Lue keskustelun säännöt.
Pelottavinta, mitä sinulle on tapahtunut yksin ollessasi?
"Pelkäättekö omakotitalossa"-keskustelun innoittamana! Pelottavinta mitä teille on tapahtunut yksin ollessanne?
Kommentit (1816)
Bsbsbbs kirjoitti:
Nuo jotka sanoo että raamattu sanoo noin, vaikka itse en ole uskossa niin olen huomannut et jos haamuille sanoo sanan Jeesus niin ne vihastuu, ja jos ihminen saa tietää että ei tämä ole kuollut sukulainen joka tullut vierailulle niin kummituksesta joka esittää vaikka sitä lempeää äitiä joka kuollut tulee aggressiivinen
Tottakai pahat henget vihastuu ja pelästyy, kun mainitaan Jumalan Pojan, Jeesuksen nimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeb eli et ole kohdannut itse mitään ns selittämätöntä tai fyysistä päälle tuloa, turhaa nollata ihmisiä jotka on kokenut.
Sulle tuli ns. Yhtä kokemus, ruumiisi ja tajuntasi on samaa ympäröivän maailman kanssa.
Riittää yleensä hajottamaan tajuntaa, huumeiden käyttäjät kokee samaa harhaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuin yksiössä Helsingin keskustassa. Olin masentunut, mutta en ollut saanut mitään hoitoa vielä silloin. Näin usein painajaisia, jotka tapahtuivat sängyssäni. Painajaisen aikana tunsin olevani hereillä. Ne olivat helvetillisiä hetkiä.
Eräänä yönä näin unta, että minut anaaliraiskattiin. Kyseessä ei ole mikään seksuaalifantasia, eikä vitsi. Uni oli kamala.
Kun heräsin, tunsin terävää kipua peräaukossa. Menin vessaan ja vuosin verta. Mitää sairautta minulla ei ollut.
Toinen tapaus samoilta ajoilta:
Olin sängyssäni, juuri sammuttanut yövaloni, kun kuulin keittöstä erittäin kovan kilauksen, kuin joku olisi iskenyt esim veitsellä tai kattilankannella tiskipöytään lujaa. Se ei ollut tiskipöydälle pudonneen esineen ääni, vaan iskun ääni. Sen verran sisuunnuin ja halusin pitää mielenterveydestäni kiinni, että pakotin itseni ylös ja katsomaan, mikä siellä oli kilahtanut.
En löytänyt mitään selitystä.
Se oli kamalaa aikaa, ja jokainen yö oli koettelemus. Onneksi sain apua ja muutin muualle.
Olisiko joku voinut päästä asuntooni ja mielesi työntänyt asian sivuun painajaisena? Rajusta painajaisunesta kun voi jäädä todellisesta vaikuttava haamukipu muttei kyllä verenvuotoa!
Tulee mieleen se joskus 90-luvulla nukkuvien naisten asuntoihin, siis ihan täällä kotosuomessamme vaikka kuulostaa jenkkisarjalta, murtautunut tyyppi joka harrasti seksiä uhriensa kanssa, ei tosin anaalisesti eikä väkivaltaisesti. Poliisit eivät ymmärrvästi uskoneet, ennekuin ilmoituksia tuli useampia.
Raiskaus on aina väkivaltaa. Raiskaus ei ole seksiä. Kuvottavaa vähättelyä.
Herranen aika nyt. Tarkoitin ettei lyönyt, sitonut tms vaan osa uhreista oli jopa yhteistyössä kun puoliso nukkui vieressä ja luuli tietenkin, että oma ukkohan se vain. Tai no, itse varmaan hermostuisin jos herätettäisiin keskellä yötä seksillä mutta yksi uhreista oli kiitellyt aamulla miestään "ihanasta yllätyksestä"
Miten muka ei tunnistanut, että kyseessä ei ole oma mies? Oli vaikka ihan pimeääkin.
Tässä pari kuumottavaa lenkkeilytarinaa, jotka saavat teidät kaikki kääntymään sohvaperunoiksi. Juoksen siis metsässä, eli pururatakaan ei minulle kelpaa, vaan vähintään luontopolku sen on oltava. Siksi vaaran sattuessa tilanne onkin erityiscreepy, koska lähin auttaja voi olla, ja yleensä onkin, satojen metrien päässä.
