuri millekään joten ihmettelin. Käännyin, ja tämä mustiin pukeutunut mies oli about kahden metrin etäisyydellä minusta, pilkkopimeässä metsässä. Säikähdin aivan hemmetisti ja muistaakseni kiljaisin ja juoksin niin nopeasti kotiin kuin vain jaloistani pääsin, en jäänyt katselemaan perään tai että mitä mies teki tilanteessa, juoksin vain pois.

Eikä tässä vielä kaikki. Tästä kuukauden jälkeen kohtasin tuon saman miehen taas iltalenkillä, tällä kertaa jo tunnistin hänet ja huomasin hänen saman käytöksensä, kävelee perässäni kaikki samat reitit. Tällä kertaa olin fiksumpi enkä oikaissut metsän kautta kotiin vaan kuljin pidempää reittiä viereistä hiekkatietä kotiin. Mutta mies oli tällä kertaa ovelampi myös. Kun hän näki että menen kävelytietä pitkin kotiin, hän oikaisi tämän samaisen metsäpolun kautta josta menin viimeksi. Olin jo melkein kävelytien päässä lähes kotipihassa, kun hän juoksee kävelytielle läpi metsäisen ryteikön sellaisesta kohdasta jossa ei ollut edes polkua ja kysyy minulta, että ''saanko poiketa sun luona?''. Hyi h*lvetti! Vastasin, että ''et'' johon mies tokaisi lirkutellen tyyliin ''ai en vai? ;)'', juoksin täysiä kotiin. Toistan, olin 16-vuotias pieni tyttö tuolloin ja mies oli varmaan 40-50-vuotias. Kun pääsin kotiin, muistan kuinka lysähdin eteisen lattialle itkemään kun olin niin paniikissa. 

Noiden tapahtumien jälkeen kesti monta vuotta, että uskalsin olla yksin kotona pitämättä turvalukkoa päällä. Asuttiin ensimmäisessä kerroksessa, ja välttelin myös esimerkiksi olohuoneen ikkunaa iltaisin, koska ikkuna oli metsää vastapäätä ja olin nähnyt tämän samaisen miehen joskus kävelemässä siellä keskellä päivää vaikka tässä ikkunaa vastapäätä olevassa metsässä ei ole edes minkäänlaisia kävelypolkuja. Lisäksi pelkäsin monta vuotta lenkkeilyä keskellä päivääkin ja jos näin kauempaa, että vastaan on kävelemässä joku mies, vaihdoin suuntaa. Nyt melkein 30-vuotiaana kärsin tästä vielä niin, että en pysty lenkillä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista, koska on vain pakko kuulla mitä ympärillä tapahtuu. Tämä oli todella sekavasti selitetty, mutta haluaisin vaan sanoa, että pysykää turvassa naiset! Tällaisia juttuja tapahtuu valitettavasti jatkuvasti ja välillä tilanteiden uhrille käy paljon huonommin. Olen lukuisia, lukuisia kertoja pyöritellyt näitä tilanteita päässäni ja miettinyt, että mitä jos minulla ei olisi ollut koiraa mukana silloin ensimmäisellä lenkillä ja näin ollen en olisi edes huomannut/kuullut miehen seuraavan minua metsään saakka, koska koira siitä minulle ilmoitti. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui ollessani 16-vuotias, joten tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa.

