Lue keskustelun säännöt.
Onko yksinäisyyden syy se, että yksinäinen ei kelpaa muille ihmisille vai se, että muut ihmiset eivät kelpaa yksinäiselle?
03.03.2022 |
Pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä, joita otsikko loukkaa. Kiusattuja ja syrjittyjä, jotka oikeasti jostain syystä eivät saa muiden hyväksyntää on olemassa. Heitä on varmasti paljon.
Kyseenalaistan kuitenkin sen ainoana ja jopa pääselityksenä yksinäisyyteen. Mikä on vaihtoehtoinen selitys?
Ajatellaan luonteeltaan päällisesti ja ulkoiselta olemukselta tavallista ihmistä, joka ei halustaan huolimatta löydä ketään sopivaa kumppania parisuhteeseen. Vaistomainen ajatus useimmiten on, että hänessä on jokin päällepäin näkymätön ominaisuus, joka tulee esiin vasta lähemmässä kontaktissa tai ehkä vielä herkemmin tulee ajatus, että ihminen on nirso tai hänen odotuksensa kumppanista ovat jollain tapaa ylimitoitetut suhteessa itseensä.
Olemmeko nirsoja? Onko suhteemme potentiaalisiin ystäviin kuten peräkammarin pojalla naisiin: Instababet ja niiden näköiset ovat niitä, jotka houkuttelevat. Tavallisen oloinen saman kylän tyttö ei herätä mielenkiintoa.
Onko fiktiivinen kulttuuri ( niin vakavahenkinen taide kuin tyhjäpäinen viihde ja kaikki siltä väliltä) saanut meidät haluamaan myös ystäviltä ja ystävyydesta ja ylipäätään ihmissuhteista ominaisuuksia ja ulottuvuuksia, jotka ovat tosiasiassa yhtä harvinaisia kuin valovoimaiset filmitähdet ovat Prismassa.
Onko fiktiossa olevat intensiiviset tunteet henkilöiden välillä korruptoineet odotuksemme ihmissuhteista kuten porno voi korruptoida odotukset siitä miltä seksin pitäisi näyttää ja tuntua?
Kommentit (81)
Yksinäinen ihminen ei tiedä, mitä toiset ihmiset tarvitsevat eikä hän osaa sitä muille antaa.
Saattaa kuulostaa vaistonvastaiselta. Ihmissuhteiden eräs sääntö kuuluu:
Ihmiset tulevat ja menevät omien halujensa mukaan, ei sinun halujesi mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut ulkopuolinen ja yksinäinen melkein koko ikäni. Kiusattiin kotona ja koulussa. Parista ala-asteen ystävyyssuhteesta minut hylättiin selityksittä. Päättelin, etten kelpaa minuna, ja yritin olla tosi ystävällinen ja iloinen, jotta kelpaisin. Parikymppisenä en enää sitten tiennytkään, kuka oikeasti olin. Ajattelin, että jos oletan valmiiksi muiden vihaavan minua, en sitten pety, kun niin käy oikeasti. Sellainen asennoituminen ei erityisesti helpottanut sosiaalisia tilanteita. Pelkäsin ja jännitin aivan hurjasti.
Olen ollut itkuun asti kateellinen heille, joilla on ystäviä. Äimänä siitä, että jotkut ihan soittavat toisilleen ja kysyvät kuulumisia. Tapaavat jossain.
Sairastuin parikymppisenä, joten jouduin sivuun mukavanoloisesta opiskelijaporukasta, enkä päässyt sairauden takia enää työelämään, joten näistä piireistä minulla ei ole kertynyt ihmissuhteita.
Viime vuonna aloin jo luopua toivosta kokonaan. Korona vei pois kaikki mahdolliset sosiaaliset tilanteet, joissa olisi voinut tutustua muihin. Kun suunniteltiin rajoituksia siihen, kuinka monen ihmisen kanssa saa olla tekemisissä, sillä ei olisi ollut mitään vaikutusta elämääni.
Mutta viime vuonna sain ystävän yhteisöni kautta. En käsitä, mutta niin kävi. Lähestyn neljääkymppiä, enkä uskonut, että näin voisi enää käydä - onhan ikätovereillani usein jo vakiintuneet ihmissuhteet, eikä ole helppoa päästä mukaan edes porukkaan. On muutama muukin, joiden seurassa olen pikkuhiljaa voinut rentoutua ja uskaltanut olla ihan vain minä. Traumojen takia se on pelottavaa, mutta haluan uskaltaa. Ymmärrän todella hyvin, että yksinäisyyteen voi kuolla.