1. Tämä tapahtui melkein neljä vuotta sitten, kun juoksin chillisti lenkkipolkua pitkin ja nautin kevään tuoksuista, äänistä ja lämmöstä. Olin sillä hetkellä aika lähellä uimarantaa, joten olin ihmeissäni ja ärtynyt, kun yhtäkkiä n. parinkymmenen metrin päässä polulla nökötti koira. Irrallaan, eikä omistajaa näkynyt mailla halmeilla. Perus kultaisellenoutajalle olisin todennut vain aijaa ja kävellyt ohi, mutta tämä koira ei todellakaan ollut mikään tavallinen Sesse, vaan ennemminkin sellaista puskii Brutus-settiä, eli pitbullterrieri. Se murisi, päästi uhkaavia haukahduksia ja hiipi minua kohti ja ajattelin pienissä kuumotuksissa, että omistaja on varmasti ihan lähettyvillä metsässä ja tulee kohta, mutta paikalle ei ilmestynyt ihmisiä ollenkaan. Lähdin sitten peruuttamaan hyvin hitaasti taaksepäin ja koira seurasi samaa vauhtia perässä, yhä kovempaa muristen ja luimistellen. Silmäilin maastoa ympäriltäni etsien kiveä tai keppiä, jolla puolustautua, mutta maassa oli vain hassuja pikku risuja. Kun koira oli noin viiden metrin päässä minusta, se pysähtyi ja otti hyökkäysasennon ja sillä hetkellä olin jo paskanjäykkänä pelosta ja minua esti kirkumasta ainoastaan tieto siitä, että se vain villitsisi petoa.
Sitten, viime hetkellä, metsästä astui esiin spurgu minun ja koiran väliin. Hän torui koiraa sössöttävällä, poissaolevalla äänellä, laittoi sen remmiin ja talutti eläimen horjuvin askelin ohitseni. Kun he ohittivat minut, miehestä lähti sietämätön pinttynyt hien, lian, kusen ja savun löyhkä ja pitbull puhkesi hillittömään, raivoisaan räksytykseen, riuhtoi ja tempoili narussa ja yritti päästä kimppuuni. Omistaja veti koiraa eteenpäin, eikä ollut huomaavinaan minua. Olisin antanut retkun kuulla kunniansa, mutta pelkäsin, että tämä olisi kostoksi päästänyt koiran jälleen irti, siispä pysyin hiljaa. Että semmonen munanjatke tällä elämäm kallulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2. Viimevuotinen kauhunhetkeni. Olin muuttanut uuteen kämppään ja samalla vaihtui myös lenkkeilymaastokin, uusi lenkkini kulki pienehkön järven ympäri ja oli n. viiden kilometrin nakki. Tässä vaiheessa tein aamuvuoroa ja siitä syystä jätin talvisin metsälenkit lähinnä viikonlopulle aikaisen pimeäntulon takia. No, huomasin, että täällä päin metsä oli aika suosittu muidenkin ihmisten keskuudessa ja varsinkin viikonloppuna polut olivat täynnä retkeilijöitä valoisaan aikaan. Tilanne oli hankala siksi, että polku oli lähes kaikkialla hyvin kapea ja ohittaminen aika vaikeaa. Todella usein oli siis pysähdyttävä ja tyydyttävä kävelemään ventovieraan jonon perässä välillä useita kymmeniä metrejäkin.
Yhtenä helmikuisena päivänä olin vähän myöhempään liikkeellä ja hämärässä minua vastaan juoksi mies otsalamppu päässä. Mikä kuningasidea, ajattelin, ja kotona laitoin äidille viestiä, olisiko hänellä ylimääräistä otsalamppua antaa. Olihan hänellä ja seuraavana lauantaina lähdin kiertämään järveä vain hiukan ennen auringon laskemista lampun kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja lunta oli juuri satanut hiukan, joten laskin, että ehtisin kiertää järven ennen täyttä säkkipimeyttä.
jatkuu
Kun suuntasin luontopolulle, olivat päiväretkeilijät jo tekemässä lähtöä ja muutama heistä tulikin alussa vastaan. Sen jälkeen sain juosta puolisen tuntia rauhassa. Aurinko oli painunut mailleen ja hämärä alkoi laskeutua siinä vaiheessa, kun olin juossut noin kaksi kolmasosaa järven ympäryksestä ja silloin näin hänet ensimmäistä kertaa. Tai ennemminkin kuulin: Mies tömisteli minua kohti kymmenien metrien päässä ja hämärässä hän näytti ennemmin tummalta pikku siluetilta näin aluksi. Hän elehti käsillään, koko vartalollaan, kiivaasti ja raivosi ja ärisi jotain. Ohikiitävän säikähdyksen jälkeen päättelin, että miehellä oli luultavasti napit korvissa ja hän juttelee jollekin puhelimessa. Totesin, että siinäpähän paasaa, mennään ohi vain.
