Pelottavinta, mitä sinulle on tapahtunut yksin ollessasi?

Asuin tuolloin ulkomailla, ja olimme olleet kämppikseni kanssa työpaikan kesäjuhlissa toisella paikkakunnalla. Pääsimme firman bussikyydillä takaisin kaupunkiin, ja pyysimme kuskia jättämään meidät vähän lähemmäs omaa naapurustoamme; tämä ei siis ollut mikään varsinainen pysäkki, ja tiesimme että joutuisimme kävelemään erään hieman epäilyttävän naapuruston läpi päästäksemme asunnollemme. Olimme kuitenkin iloisessa hiprakassa, joten tämä ei meitä pelottanut.

Siinä hieman siksakkia kävellessämme kuulimme yhtäkkiä lasin helinää ja vilkaisimme, mistä ääni kuului: näimme kolme huppupäistä hahmoa suljetun apteekin edessä, sinne siis murtautumassa. Yht'äkkiä kolmikko huomasi meidät (etäisyyttä oli jotakuinkin 100 metriä), ja he lähtivät välittömästi kulkemaan meitä kohti reippain askelin. Minä ja kämppikseni (mies) selvisimme noin nanosekunnissa pikku kännistämme. Rupesimme juoksemaan asuntoamme kohti, mutta matkaa oli vielä kilometri. Kolmikko huuteli peräämme, jotain inhottavaa minuun liittyen, sen verran muistan. Käkättivät myös kuin mielipuoliset. Olin kauhun vallassa - koko kortteli oli unessa, ei ollut ketään jolta pyytää apua, eikä siinä paniikissa tullut mieleenkään ruveta kaivamaan esiin puhelinta. Kämppikseni juoksi rinnallani, aina silloin tällöin poimien jotakin pieniä kivenmurikoita tms., kunnes jossain vaiheessa sanoi minulle, että JUOKSE. Kolmikko saavutti meitä koko ajan. En jäänyt sen enempiä pohdiskelemaan vaan spurttasin kohti kotia niin, että Usain Boltkin olisi ollut kateellinen. Vilkaisin kerran taakseni ja näin kuinka kämppis heitteli kiviä kolmikkoa kohti. He eivät tästä juuri välittäneet. Toista kertaa en taakseni katsonut, juoksin minkä jaloistani pääsin ja olin hyperventilaation partaalla kun vihdoin räpelsin avainta ulko-oveen. Juoksin sisään asuntoon (2. kerros) ja menin heti ikkunaan katsomaan, mihin kaverini oli jäänyt. Olin kauhusta jäykkänä, että siellä häntä nyt piestään kuoliaaksi. En siinäkään vaiheessa tajunnut soittaa apua; olin liian shokissa ajatellakseni selkeästi. 

Parin (erittäin pitkältä tuntuneen) minuutin jälkeen kuulin, kuinka ulko-ovi kävi, ja joku juoksi rappusia ylös. Ensin säikähdin, että kolmikko oli löytänyt minut, mutta helpotuksekseni se oli sittenkin kämppikseni - hiestä märkä, vitivalkoinen, tärisevä olento. Hän oli heitellyt kiviä tätä kolmikkoa päin ja vihdoin tajunnut, että se ei auttanut: oli sitten itsekin ottanut spurtin, hieman kiertoreittiä, että oli onnistunut eksyttämään heidät. Olimme valveilla seuraavat 3 tuntia, sydämet pamppaillen. Onneksi jääkaapista löytyi jämäoluita, joita lipitimme pelkotilaamme. Tuon jälkeen emme sitten lähteneetkään samoilemaan epäilyttäville kaduille keskellä yötä (tai muulloinkaan). En tiedä, mitä olisi käynyt, jos nuo hullut olisivat saaneet meidät kiinni. Voin yhä kuulla korvissani sen ällöttävän, eläimellisen huutelun ja kähisevän naurunröhötyksen. Hyh.

