Raskaana ja ero. Auttakaa...

Auttakaa, puhukaa, selittäkää, lohduttakaa, järkeistäkää, jotain että jaksan... Selitän ja selitän, josko tästä tilanteesta saisi joku jotain tolkkua...

Kirjoitin tänne jo viime viikolla puhumattomasta avomiehestäni joka muuttoa edellisellä viikolla yhtäkkiä epäröikin koko muuttoa yhdessä uuteen kotiin... Ei halunnut puhua mistään, vaan päinvastoin ei kestä minua joka haluaisi aina puhua... Minulla leikki-ikäinen tyttö, joka pitää miestä isinään eikä muista aikaa ennen häntä. Hänkin on selkästi tosi stressaantunut tilanteesta... Ja nyt olen 23. viikolla raskaana miehelle. Mies siis teki taas nämä eropuhetemput, että ollaanko vai eikö olla, en yhtäkkiä ollutkaan oikeanlainen... Oli pari viikkoa sittenkin jättämässä heti kun tuli jotain.

Sovittiin sitten muutaman päivän epätietoisuuden jälkeen että kun en kerran taas yhtäkkiä kelpaa niin erotaan sitten, muutetaan tyttären kanssa kahdestaan... Heti samana iltana tultiinkin jo patjojen kanssa uuteen asuntoon yöksi... Illalla ja yöllä sitten mies haukkui minut ja koko suhteemme niin pystyyn, etten halua edes muistella, niin kipeää teki...

Seuraavana päivänä kaikki taas sitten kääntyi... Mies pyyteli viesteillä anteeksi ja sanoi tajunneensa kaiken ja että vika on hänessä, eikä halua menettää meitä, perhettään, eikä kaikkea asunnosta lähtien. Että nyt tajuaa meidän arvon ja lupaa muuttua ja puhua ja kuunnella eikä ikinä enää oltaisi eroamassa... No minä tunsin itseni jo niin hylätyksi ja loukatuksi etten osannut sanoa juuri mitään. Mies alkoi viesteillä pian uhkailla tappavansa itsensä jos asiat eivät pian korjaannu, ettei pysty elämään ilman meitä ja aloittamaan kaikkea alusta asuntoa myöten...  Seuraavana päivänä eli juuri eilen sitten nähtiin ja juteltiin, mutta miehen vaihtoehdot ovat vain että joko hän pian tuo tavaransa meidän luo ja jatketaan tai sitten ei mitään ja hän tappaa itsensä... Että päätä äkkiä...

Minä taas olen niin väsynyt, on niin paha olo, niin ikäväkin "meitä", en jaksa, kaikki on pilalla-olo... En luota mieheen tai yhteiseen hyvään muuttuneeseen tulevaisuuteen kovin paljon, tuntuu että riski on liian suuri perua taas ero ja soutaa ja huopaa tyttären nähden taas, jos homma ei taaskaan onnistuisi, jos mies olisikin jossain vaiheessa taas lähtöä tekemässä tai itsemurhalla kiristämässä lapsen nähden... Jokatapauksessa, tänään ehdotin kriisiapuun yhdessä menoa, käytäisiin edes pari kertaa ja saataisiin tilanteeseen näkökulmaa ja selvyyttä ja minä ajatukset selviksi haluanko miestä enää kanssamme asumaan... Mutta mies onkin jo psyk. hoidossa kun ei jaksanut enää... Eikä keskustelut ym onnistuisi nyt alkuun vaan minun pitäisi nyt heti ottaa hänet tavaroineen tänne tai sitten ei ollenkaan enää mitään, sitten haluaa vain unohtaa minut ja saada itsensä kuntoon...

Minusta tuntuu että ensin olin roskiskamaa mutta sitten kun en olekaan, minulle asetetaan edelleen tiukat ehdot ja vaatimukset ilman minun toiveista tai jaksamisesta piittaamatta...

Nyt vain ahdistaa niin jumalattomasti, itkettää, surettaa, ikävöin ja supisteleekin jatkuvasti kun mietin tätä tilannetta... En meinaa jaksaa huolehtia pienestä tytöstänikään. Miten muka jaksan kun samalla syyllistän tilanteesta itseäni, että en itse osaa elää paremmin, itse pilasin elämäni niin että olen taas saamassa toisenkin lapsen yksin, pahin pelkoni toteutuu... En pysty edes ajattelemaan koko vauvaa saatika puhumaan siitä, sen potkiessa ahdistaa ja pelottaa vielä enemmän...

Tuntuu ettei musta ihan oikeasti ole tähän, en selviä enkä jaksa ja tunnun olevan ihan yksin...