Olin illan yksin kotona koiravahtina perjantai-iltana kun vanhemmat olivat ystäviensä synttäreillä. Oli talvi ja pimeä tuli aikaisin. Lähdin koiran kanssa perinteiselle iltalenkille jossain 21-22 aikoihin, asuttiin todella rauhallisella kerrostaloalueella missä ei koskaan tapahdu mitään. Jossain vaiheessa lenkkiä huomasin, että perässäni kävelee mustiin pukeutunut mies. En kiinnittänyt asiaan sen koommin huomiota, koska oltiin jo vuosia asuttu sillä samaisella rauhallisella alueella jossa ei koskaan tarvinnut pelätä mitään. Kävelin normaalisti lenkkiä koirani kanssa ja tuli omituinen tunne, tuntui siltä kun tämä mies olisi seurannut minua, hän käveli pitkään perässäni kaikki samat tiet ja polut joista kävelin. Kun lähestyin pikkuhiljaa kotipihaa, päätin oikaista pienen metsäryteikön läpi jotta pääsen nopeammin kotiin. Metsäpolulla oli aivan pilkkopimeää enkä nähnyt mitään. Kävelin normaalisti ja ihmettelin, että miksi koira kääntyi katsomaan minun taakseni ja alkoi murisemaan ja haukkumaan kuin puolustaen minua. Koiramme ei yleensä hauku juuri millekään joten ihmettelin. Käännyin, ja tämä mustiin pukeutunut mies oli about kahden metrin etäisyydellä minusta, pilkkopimeässä metsässä. Säikähdin aivan hemmetisti ja muistaakseni kiljaisin ja juoksin niin nopeasti kotiin kuin vain jaloistani pääsin, en jäänyt katselemaan perään tai että mitä mies teki tilanteessa, juoksin vain pois.

Eikä tässä vielä kaikki. Tästä kuukauden jälkeen kohtasin tuon saman miehen taas iltalenkillä, tällä kertaa jo tunnistin hänet ja huomasin hänen saman käytöksensä, kävelee perässäni kaikki samat reitit. Tällä kertaa olin fiksumpi enkä oikaissut metsän kautta kotiin vaan kuljin pidempää reittiä viereistä hiekkatietä kotiin. Mutta mies oli tällä kertaa ovelampi myös. Kun hän näki että menen kävelytietä pitkin kotiin, hän oikaisi tämän samaisen metsäpolun kautta josta menin viimeksi. Olin jo melkein kävelytien päässä lähes kotipihassa, kun hän juoksee kävelytielle läpi metsäisen ryteikön sellaisesta kohdasta jossa ei ollut edes polkua ja kysyy minulta, että ''saanko poiketa sun luona?''. Hyi h*lvetti! Vastasin, että ''et'' johon mies tokaisi lirkutellen tyyliin ''ai en vai? ;)'', juoksin täysiä kotiin. Toistan, olin 16-vuotias pieni tyttö tuolloin ja mies oli varmaan 40-50-vuotias. Kun pääsin kotiin, muistan kuinka lysähdin eteisen lattialle itkemään kun olin niin paniikissa. 

Noiden tapahtumien jälkeen kesti monta vuotta, että uskalsin olla yksin kotona pitämättä turvalukkoa päällä. Asuttiin ensimmäisessä kerroksessa, ja välttelin myös esimerkiksi olohuoneen ikkunaa iltaisin, koska ikkuna oli metsää vastapäätä ja olin nähnyt tämän samaisen miehen joskus kävelemässä siellä keskellä päivää vaikka tässä ikkunaa vastapäätä olevassa metsässä ei ole edes minkäänlaisia kävelypolkuja. Lisäksi pelkäsin monta vuotta lenkkeilyä keskellä päivääkin ja jos näin kauempaa, että vastaan on kävelemässä joku mies, vaihdoin suuntaa. Nyt melkein 30-vuotiaana kärsin tästä vielä niin, että en pysty lenkillä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista, koska on vain pakko kuulla mitä ympärillä tapahtuu. Tämä oli todella sekavasti selitetty, mutta haluaisin vaan sanoa, että pysykää turvassa naiset! Tällaisia juttuja tapahtuu valitettavasti jatkuvasti ja välillä tilanteiden uhrille käy paljon huonommin. Olen lukuisia, lukuisia kertoja pyöritellyt näitä tilanteita päässäni ja miettinyt, että mitä jos minulla ei olisi ollut koiraa mukana silloin ensimmäisellä lenkillä ja näin ollen en olisi edes huomannut/kuullut miehen seuraavan minua metsään saakka, koska koira siitä minulle ilmoitti. 