Vierailija kirjoitti:

Asuin tuolloin ulkomailla, ja olimme olleet kämppikseni kanssa työpaikan kesäjuhlissa toisella paikkakunnalla. Pääsimme firman bussikyydillä takaisin kaupunkiin, ja pyysimme kuskia jättämään meidät vähän lähemmäs omaa naapurustoamme; tämä ei siis ollut mikään varsinainen pysäkki, ja tiesimme että joutuisimme kävelemään erään hieman epäilyttävän naapuruston läpi päästäksemme asunnollemme. Olimme kuitenkin iloisessa hiprakassa, joten tämä ei meitä pelottanut.

Siinä hieman siksakkia kävellessämme kuulimme yhtäkkiä lasin helinää ja vilkaisimme, mistä ääni kuului: näimme kolme huppupäistä hahmoa suljetun apteekin edessä, sinne siis murtautumassa. Yht'äkkiä kolmikko huomasi meidät (etäisyyttä oli jotakuinkin 100 metriä), ja he lähtivät välittömästi kulkemaan meitä kohti reippain askelin. Minä ja kämppikseni (mies) selvisimme noin nanosekunnissa pikku kännistämme. Rupesimme juoksemaan asuntoamme kohti, mutta matkaa oli vielä kilometri. Kolmikko huuteli peräämme, jotain inhottavaa minuun liittyen, sen verran muistan. Käkättivät myös kuin mielipuoliset. Olin kauhun vallassa - koko kortteli oli unessa, ei ollut ketään jolta pyytää apua, eikä siinä paniikissa tullut mieleenkään ruveta kaivamaan esiin puhelinta. Kämppikseni juoksi rinnallani, aina silloin tällöin poimien jotakin pieniä kivenmurikoita tms., kunnes jossain vaiheessa sanoi minulle, että JUOKSE. Kolmikko saavutti meitä koko ajan. En jäänyt sen enempiä pohdiskelemaan vaan spurttasin kohti kotia niin, että Usain Boltkin olisi ollut kateellinen. Vilkaisin kerran taakseni ja näin kuinka kämppis heitteli kiviä kolmikkoa kohti. He eivät tästä juuri välittäneet. Toista kertaa en taakseni katsonut, juoksin minkä jaloistani pääsin ja olin hyperventilaation partaalla kun vihdoin räpelsin avainta ulko-oveen. Juoksin sisään asuntoon (2. kerros) ja menin heti ikkunaan katsomaan, mihin kaverini oli jäänyt. Olin kauhusta jäykkänä, että siellä häntä nyt piestään kuoliaaksi. En siinäkään vaiheessa tajunnut soittaa apua; olin liian shokissa ajatellakseni selkeästi. 

Parin (erittäin pitkältä tuntuneen) minuutin jälkeen kuulin, kuinka ulko-ovi kävi, ja joku juoksi rappusia ylös. Ensin säikähdin, että kolmikko oli löytänyt minut, mutta helpotuksekseni se oli sittenkin kämppikseni - hiestä märkä, vitivalkoinen, tärisevä olento. Hän oli heitellyt kiviä tätä kolmikkoa päin ja vihdoin tajunnut, että se ei auttanut: oli sitten itsekin ottanut spurtin, hieman kiertoreittiä, että oli onnistunut eksyttämään heidät. Olimme valveilla seuraavat 3 tuntia, sydämet pamppaillen. Onneksi jääkaapista löytyi jämäoluita, joita lipitimme pelkotilaamme. Tuon jälkeen emme sitten lähteneetkään samoilemaan epäilyttäville kaduille keskellä yötä (tai muulloinkaan). En tiedä, mitä olisi käynyt, jos nuo hullut olisivat saaneet meidät kiinni. Voin yhä kuulla korvissani sen ällöttävän, eläimellisen huutelun ja kähisevän naurunröhötyksen. Hyh.

Olen siis tämän alkuperäinen kirjoittaja - toivottavasti ei mennyt liiaksi ohi itse aloituksen, en siis ollut aivan yksin! Pelottava tuo tapaus silti oli.