En ole ajatellut olleeni nirso, vaan ensinnä kiusattu, ja sitten niin erilaisen elämän elänyt kuin moni muu ympäristössäni, etten ole löytänyt yhteistä säveltä. Varmasti myös pelko ja jännittyneisyys ovat hankalia kohdata monille siinä missä ne estävät minua itseänikin tutustumasta.
Jep, olen sinkku... en haluaisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen ihminen ei tiedä, mitä toiset ihmiset tarvitsevat eikä hän osaa sitä muille antaa.
Saattaa kuulostaa vaistonvastaiselta. Ihmissuhteiden eräs sääntö kuuluu:
Ihmiset tulevat ja menevät omien halujensa mukaan, ei sinun halujesi mukaan.
Eli jos minusta tulee yksinäinen, se johtuu siitä että lakkaan tietämästä mitä toiset ihmiset tarvitsevat?
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen ihminen ei tiedä, mitä toiset ihmiset tarvitsevat eikä hän osaa sitä muille antaa.
Saattaa kuulostaa vaistonvastaiselta. Ihmissuhteiden eräs sääntö kuuluu:
Ihmiset tulevat ja menevät omien halujensa mukaan, ei sinun halujesi mukaan.
Tarkoitatko siis jotain tiettyjä asioita, joita ihmiset ylipäätään ystävyydessä tarvitsevat, vai sitä, etteivät he ota selvää tai tajua, mitä ne potentiaaliset ystävät tarvitsisivat?
Ekassa vaihtoehdossa asia ei ole niin yksioikoinen; eri syistä yksinäiset voivat aivan hyvin tietää, mitä ystävyys on, mutta sopivia ihmisiä ei ole mailla halmeilla, tai ei ole paikkaa, johon mennä etsimään uusia kontakteja. Korona sulki monet kivat paikat. Toisekseen joillakin on niin heikot sosiaaliset taidot ehkä lapsuudenkodin perintönä tai kiusaamisen jäljiltä, etteivät he ikinä pääse tutustumisessa niin pitkälle, että voisivat jotenkin saada selville, mitä jotkut potentiaaliset ihmiset voisivat tarvita.
Itse olisin halunnut kuunnella toisia ja tulla kuulluksi, harrastaa jotakin yhdessä, käydä kahvilla. Jakaa yhteisiä elämänarvoja ja olla tukena tiukan paikan tullen. Nauraa. Olin vain niin totaalisen syrjässä elämästä (sairaaloissa), etten tavannut ketään, ja jos joskus tapasin, pelkäsin mielettömästi kiusaamisen aiheuttamien traumojen takia. Nyt on parempi tilanne. Ystävyys on juuri sitä, mitä olin sen ajattelinkin olevan. Minulla oli siis sekä huonoa tuuria että traumoja, jotka estivät ihmissuhteet.
Yksinäinen on niinkuin työtön työnhaussa. Paremmin pärjää ne, jotka vaihtavat lennosta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella ekstrovertti ja sosiaalinen, mulla on nuorempana ollut aina iso kaveripiiri, en ole oikein koskaan asunut yksin (kotoa muuton jälkeen ensin kavereiden kanssa kimppakämpissä, sitten miesten kanssa, jo joo, yksi mies kerrallaan, mutta miesten välissä ei ollut merkittävän pitkää aikaa). Nyt olen eronnut äiti-ihminen, enkä toki vieläkään asu yksin, kun lapset ovat tässä suurimman osan aikaa, mutta lapset on vähän eri asia kuin aikuinen seura. Voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut niin yksinäinen kuin nyt. Saan kyllä helposti miesseuraa, mutta vain kevyisiin, pinnallisiin suhteisiin (lapsiarkeen ei minua kiinnostavat miehet ole valmiita hyppäämään, vaan haluaisivat ydinperheen ilman ennestään olevia toisen miehen lapsia).