HYI HITTO! Itselle sattunut vastaavaa, tän takia mulla on AINA ulkona mukana pippurisumutetta tai hiuslakkaa jota voi tarpeen tullen suihkia ahdistelijan silmiin. Lisäksi puhelimessa on 112-sovellus joka paikantaa olinpaikkani kokoajan. Tosiaan, stay safe ladies. Surullista millaisessa maailmassa elämme. Suosittelen jokaista naista käymään itsepuolustuskurssin jotta osaatte fyysisesti puolustaa itseänne tositilanteissa jos joku käy päälle. Mutta jos ei ole ns. fyysisiä valmiuksia, hyvä keino on pistää etu- ja keskisormella ahdistelijan silmiä tai aataminomenaa ja sitten potku haaroväliin. Nämä siis jos mies käy jo ihan käsiksi ja koet olevasi vaarassa.

Vetäsin jotain henkeen niin pahasti että luulin että tukehun. Tiesin kuitenkin että ei hätää kun pystyin varovasti vetää henkeä ja yskimään, mutta kyllä sitä siinä mietti et pitääkö juosta jo naapurin ovelle kun tuntu aivan hirveälle.

Vierailija kirjoitti:

Mulla tuli kerran unihalvaus. Näin huoneen jossa nukuin, en nähnyt mitään hahmoa, mutta kuulin paholaisen naurun, joka koveni koko ajan enkä pystynyt liikkumaan. Sit kun säpsähin hereille ja rupesin äkkiä istumaan, niin se jatkuikin se nauru yhtäkkiä ja pian loppui taas. Paniikissa istuin vartin ja pelkäsin että se nauru jatkuu kohta. Pahinta tässä oli se, että en tajunnut että se oli unihalvaus, vaan luulin koko sen ajan, että se on totisinta totta. Vielä nykyäänkin mietin, että miten on mahdollista että se nauru jatkui vaikka olin jo istualtaan hereillä.

Unihalvaukset on kyl kauheita. Joskus yksin kotona ollessa päikkäreillä sain sellasen. Heräsin, mutta en voinut liikkua yhtään. Mulla oli aluks unensekainen olo että joku kattoo mua, mut en pystyny avata silmiä nähdäkseni kattooko oikeesti. Lopulta tajusin, et se oli vaan unta ja että oon hereillä, mutta fyysisesti nukun.

Mun sydän löi tosi hitaasti ja hengitys oli hidas (niin ku nukkuessa yleensä on) ja mulla oli ihan sellanen olo että mun sydän kohta pysähtyy ja en saa tarpeeks happea, tuntu et kuolen siihen paikkaan. Lopulta sain sormia ensin liikutettua ja sitten kroppa heräs pikkuhiljaa. Veri oikein kohis päässä kun sydänki alko lyömään kovempaa ja tuntu hetkeks että melkein hengästytti.

Se oli tosi jännä tunne, vaikee kunnolla ees kuvailla. Ja kauheen pelottava. Muistan ku aattelin et nytkö mää kuolen.

Sitä ennen oli tullu kerran aiemmin yöllä unihalvaus. Sillonki siihen liittyvä uni oli se että joku musta hahmo oli kumartunu mun ylle ja tuijotti mua hievahtamatta. Sillonki hetken olin jähmettyny, en pystyny liikkumaan mut silmiä pystyin muistaakseni räpyttelemään kun sillein sain sen hahmon katoamaan. Sitten pikku hiljaa jäsenet taas alko liikkumaan. Sillon ei kyl hengitys tuntunu niin vaikeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vetäsin jotain henkeen niin pahasti että luulin että tukehun. Tiesin kuitenkin että ei hätää kun pystyin varovasti vetää henkeä ja yskimään, mutta kyllä sitä siinä mietti et pitääkö juosta jo naapurin ovelle kun tuntu aivan hirveälle.

Mä myös meinasin tukehtua yksin ollessa. Sain jotenkin avokadon kuorta suuhun ja se juuttui kurkkuun/nieluun jotenkin oudosti. Taoin paniikissa rintaani ja koitin hengitellä ja sain sen suikeron jotenkin liikkeelle mutta tuli lopulta pihalle nenän kautta ja nenästä tuli verta. Jonkin aikaa tuskanhikeä pukkasi että nytkö se noutaja tuli avokadon kuoren muodossa.