Minua kiusattiin koulussa koko ala-aste ja osa ylä-asteesta. Kiusaajat tulivat myös vapaa aikana koputtelemaan oveen ja huutelemaan postiluukusta jos olin yksin, parvekkeelle eivät sentään päässeet kun kolmas kerros. Mutta silti olin peloissani, mikä oli tietysti homman idea.

Kerran vanhempani sitten  olivat hautajaisissa toisessa kaupungissa , oli viikonloppu ja olin yksin. Keskellä yötä heräsin aavemaiseen ääneen "Johanna.. Johanna".. ja siihen että ikkunaa raavittiin, yksi niistä hulluista oli kännissä kiivennyt isoon kuuseen , huusi johonkin putkeen ikkunani takana ja raapi kepillä lasia!  Onneksi isä sai  töitä toisesta kaupungista  ja kävin ylä-asteen loppuun uudessa koulussa, jossa sain olla rauhassa.

Asuin jo omillani, kun heräsin yöllä hirveään räsähdykseen: Kylpyhuoneessa ollut lasinen hylly oli päättänyt tippua alas ja tietysti särkyi.  Sain sellaisen adraliinipaukun, etten kyennyt nukkumaan enää loppuyönä vaikka tilanne olikin jo ohi. Toinen karmea yöllinen kokemus sattui lapsevahtina tuttavan luona, kun lapsen kävelevä dinorobotti sai ukkosesta jonkin virtapiikin ja alkoi  kävellä pitkin olohuonetta!

Ja foliopallo pelotteli minuakin, ostin itselleni vapuksi  sellaisen Minni Hiiri-pallon ja tyhjetessään se kulki perässäni pitkin asuntoa .Oli saada puukosta, kun leipää leikatessa  käännyin ja Minni hymyili lähes naamassa kiinni! Suihkuunkin se perhana seurasi. 

Jouduin noin kymmenvuotiaana odottelemaan kyytiä kotiin vieraasta kaupungista jonkun äidin tutun pojan luona. Tämä oli varmaan kaksimetrinen, ylipainoinen nuorimies. Hänen asunnollaan ei ollut telkkaria, joten kiertelin ja tutkiskelin tätä kämppää. Tuo oli aika... saastaisessa kunnossa, ja kommentoin ohimennen homeisista tiskeistä, umpihiekkaisista lakanoista ja tahrojen peittämästä sohvasta. Tämä poika veti ihan hirveät raivarit, heitteli astioita seinille ja heitti minut sekä tavarani pihalle. Odottelin loppuajan itkua nieleskellen ja täristen että siskoni haki minut, enkä kertonut tuosta kenellekään. Myöhemmin kuulin että tuo poika oli hakannut jonkun kaverinsakin, ja kiittelin onneani että minut vain työnnettiin pois asunnosta.

Opiskeluaikanani työharjoittelupaikat olivat kiven alla, kotipaikkakunnaltani ei harjoittelupaikkaa irronnut. Päätinkin sitten muuttaa mökillemme muutamaksi kuukaudeksi asumaan ja samalla suorittamaan opintoihin kuuluvaa pakollista työharjoittelua mökkikunnassa ja sen naapuripitäjässä. 

Mökkimme sijaitsee syrjäisen ja päättyvän metsätien päässä, lähin naapuri on noin kolmen kilometrin päässä. Suhtauduin positiivisin mielin mökillä asumiseen; saisinhan olla omassa rauhassa luonnon keskellä ja mukanani oli vielä kaksi koiraani (joista toinen tosin oli vielä tuohon aikaan pentu). 

Eräänä lokakuisena iltana kävin nukkumaan koirien kanssa. Olin jo ehtinyt nukahtaa, kun heräsin vanhemman koiran rähinään. Koira syöksyi ulko-ovelle muristen ja rähisten. Koitin etsiä säkkipimeässä mökissä taskulamppua (makuukammarissa ei ollut toimivaa kattolamppua) ja puhelintani käsiini koiran rähistessä edelleen ovella.  Sain sytytettyä tupaan valot, koira murisi ja tuijotti karvat pystyssä ovea. Soitin paniikissa isälleni, joka luojan kiitos vastasi yöllä puhelimeensa ja yritti rauhoitella minua toteamalla, että ehkä ulkona on joku metsäneläin.