Nyt, vähän alle 40v, kaverini ovat kiireisiä, työssäkäyviä pienten lasten äitejä. Lapsuuden perheeni asuu kaukana. En näe tätä niin, etten kelpaa lähtökohtaisesti omana itsenäni, mutta elämäntilanteeni nyt on se, etten tosiaan kellekään nyt kelpaa. Kavereiden kanssa satunnaiset näkemiset helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen todella ekstrovertti ja sosiaalinen, mulla on nuorempana ollut aina iso kaveripiiri, en ole oikein koskaan asunut yksin (kotoa muuton jälkeen ensin kavereiden kanssa kimppakämpissä, sitten miesten kanssa, jo joo, yksi mies kerrallaan, mutta miesten välissä ei ollut merkittävän pitkää aikaa). Nyt olen eronnut äiti-ihminen, enkä toki vieläkään asu yksin, kun lapset ovat tässä suurimman osan aikaa, mutta lapset on vähän eri asia kuin aikuinen seura. Voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut niin yksinäinen kuin nyt. Saan kyllä helposti miesseuraa, mutta vain kevyisiin, pinnallisiin suhteisiin (lapsiarkeen ei minua kiinnostavat miehet ole valmiita hyppäämään, vaan haluaisivat ydinperheen ilman ennestään olevia toisen miehen lapsia).
Nyt, vähän alle 40v, kaverini ovat kiireisiä, työssäkäyviä pienten lasten äitejä. Lapsuuden perheeni asuu kaukana. En näe tätä niin, etten kelpaa lähtökohtaisesti omana itsenäni, mutta elämäntilanteeni nyt on se, etten tosiaan kellekään nyt kelpaa. Kavereiden kanssa satunnaiset näkemiset helpottaa.
Ja hitsin korona vielä aiheutti sen, että tästä tuli näin paha. Kai nyt muuten ois kehitetty jotain menoja ihmisten ilmoille enemmän lastenkin kanssa. Noh, nyt tässä yksin mietin, että millon se Putin tulee tuhoamaan mun kämpän. Kaveri just perui huomisen illanvieton (mulla lapsivapaa), kun ei saanutkaan omalle lapselleen hoitajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tuo ajatus, että ihmisen vaatimustaso ystävyydelle on noussut tai jopa hämärtynyt? Pitäisi olla hyvin syvällistä ja antoisaa lisäksi ilon hetkiä ja vaikeiden asioiden jakamista, muuten ei kannata tai jaksa panostaa. "Peruskaveruus" ei vaan riitä. -Ap
Vähän varmaan sekä että. Sama ongelma kuin alhaiset tason miehellä.
Saisi kyllä naisia, mutta vain sellaisia joita kohtaan ei tunne minkäänlaista halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en saa yhtään mitään ystävyyssuhteista, joissa lähinnä vain märehditään toisen miesseikkailuja, hyödynnetään toista jatkuvasti lapsenvahtina, käsitellään tosi pinnallisia asioita, teeskennellään, koitetaan hyötyä jne. Oon yrittänyt ja sellainen ystävyys ottaa enemmän kuin antaa.
Silloin on pakko valita yksinäisyys. Olen syvällisesti ja monipuolisesti ajatteleva ihminen ja mitä ilmeisemmin sopimaton ystävyyssuhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en saa yhtään mitään ystävyyssuhteista, joissa lähinnä vain märehditään toisen miesseikkailuja, hyödynnetään toista jatkuvasti lapsenvahtina, käsitellään tosi pinnallisia asioita, teeskennellään, koitetaan hyötyä jne. Oon yrittänyt ja sellainen ystävyys ottaa enemmän kuin antaa.
Silloin on pakko valita yksinäisyys. Olen syvällisesti ja monipuolisesti ajatteleva ihminen ja mitä ilmeisemmin sopimaton ystävyyssuhteisiin.
Et ole kovinkaan monipuolisesti ajatteleva, jos et ymmärrä, että on muunkinlaisia ystävyyssuhteita kuin kuvaamasi kaltainen.
Vierailija kirjoitti:
mä en kelpaa ystäväksi kellekään
Älä huoli, en minäkään ole löytänyt ystävää. Halaus päivääsi ja muista, että olet silti ihana ihminen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntemani yksinäiset ovat arvosteleva besserwissereitä.