Mulla on vinkki teille jotka koette joskus unihalvauksia. Itse oon huomannu sen että jos tajuan unihalvauksen keskellä että nyt on menossa unihalvaus eikä todellinen tilanne niin paras tapa herätä siitä on pysyä niin rauhallisena kuin pystyn, jos pystyn hengittämään unihalvauksen aikana niin pakotan itseni hengittämään rauhallisesti sisään ja ulos vaikka kuinka pelottas. Ja kun saan hengityksen rauhalliseksi niin herään aina heti siitä unihalvauksesta. En enää pelkää niitä kun tiiän että minä kontrolloin unihalvauksia, eikä ne kestä enää kun muutamia sekunteja rauhoittumisen takia.

Mieheni käski minun tappaa itseni. Tyylikästä, vai mitä?

Tulin töistä kotiin aika myöhään illalla ja näin miten joku juoksi  keittiöstä viereiseen kylpyhuoneeseen, yksityiskohtia en erottanut mutta selvästi ihminen. Otin sateenvarjon aseeksi ja menin perään huutaen soittaneeni muka poliisit. En ollut soittanut  ja ihan hyvä sillä mitään tunkeutujaa ei kylpyhuoneesta löytynyt! Loppuillan panin valoja hermostuneena pitkin huushollia ja hepuloin jokaista rasahdusta.

En tiedä näinkö vain harhoja väsähtäneenä mutta pelottavaa se oli!

Ajanjaksolla v.2002 - 2006 näin usein  unta minua jahtaavasta tuntemattomasta mieshenkilöstä ja muutaman kerran yhdistin nähneeni hänet myös livenä. Miehellä oli arpiset kasvot, siilitukka ja kapeat ja kalpeat kasvot. Sen silmistä huokui vihaa ja inhoa minua kohtaan. Unessa hänellä oli aina veitsi mukana ja koin sen läsnäolon erittäin painostavaksi niin, että lopulta aina heräsin. Ilmiöön sisältyi unihalvaus eli en pystynyt hahmon läsnäollessa lopulta liikkumaan.  Mielenkiintoisen tästä tekee se, että koin live-elämässä tilanteita, missä näin tämän hahmon kaksi keraa yökerhossa. Yökerhon tanssilattialla näin hänet tanssilavan reunassa seisomassa ja hän vain tuijottaa tapitti minua biisin tai parin aikana. Tällainen tilanne toistui ainakin kaksi kertaa.

Vielä mielenkiintoisemman tästä tekee se, kun sain kuulla silloin uudelta naisystävältäni tästä asiasta, vaikka en ollut hänelle kertonut mitään tästä asiasta.  No asia tuli puheeksi, kun naistystäväni oli nähnyt asunnossamme ilmestyksenäomaisesti tämän samaisen mieshenkilön keskellä päivää ja luonnollisesti oli säikähtänyt tilannetta. Mies ei ollut puhunut mitään vaan oli  seisonut keittön oviaukossa ja katsonut naisystävääni ja kadonnut. Hän kertoi minulle tästä kokemuksesta ja heti pyysin häntä kuvailemaan minkä näköinen mies oli. Hän mainitsi huonon ihon kasvoissa ja siilitukan ja sen, että mies oli  saman kokoinen kuin minä. Tämä outo asia jäi lopulta historiaan enkä saanut asiaan mitään luonnollista selitystä. Joku kertoi tämän liittyvän alteregoon, mutta en keksi järkeenkäypää selitystä.

Mull on moniakin tapauksia... yx teini ajoilta. Oli syksy ja pimeää..vanhemmat viettämäs saunailtaa tutuillaan ja sisko koiramme kans kaverillaan..Minä yksin rivarikodissamme ja yläkerran huoneessani.Poikakaveri saattoi sinne ennen kotiin lähtöään.Sanoin hänelle, et mitä jos toi lamppu sammuu,kun lähtee ja jään yksin pimeään taloon?Asunnosta oli muut valot pois päältä tai sit kun poika lähtis...Ja kun kuulin auton renkaiden äänet hiekkatiellä pois menossa- valot sammu!