Sytytin ulkovalon, mökin pihassa ei näkynyt mitään eikä ketään. Mutta sydän hyppäsi muutaman lyönnin kun huomasin metsänrajassa beigen 80-luvun auton parkissa. En tiedä mikä mielenhäiriö itselleni tuli, mutta totesin ettei nukkumisesta tule mitään ennenkuin olen tarkistanut tilanteen. Puhuin isäni kanssa edelleen puhelimessa, otin takan hiilihangon ja koiran joukkooni ja avasin ulko-oven. Koira seisoi mökin rappusilla edelleen karvat pystyssä muristen, eikä suostunut tulemaan rappusilta alas. Kiersin koko mökin tihkusateisessa ja mustassa lokakuun yössä, mutta en nähnyt ketään. Autossakaan ei istunut ketään. Isä rauhoitteli, että ehkä kyseessä on ketunmetsästäjät, joita alueen metsissä liikkuu ajoittain.

En tiedä mistä oli kyse, mutta koira ei ole ikinä ennen eikä tuon jälkeen reagoinut mihinkään noin voimakkaasti. Unta en juurikaan kyseisenä yönä saanut, ennenkuin vasta ihan aamusta. Herätessäni tarkistin heti onko auto vielä paikalla, mutta se oli hävinnyt, ainoastaan renkaanjäljet olivat jääneet jäljelle.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin yksin elokuvaa pelkkä televisio valonlähteenä. Sivusilmällä hoksasin pusikossa vaaleat naisen kasvot. Sydän hyppäsi kurkkuun kunnes tajusin kasvojen heijastuvan Marilyn Monroe-taulustani.

Kaunis, ihana Marilyn ♡

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti mitään muuta pelottavaa ei ole kuin joutua Jumalan tuomioistuimen eteen. Se tuomio kun on lopullinen, valitusoikeutta ei ole. Tuomio on kylläkin täysin oikeudenmukainen.

Kerro toki jos tästä löytyy omakohtaista kokemusta.

Olin ottanut huikkaa huolella koko kesän ja heräsin yöllä neljältä rähmälläni lattialla enkä tiennyt, kuka olen tai missä olen. Sitä kesti ehkä kymmenen sekuntia, elämäni pisimmät. Olinkin sitten vaihteeksi ottamatta jonkun aikaa.

Muuten - ne joita tällaiset tosielämän kauhutarinat kiinnostavat, niitä löytyy lisää redditin alalangasta /r/letsnotmeet (tosin englanniksi). Siellä on tosi puistattavia juttuja. Sisältovaroituksena mainittakoon, että itseltä on meinannut jäädä yöunet vähille kun olen muutamina iltoina lueskellut noita juttuja tuntikaupalla :D

Tavallaan olin tilanteessa yksin, tavallaan en, sillä tämä tapahtui liikenteessä. Ajoin yksin kasitietä pitkin, kun ohimenevässä hetkessä näen vastaantulevalta kaistalta lähteneen auton tulevan aivan täysillä minua kohti. Menin aivan lukkoon enkä pystynyt toimimaan, ainoa ajatus mielessäni oli se on menoa nyt, se on menoa nyt. Juuri ennen kuin auto oli rysähtämässä omani nokkaan kuulen minulle läheisen, jo menehtyneen henkilön karjaisevan kovaa "käännä!". Seuraava muistikuvani on tien poskesta, ja minulla on edelleen tunne, etten ollut pystynyt toimimaan tilanteessa yksin. 