Valoisaan aikaan olisin varmasti tajunnut heti, että miehessä jotain on pielessä, mutta yhä lisääntyvä pimeys blurrasi näkyvyyden, eikä otsalamppukaan antanut tarpeeksi hyvää valaistusta, kun kyseessä oli kuitenkin kymmenien metrien päässä oleva hahmo. Siksi kiinnitinkin ensin huomiota hänen vihaiseen puheeseensa: Se ei kuulostanut riitelyltä. Se kuulosti poissaolevalta ja tasaisen kiihtyneeltä, eikä hän antanut olettamalleni vastapuolelle langan toisessa päässä puheenvuoroja. Yksinkertaisesti, keskustelu ei kuulostanut dialogilta, vaan ennemmin siltä, että mies ei olisi edes tiennyt, mitä puhui ja miksi. Pieni epäilys alkoi vallata mieleni ja pysähdyin niille sijoilleni.
Ja sitten mies oli tarpeeksi lähellä, että kuulin selvästi, mitä mies ragesi. Hän ei puhunut lauseita, tai argumentteja. Puhe oli pelkkiä yhden tai kahden sanan yksittäisiä manauksia, suunnilleen: "V'ttu!" "P'skan v'tut!" "S'atana ärsyttää!" "Helvetti!" "Ärsyttää helvetti!"
Eikä miehellä ollut kuulokkeita korvissa, eikä puhelinta. Hän puhui itsekseen ja hänen kasvonsa olivat lähes eläimellisen murhanhimoisessa irveessä. Pelko hiipi lamaannuttavana päähäni ja tiesin, että tuota miestä ei kannattanut ohittaa läheltä, ainakaan, kun on hänen kanssaan kaksin pimenevässä metsässä, lähimmän ihmisen ollessa ties kuinka kaukana.
Siirryin polulta muutaman metrin sivummalle, kunnes seisoin jo järven jäällä, sillä halusin antaa tälle itsekseenraivoajalle todella, todella ison hajuraon.
Mieskin oli tietysti huomannut minut ja ohittaessaan kääntyi minua kohti. "Mitä v'ttua sä sillä saatanan lampulla mua tuijaat? Ootko joku v'tun etsivä mukamas, hä?!" Hän rääkäisi ja otti pari askelta minua kohti. Silloin käänsin hänelle selkäni ja säntäsin järven jäälle. Juoksin taakseni katsomatta suoraan järven poikki takaisin uimarannalle, josta luontopolku alkoi ja vasta laiturilla uskalsin katsoa, oliko mies lähtenyt perääni. Ei ollut, joten vedin siinä henkeä helpottuneena. En lenkkeillyt moneen viikkoon sen jälkeen ja nykyään olen ihan tyytyväinen päiväsajan retkeilijä-invaasioon. Nykyään myös pidän huolen siitä, että ehdin ulos metsästä hyvissä ajoin ennen auringonlaskua, jos olen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolleet ovat kanssamme. Jos joku asia toistuu aina uudestaan niin henget yrittävät kommunikoida. Henget voivat olla sidoksissa paikkaan eivatkä pääse siirtymään muualle. Kipua voi tuntua silloin kun joku henki ottaa sinuun yhteyttä, voit tuntea kuolleen viimeiset hetket tai joku pahan olento haluaa satuttaa sinua. Myös tunnistamattomat äänet voivat liittyä tähän. Jos luulet, että siellä kummittelee niin hanki joku EVP tallennin tai vastaava laite.