Asuin niihin aikoihin aikuisena yksin ja taas rivitalos, päädys metsän vieres.Oli syksy, oikeesti ja pimeä ehtiny laskeutua siinä,kun istuin koneellani olkkaris 22-23 aikoihin...kuulin jostain yhteispihalta päin ihme kumahtelua tms..en vielä kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota..äänet lähestyivät,kuin raskaita askelia..sitten ne alkoivat nousemaan mun ulkoportaita pitkin.Asuin päädys toises krs,johon johti omat ulkoportaat talon päädystä ja omalta aidatulta pihaltani.Nousin ylös äkkiä katsom,että mitä ihmettä tapahtuu??!! EI ketään portais ja ryntäsin tsekkaa et ulko ovi oli kunnol kiinni.Äänet hiljeni.Ikinä kokenu vastaavaa.Sitten myöhemmin yks kerta nukuin jo makkarin ikkuna oli raollaan..havahduin taas samanlaisiin askel ääniin ja pomppasin sängystä ylös tsekkaa ulko oven. 2 x tapahtui.Sitten oli joskus kovia tömähdyksiä oveen,eikä kukaan ollut tai edes voinut olla oven takana tai heitellyt siihen...

Ja monia muita juttuja...Nyt asun isos maalaiskartanos, joka kohta 100v. vanha-ei pelota <3 ..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena olin yksin kotona, 10-vuotias jo. Oltiin muutettu vanhempien erotessa huonolle alueelle, jolla paljon pultsareita. Leikkipihallakin oli ensimmäisinä päivinä joku aikuisten sekakäyttäjien joukkotappelu, missä joku jälkeenpäin ajatellen olisi voinut kuollakin. Se vähän säikäytti kun kesken leikkien sinne vaan tuli jostain lähigrilliltä, joku nainen kiljui ja provosoi ja muutama mies alkoi hakata toisiaan, monta muuta mölysi... ensivaikutelmani alueesta...

Yhtenä päivänä olin yksin kotona aamulla ennen kouluunmenoa, vanhemmat lähteneet töihin (muutettiin aluksi samaan osoitteeseen vaikka oli se ero vireillä), pikkusisarukset viety päiväkotiin. Joku soitti ovikelloa ja ajattelin, että iskä kun monesti käväisi kotona, en yltänyt katsomaan ovisilmästä. Avasin oven ja sieltä yksi örisevä, pelottava mies yritti tunkea sisään. Oli yksi tunnistettavimmista spurguista siellä, ei ikinä edes selviämäänpäin vaan lähes puhekyvytön, örisi, silmät tuijotti, haisi, tosi rähjäisen, melkein 2-metrinen mies kuin zombi. Onneksi sain paiskattua oven kiinni! Se jäi jotain raapimaan ovea ja uikuttamaan ja örisemään ja mua pelotti aivan helvetisti! Juoksin soittamaan isälle, joka vei sitten minut kouluun ja illalla ajettiin sen spurgun ohi autolla, sen löysi lämpimällä helposti pihapiiristä, isä uhkaili sitä sen verran vakavasti, ettei helposti unohtaisi. Ilmeisesti se oli oikeasti ollut matkalla ylemmän kerroksen asuntoon kaverilleen.... no, toi oli kyllä pelottavinta, mitä onneksi on tapahtunut, säikähdin vaan ja kyllä itkinkin sen ikäisenä.

Voitte ehkä kuvitella kuinka paljon sitten säikähdin ja pelkäsin kun olin yksin kotona ja makuuhuoneen ovenkahva alkoi rymistä kuin joku hakkaisi sitä ja yrittäisi saada auki. Asunnossa oli makkarin ikkuna ja parvekkeen ovi auki ja veto sai vanhan ovenkahvan hakkaamaan ihan täysillä, mutta se nyt ei käynyt ekana mielessä lapsena...