Poliisin mukaan törmäys oli ollut niin pienestä kiinni, että oli ihme että olin saanut auton käännettyä pois tieltä ajoissa. Minulle, tai autolle ei ollut käynyt kuinkaan. En usko yliluonnolliseen, mutta kiitos vaan jos jotakin on. Se paniikki ja elämän pikakelaus silmien edessä oli jotain niin hirvittävää, että ei kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Jouduin noin kymmenvuotiaana odottelemaan kyytiä kotiin vieraasta kaupungista jonkun äidin tutun pojan luona. Tämä oli varmaan kaksimetrinen, ylipainoinen nuorimies. Hänen asunnollaan ei ollut telkkaria, joten kiertelin ja tutkiskelin tätä kämppää. Tuo oli aika... saastaisessa kunnossa, ja kommentoin ohimennen homeisista tiskeistä, umpihiekkaisista lakanoista ja tahrojen peittämästä sohvasta. Tämä poika veti ihan hirveät raivarit, heitteli astioita seinille ja heitti minut sekä tavarani pihalle. Odottelin loppuajan itkua nieleskellen ja täristen että siskoni haki minut, enkä kertonut tuosta kenellekään. Myöhemmin kuulin että tuo poika oli hakannut jonkun kaverinsakin, ja kiittelin onneani että minut vain työnnettiin pois asunnosta.

No kannattiko alkaa vittuilemaan?

Vierailija kirjoitti:

Mikä tämä yks apina-lelu oli nimeltään. Sitä kun painoi eri kohista päästä tai raajoista, niin päästi aina erilaissen äänen. Yksi yö, kun olin nukkumassa, tämä apina rupesi sängynpäädyssä käymään kaikki äänet läpi. Silloin meinasin juosta ovesta.

En voinut, kun olin yh, ja lapsi oli nukkumassa. Joo, en ollut yksin, mutta tavallaan olin kuitenkin.

Ranga-Tanga muistaakseni. Oranki pehmolelu joka pattereiden loppuessa säikäytti minuyt ja mieheni yksi ilta kun se nurkassaan alkoi juttelemaan itsekseen. 

Perus, olin olohuoneessa. Koira yhtäkkiä haukahti ikkunaan päin ja näin vilaukselta hahmon seisovan ihan ikkunan takana selvästi katsoen mua. Oli talvi ja yö --> pilkko pimeetä. No heti tietenki nousin ylös, suljin kaikki kaihtimet ja verhot ja kiitin koiraa kun varotti. Odotin muutaman tunnin ennen ku uskalsin mennä nukkumaan.

Jouduin ufoon.

Vierailija kirjoitti:

Akkonen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävelin peilin edestä ja näin itseni kutistuneena siitä. Kesti jonkin aikaa. Todella pelottavaa.

Mulla oli näitä samoja juttuja lapsena. Näkökenttä jotenkin supistui tai jotain esim ihmisen pää muuttui pieneksi kesken kaiken. se oli tosi outoa. Vanhemmiten näitä ei ole tullut.

Alice in wonderland- syndrooma. Yllättävän yleinen lapsuudessa.

Minulle tapahtui tätä myös todella paljon lapsena. Yhdistin sen väsymykseen, koska tapahtui iltaisin vain.

Taustatietoa: olen erittäin hajamielinen ja huono tunnistamaan kasvoja.

Viime yönä oli pelottavia hetkiä. Olin aamuyön tunteina palaamassa töistä kotiin. Yhtäkkiä viereeni ajaa auto, jonka kuskina toimiva mies tarjoutuu heittämään minut kotiin. "Huomaan", että mies on eräs tuttavani ja iloisesti kiittäen hyppään kyytiin. Mies kysyy nimeäni ja tajuan, etten tunne häntä. Tunnen itseni idiootiksi, olen iloisesti hypännyt tuntemattoman miehen autoon aamuyöllä. Mies alkaa houkutella minua luokseen "oluelle", eikä ota kieltäytymisiäni vastaan. Toistelee, ettei ole mitään pelättävää. Kehuu ulkonäköäni jotenkin lipevän ylitsevuotavasti ja miettii että meistä voisi tulla jotain suurempaa. Lopulta hän suostuu päästämään minut ulos autosta. Pelotti aika helvetin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Taustatietoa: olen erittäin hajamielinen ja huono tunnistamaan kasvoja.