Olin vasta vähän aikaa asunut maalla omakotitalossa. Olin yksin aamupalalla keittiön pöydän ääressä kun yhtäkkiä KOKO TISKIKAAPIN SISÄLTÖ kuppeineen tippui kaapista ja kaikki särkyi. Kyllä tuli itku säikähdyksestä...enkä asu enää sielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin ennen kerrostalossa jonka pihasta lähti polku pururadalle ja kävin siellä säännöllisesti iltalenkillä, kerran sitten lenkille lähtö venyi todella myöhäiseksi ja kello oli jo 21 kun lähdin kotoani. Ensin mietin että jätän lenkkeilyn siltä illalta mutta siitä oli tullut minulle rentouttava iltarutiini. Ajankohdasta johtuen en nähnyt ketään vaikka yleensä vastaan tuli koiranpissittäjiä ja muita lenkkeilijöitä, hölkkäsin hiljalleen musiikit korvissa ja nautin olostani. Äkkiä näin että pururadan reunassa seisoi mies huppu päässä ja katsoi minua, erotin vain silmälasien kiillon hupun alta. Oletin miehellä olevan koira jonka merkkailua odotteli, kunnes jokin sai minut vilkaisemaan taakseni ja näin miehen kävelevän kovaa vauhtia perässäni, ilman koiraa. Aloin juosta nopeammin ja samoin mies. Käännyin polulle joka vei jonkun talon pihaan ja seuraajani luovutti, kyykin puupinon takana piilossa jonkin aikaa kunnes livahdin nopeasti talon pihan läpi valaistulle asfaltille.
Lapsuuskotini lähellä oli portaat tyhjään, en tiedä mihin ne olivat joskus johtaneet mutta niiden päässä oli vain läpitunkematon pensaikko ja puita. Kerran lenkitin perheemme koiraa kun se nosti päätään ja alkoi murista, seurasin koiran katsetta ja näin portaita nousevan harmahtavan, jotenkin läpikuultavan mieshenkilön lierihattu päässä ja jonkinlainen laukku kädessä. Mies "imeytyi" pensaaseen ja katosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keuhkokuume
Luulin oikeasti kuolevani siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Irrallaan juossut iso uhkaavan näköinen koira
- Parvekkeelleni pyörätelineen avulla kiivennut vieras tyyppi
- Kurkkuun jämähtänyt irttarimöykky
- Keskenmenoksi luulemani verenvuoto taloyhtiön saunassa
- Herääminen ampiaisen pistoon (olen allerginen)
Todellisuus on pelottavampaa kuin kummitukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi juttu, joka on jäänyt mietityttämään... Kävelytin kerran koiraa ulkona illalla omakotitaloalueella, kun naapuruston katoilta alkoi kuulua kummallista ääntä, kuin jokin eläin - ei mikään pieni, äänen perusteella - olisi juoksennellut katolta toiselle. Koiranikin huomasi äänen. Mitään ei näkynyt, ei vilahdustakaan, mutta ääni alkoi liikkua ihan älyttömän nopeasti, ensin yhdellä katolla ja sitten toisella. Lopulta tuntui siltä, kuin "juoksijoita" olisi tullut enemmänkin. Mutta edelleenkään mitään ei näkynyt. Katu oli kyllä hyvin valaistu.
Varmaan jokin luonnollinen selitys tuolle on, mutta koira ja minä juostiin nopeasti karkuun, kun alkoi pelottaa!
Oravanpoikaisia - koettu on!
Heräsimme kerran perheen kanssa vuokramökillä tähän todella kovaan ja pelottavaan ryminään katolla ja seinissä ja kun viimein uskalsimme aukaista oven - meitä ryntäsi vastaan 5-6 iloista oravanpoikasta yhtään pelkäämättä meitä ihmisiä.
Hädissämme pistimme oven kiinni ja naurahdimme pian helpottuneena - ei mitään vaarallisia otuksia, vaan suloisia pieniä oravanpoikasia, mutta villieläimiä kuitenkin, olisivat voineet purra.
Komppaan. Oravanpoikasista lähtee ihan mieletön mekkala kun sille päälle sattuvat!
En vieläkään keksi tälle tapahtuneelle mitään järjellistä selitystä.
Olin juuri täyttänyt 12 vuotta. Vietin silloin vielä perinteiset lasten synttärit, koristeita, ilmapalloja, kakkua, leikkejä.
Tulin seuraavana päivänä koulusta ja pyörätuolissa istuva pappani (pysyvästi, ei siis päässyt edes autettuna siitä kuin sänkyyn ja takaisin) oli huoneessani korkealla tuolilla riisumassa koristeita verhotangostani. Olin tietysti ihmeissäni, koska pappa ei ollut noussut tuolista yli viiteen vuoteen. Hänellä ei myöskään ollut mitään mystisiä kaksoisveljiä, jotka olisivat olleet tuolloin talossamme. Katsoin pappaa silmiin ja kysyin että miten hän on sinne päässyt. Hahmo vastasi matalalla äänellä "Pappa se vähän auttelee Toukkaa" Toukka oli papan hellittelynimi minulle kun olin taapero.