Kerran oltiin isän ja pikkusisarusten kanssa yö kotona. Ikkunan alla joku spusseporukka alkoi juhlia ja piti kovaa ääntä. Aivan aineissa kaikki tietysti, ettei mölinässä ollut mitään järkeä. Isä käytti meidän koiraa ulkona ja ilmeisesti porukan miehet oli kiusanneet jotain ulkopuolista ihmistä, joten isä jäi käskemään niitä. Asuttiin alakerroksessa, joten kuultiin suljetusta ikkunastakin kun eivät lähteneet ja se meni tappeluksi. Piiloteltiin sisarusten kanssa sängyssä kun tilanne meni tappeluksi. Pelotti oikeasti, että tappaako ne isän siellä vaikka jollain teräaseella tai muuten kun oli ylivoima. Kostain syystä veljeä ei pelottanut yhtään, se sanoi vaan että iskä pistää ne häipymään. Meni ihan hiljaiseksi kun isä tuli takaisin ilman naarmuakaan, oli yksin pelotellut ne pois. Oikeastaan tosi onnekasta, että oli fyysisesti vahva isä kuvioissa, koulukaverit sielläpäin oli moni yksinhuoltajaäitien lapsia. Ainiin, tuossahan en ollut yksin ollenkaan...

Jaoin myös mainoksia myöhemmin sillä alueella veljen kanssa ja joskus piti vaan jättää mainokset sinne rapun eteen löydettäväksi kun rappukäytävissä oli jotain housuihinsa kusseita narkkareita, jotka ei päässeet asuntoihinsa sisään, eihän niistä tiedä ja parissa asunnossa oli jotain tappajakoiria, mitkä tuntui tulevan ovesta läpi enkä uskaltanut niiden pahimmin räyhäävien koirien rapuissa lopulta kulkea. Ei kukaan kyllä koskaan valittanut, tosin aika usein ne ovelle jätetyt lehdet oli meitä vastassa vielä seuraavalla kierroksella. Mutta pelotti varsinkin ne narkkarit siellä rapuissa.

Todella hyvä, että kirjoitit lapsen näkökulmasta asuinalueen turvattomuudesta.

Näitä tarinoita ei paljoa missään näy.

Vuokranantajien pitäisi sijoittaa alkoholistit eri taloihin, eikä sinne missä asuu lapsiperheitä.

Ilmeisesti siinä ajatellaan, että tasa-arvoisuuden vuoksi he saavat asua muiden ihmisten joukossa, mutta lasten turvallisuus täytyy olla ensisijainen asia. Aikuisilla on aina mahdollisuus hallita omaa juomistaan, mutta lapset ovat avuttomia.Et ole tietoinen, että lapsiperheiden vanhemmat myös juovat. Älä leimaa alkoholismia perheettömien syyksi.

Inhottavaa, että lasten leikkipaikka ei ole sekään turvallinen lapsille.

Mulla on keittiössä kaksiovinenlasikaappi, sisällä käyttölautasia, laseja yms.

Kerran kun olin juuri tarttumassa ovennuppiin lasit meni hämähäkkikuvioiseksi ja räjähti, lasinpaloja löytyi vastapäätä seinää!

Onneksi ei muhun osunut.

Kerran olin syömässä keittiössä kello tuli 17, näin silmäkulmassani mustan vilahtavan eteisessä. Menen paniikkiin, mikä se oli..murhaajan housunpuntti?!

Pelkäsin todella, otin harjan tuekseni ja hipsuttelen olkkariin sydän kurkussa.

Se olikin musta kissa, joka oli tullut vierailulle pihaoven kautta.

12v leikittiin hiekkakuopilla oli kesäilta hämärtymässä kaverit lähti kotiin, mä jäin vielä. Kun käännyin näin puiden latvojen yläpuolella valopallon, se vain hengaa siinä, tuijotan sitä ja jostain syystä juoksen mahanalus jalkoja täys kotiin.

Mikä se siis oli? Ufo mikäsmuu.

Unihalvaukset ovat karmeita.