Viime yönä oli pelottavia hetkiä. Olin aamuyön tunteina palaamassa töistä kotiin. Yhtäkkiä viereeni ajaa auto, jonka kuskina toimiva mies tarjoutuu heittämään minut kotiin. "Huomaan", että mies on eräs tuttavani ja iloisesti kiittäen hyppään kyytiin. Mies kysyy nimeäni ja tajuan, etten tunne häntä. Tunnen itseni idiootiksi, olen iloisesti hypännyt tuntemattoman miehen autoon aamuyöllä. Mies alkaa houkutella minua luokseen "oluelle", eikä ota kieltäytymisiäni vastaan. Toistelee, ettei ole mitään pelättävää. Kehuu ulkonäköäni jotenkin lipevän ylitsevuotavasti ja miettii että meistä voisi tulla jotain suurempaa. Lopulta hän suostuu päästämään minut ulos autosta. Pelotti aika helvetin paljon.

Mä odotin joskus aika humalassa Uberia kotiin ja katsoin, että taksin pitäisi saapua ihan hetken päästä. Kohdalle pysähtyikin saman tien auto ja hyppäsin kyytiin. Meni hetki, että alkoi raksuttaa, ettei se autoa ajava vanhempi italialainen mies todellakaan ollut mikään taksikuski.

Tyyppi alkoi lipevästi ruinata mua treffeille ja alkoi käydä jo aggressiiviseksi, koska en halunnut lähteä sen luo jatkoille tai edes antaa puhelinnumeroani. Pyysin päästä ulos, mutta tämä ajoi rinkiä mun korttelin ympäri niin kauan, että annoin numeroni. Vielä soitti varmuuden vuoksi siihen numeroon, etten vaan yrittänyt antaa väärää. Sitten pääsin ulos. Numero lähti heti sen jälkeen blokatuksi.

Näin aaveen ollessani yksin yövuorossa hoivakodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

täälläkin kokemukset liittyvät noihin pirun lihasrelaksantteihin ja foliopalloihin!

ensimmäinen: olin teini-ikäinen, kun lääkäri määräsi pahaan selkäsärkyyn kipulääkkeiden ohella lihasrelaksantteja. huuhtelin yhden huoneessani alas  kokiksella.. ja seuraavaksi tajusin makaavani selälläni pystymättä edes kättä nostamaan! silmät vain pyöri päässä..

Sirdalud. Never again. Makaat sängyssä ja tunnet miten vajoat syvemmälle, maahan, haudan pohjalle etkä pysty hengittämään. NEVER AGAIN.

Heh, minun ensimmäinen Sirdalud kokemus oli aika hauska jopa.. Mulla oli niska tai selkä tms ihan jumissa ja mies antoi minulle yhden oman Sirdaludinsa. En ollut koskaan ennen ottanut, ja tämä taisi olla muutenkin hieman liian vahva minulle. No otin sen, ja hetkenpäästä vain makasin sängyssä puoliunessa ja hoin vaan miehelle että "lennän" :D Muistan että tunne oli mahtava, toki myös pelottava. Nukahdin sitten ja hyvin nukuinkin.

Varmaankin se kun alle 2 vuotias lapseni hävisi selän takaa pihamaalla. Elämäni pisin puolituntinen. Olin raskaana ja yksin kotona, en ole eläissäni huutanut ja juossut niin kovaa kuin silloin. Lapsi löytyi hyvässä kunnossa, oli mennyt piiloon paikkaan minne ei ole lupaa mennä ja pysytteli siellä hiljaa. Olin seota ihan totaalisesti, niin monta vaarallista paikkaa oli lähellä.

Erään kerran heräsin yöllä siihen että jokin tai joku hakkasi ulkoseinää valtavalla voimalla. Tuntuu että koko talo tärisi. Se pauke oli ihan uskomattoman kova ja kuului joka pamauksella eri puolelta taloa, en uskaltanut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä peiton alla ja odottaa että se menee ohi. En tiedä yhtään mistä oli kyse eikä se ole toistunut.

Kerran pilkkopimeässä lähdin viemään roskia. Törmäsin johonkin keskellä pihaa, säikähdettiin molemmat aikalailla. Pihalle oli karannut naapurin lehmä.