Juoksin alas etsimään papan pyörätuolia että voisin auttaa hänet alas, ennenkuin mitään sattuisi. Tuoli oli poissa. Siinä samassa sain soiton äidiltäni joka käski minun istua alas. Pappa oli menehtynyt sydänkohtaukseen samana aamupäivänä.
Juoksin ulos talosta itkien ja katsoin pihaltamme ikkunaani. Ne serpentiinit tosiaan oli riisuttu verhotangostani. Sisälle taloon en uskaltanut mennä ennenkuin äiti tuli kotiin. Kerroin äidille tästä ja hän totesi vaan "Halusit tietysti kuvitella että pappa hyvästeli sinut" eikä uskonut.
Seuraavana yönä näin vielä unen, jossa pappa käveli, terveen ja hyvinvoivan näköisenä isoa kultaista porttia kohti ja vilkutti minulle sanoen "Pappa lähtee nyt, hei sitten Toukkaseni" Aamulla oli ihmeellisen levollinen ja tyyni olo. Ehkä pappa tosiaan hyvästeli minut?
Vierailija kirjoitti:
En vieläkään keksi tälle tapahtuneelle mitään järjellistä selitystä.
Olin juuri täyttänyt 12 vuotta. Vietin silloin vielä perinteiset lasten synttärit, koristeita, ilmapalloja, kakkua, leikkejä.
Tulin seuraavana päivänä koulusta ja pyörätuolissa istuva pappani (pysyvästi, ei siis päässyt edes autettuna siitä kuin sänkyyn ja takaisin) oli huoneessani korkealla tuolilla riisumassa koristeita verhotangostani. Olin tietysti ihmeissäni, koska pappa ei ollut noussut tuolista yli viiteen vuoteen. Hänellä ei myöskään ollut mitään mystisiä kaksoisveljiä, jotka olisivat olleet tuolloin talossamme. Katsoin pappaa silmiin ja kysyin että miten hän on sinne päässyt. Hahmo vastasi matalalla äänellä "Pappa se vähän auttelee Toukkaa" Toukka oli papan hellittelynimi minulle kun olin taapero.
Juoksin alas etsimään papan pyörätuolia että voisin auttaa hänet alas, ennenkuin mitään sattuisi. Tuoli oli poissa. Siinä samassa sain soiton äidiltäni joka käski minun istua alas. Pappa oli menehtynyt sydänkohtaukseen samana aamupäivänä.
Juoksin ulos talosta itkien ja katsoin pihaltamme ikkunaani. Ne serpentiinit tosiaan oli riisuttu verhotangostani. Sisälle taloon en uskaltanut mennä ennenkuin äiti tuli kotiin. Kerroin äidille tästä ja hän totesi vaan "Halusit tietysti kuvitella että pappa hyvästeli sinut" eikä uskonut.
Seuraavana yönä näin vielä unen, jossa pappa käveli, terveen ja hyvinvoivan näköisenä isoa kultaista porttia kohti ja vilkutti minulle sanoen "Pappa lähtee nyt, hei sitten Toukkaseni" Aamulla oli ihmeellisen levollinen ja tyyni olo. Ehkä pappa tosiaan hyvästeli minut?
Ihana (ja karmiva) tarina :,3
Mitä tämä ketju on opettanut?
1. Pureskele ruokasi hyvin
2. Katso video Youtubesta miten saat suoritettua Tee-Se-Itse-Heimlichin
3. Sido foliopallo kiinni ettei se vaella kämpässä
4. Poista lasten leluista paristot
5. Älä lenkkeile yöllä
6. Kun kissasi kuolee, hanki manaaja
Oravanpoikaisia - koettu on!
Heräsimme kerran perheen kanssa vuokramökillä tähän todella kovaan ja pelottavaan ryminään katolla ja seinissä ja kun viimein uskalsimme aukaista oven - meitä ryntäsi vastaan 5-6 iloista oravanpoikasta yhtään pelkäämättä meitä ihmisiä.
Hädissämme pistimme oven kiinni ja naurahdimme pian helpottuneena - ei mitään vaarallisia otuksia, vaan suloisia pieniä oravanpoikasia, mutta villieläimiä kuitenkin, olisivat voineet purra.