Kerran taas sellainen oli unessani pimeää mutta näin kuitenkin näkyjä.

Mustia hahmoja ja esineitä leijui ympärilläni. Joku tarttu käteeni, makasin vain kauhuissani, kunnes heräsin kun kiljuin kauhuissani.

Olen potenut pimeänkammoa että kaikki valot päälle jos yöllä joutuu vessaan.

Mielestäni pääsin pimeänpelosta, mutta nuo unihalvaukset ovat karmeita.

Kerran tunsin että on vaikea hengittää, joku rutistaa lujaa, mutta varmaan piru istui rinnallani.

Monesti näen lierihattuisen mustan hahmon joka lähestyy sänkyäni.

Yleensä työnnän nilkat peiton alta, enää en sängyn alla piilee mörkö!

Minulla on koira, jota ulkoilutan aina ne samat reitit aamulla ja illalla. Koirani on Saksanpaimenkoira, joten luulisi, että saisi sen puolesta lenkkeillä suht rauhassa.

Pari vuotta sitten lähdin aamuvarhaisella tavanomaiselle tunnin lenkille, kunnes minua vastaan kävelee kadulla mies, jolla on huppu päässä. Hän hymyili ja sanoi, että onpas hieno koira. Hymyilin takaisin ja jotain pientä small talkia siinä oli. Jatkettiin matkaa. En kiinnittänyt mieheen sen kummemmin huomiota enkä ajatellut muuta, kuin että hän vaan kehui koiraani.

Lenkkeiltiin aika ripeästi ja kun koirani pysähtyi nuuhkimaan jotain ruohotuppoa, niin vilkaisin taakseni ja näin tämän miehen kävelevän vähän matkan päässä perässä. En ajatellut tuolloinkaan minkään olevan hullusti. Jatkettiin taas eteenpäin ja päätin oikaista sellaisen valaistun pururadan läpi ja jäin siinä sitten keräilemään koirani jätöksiä ja taas katsoin taakseni ja näin, että tuo mieskin tulee pururadalle melko ripein askelin kädet taskussa, pää painuksissa. Kuulin, että mies myös höpöttää jotain itsekseen (en kyllä huomannut hupun alta, että olisiko ollut jotkut kuulokkeet ja puhuiko puhelimessa). Silloin tuli vähän palan tunne kurkkuun, että tuleeko hän ihan vaan sattumalta myöskin samaan paikkaan, kuin mekin.

Jatkettiin lenkkiä, kuin en olisi kiinnittänyt mitään huomiota takana tulevaan, vaikka tässä vaiheessa hän kyllä sai huomioni. Kuulin, kuinka ripeät askeleet tuntui takana lähestyvän ja nyt koirakin huomasi. Pysähdyin, jotta mies pääsee ohi ja hän menikin ohi ja naureskellen huusi jotain "böö!" ja lähti pururadalta pois sellaista pienempää polkua. Välillä katselin taakseni, mutta tehtiin lenkki loppuun ja kun pääsin takaisin kotitielle näin tuon miehen seisomassa edessä päin ja koirakin alkoi jo vähän muuttumaan levottomaksi, kun varmaan aisti minun levottomuuden. Päätin sitten vaan mennä ohi ja tuo mies sanoi, että "hienolta näytät sinäkin" ja iski silmää ja oli jotenkin todella häiriintyneen oloinen. Mutisi jotain mistä en saanut mitään selvää ja mentiin vaan nopeasti ohi.

Lopulta tuo mies seisoi meidän pihassa takanani. Koira alkoi murisemaan ja haukahtikin, kun mies teki jotain ihme liikkeitä ja piti jotain omituista höpinää ja mm. huusi, ettei koira häntä estele :D äkkiä vaan sisälle ja ovi lukkoon. Kyllä muutaman kerran mietin lenkkivalintaani ja pyrin kulkemaan sellaisissa paikoissa, jossa on asumusta koko ajan lähellä ja hyvä valaistus. Myös puhelin koko ajan saatavilla. Enpä tuota miestä enää onneksi nähnyt. En tiedä mikä hörhö oli.