No mutta ei se ainakaan tee kenestäkään yksinäistä. Tiedän paljon tuollaisia joilla on hyvin laaja ystäväpiiri pahimmilla ystävät vain vaihtuu tiuhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en saa yhtään mitään ystävyyssuhteista, joissa lähinnä vain märehditään toisen miesseikkailuja, hyödynnetään toista jatkuvasti lapsenvahtina, käsitellään tosi pinnallisia asioita, teeskennellään, koitetaan hyötyä jne. Oon yrittänyt ja sellainen ystävyys ottaa enemmän kuin antaa.
Silloin on pakko valita yksinäisyys. Olen syvällisesti ja monipuolisesti ajatteleva ihminen ja mitä ilmeisemmin sopimaton ystävyyssuhteisiin.
Et ole kovinkaan monipuolisesti ajatteleva, jos et ymmärrä, että on muunkinlaisia ystävyyssuhteita kuin kuvaamasi kaltainen.
Valitettavasti ei ole tässä kylässä vastaan tullut, tai elämä sitten kuljettanut kauaksi ne, joiden kanssa on voinut käsitellä muutakin kuin huttua.
Koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen, parisuhdeväkivallan jne. jättämät jäljet vie luottamuksen, eikä enää oikein jaksa uskoa hyvään ihmisessä.
Ihmiset tykkää puhua niin paljon itsestään, ettei jaksa kuunnella.
Olen yksinäinen siitä syystä että koulussa jätettiin ulkopuolelle ja olin niin arka etten uskaltanut mennä mukaan.
Sama aikuisena en uskalla pyytää ketään mihinkään kun tuntuu että niillä on parempaakin seuraa ja kaikilla hirveesti tuttuja. Ei mukaan mihinkään pyydetä varmaan just siksi etten ole aktiivinen.
Kuitenkin kun olen jossain tulen toimeen ihmisten kanssa. Luulen ettei kukaan arvaa paljonko kaipaisin luotettavaa seuraa.
Yksinäisyys on subjektiivista. Ei ihminen välttämättä koe itseään yksinäiseksi, vaikka ihmiskontakteja ei olisikaan. Minulle riittää työssä tulevat vähäiset kontaktit, enkä oikein osaa seuraa kaivata. En ole ujo, enkä arka vaan komea ja itsevarma mies.
Vierailija kirjoitti:
Olen tottunut olemaan yksin, koska entisenä koulukiusattuna ja syrjittynä ihmisenä tavallaan kasvoin siihen.
En varmaan itsekään osaisi olla täysin oma ja rento itseni edes sellaisten sieluntoverien kanssa, koska olen ollut jo vuosia ilman mitään todellisia ystävyyssuhteita.
Lisäksi olen myös ujo, joten tutustumisvaihekin on minulle hankalampaa, kuin puheliaille ihmisille.
Introverttina toki viihdyn myös paljon yksikseni.
Omin tämän viestin, kun siinä on hyvin selitetty myös oma tilanteeni. Koen asiat samoin. Tuli vielä mieleen se, että itsellä tämä yksinäisyys on tavallaan syntynyt ensin siitä, että on kiusattu ja ei ole otettu porukkaan. Samalla olen ollut vähän ujompi ihminen ja en ole mitään isoa ystäväporukkaa edes kaivannut. Nyt sitten, kun olen tottunut aika olemaan se joka jää yksin ja jota ei oteta mukaan niin en enää osaa oikein lähestyä muita ja rohkeus puuttuu. En ole nirso ihmisten suhteen, mutta muuten hyvin varovainen ja mietin kuka ihminen olisi "turvallinen" ja luotettava. Samalla koen itsetuntoni huonoksi ja mietin ettei kukaan edes halua juuri minua porukkaan jos on muukin vaihtoehto. Näin kaikki on tavallaan liittynyt toisiinsa ja noista ikävästi jutuista on tullut se epävarmuuden aiheuttaja itselleni. En myöskään enää siedä seuraa joka saa tuntemaan oloni huonoksi.
Siihen, ettei löydä parisuhdetta, taitaa olla vähän eri syyt kuin siihen ettei löydä ystäviä. Ystävyys on niin toisenlainen ihmissuhde, koska ystävän ei tarvitse olla se kaikkein rakkain ja tärkein ihminen, vaan paljon vähempi riittää.