Onneksi tein lapset nuorena!

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 18:38"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:16"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:06"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

[/quote]

Miten niin lasten kanssa ei osallistuta illanviettoihin? Siis mitä? Kuten sanoin, minulla on äärimmäisen osallistuva mies ja todellakin olen osallistunut aina opiskelijaelämän viettoon jossain määrin. Käyn ulkona ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, mikä riittää minulle vallan hyvin. Joskus alle parikymppisenä en ollut koskaan kotona, mutta se olikin sitä minun nuoruuttani, jota en todellakaan kaipaa.

[/quote]

Meillä on selvästi ollut erittäin erilainen opiskeluympäristö ja hyvä niin. Näin olemme kumpikin saaneet siitä irti sen, mitä halusimme. Ajattelin asioita omien opiskeluympyröitten kautta ja siksi siis oletin, ettet ole ns. nähnyt metsää puilta. Korjaan siis sen verran, etten itse olisi voinut yhdistää opiskeluelämää ja lapsia ja saada saman verran irti. Ekan vuoden bileiden jälkeen meillä vakiintui opintoryhmän viikottaiset illanvietot ja lisäksi vielä kokoonnuimme viikottain opiskelemaan päiväsaikaan luentojen jälkeen/välissä. Tästä piiristä minulla on edelleen läheisinä ystävinä viisi pariskuntaa ja jo tuolloin vietimme kesiä yhdessä vuokraamalla mökin viikoksi. Ei siinä kyse ollut ryyppäämisestä mutta ei kuitenkaan ihan lapsiperhe-elämästäkään.

Olin myös opiskelijavaihdossa sekä kahdesti puolen vuoden työharjoittelussa ulkomailla, muutaman kesän tein myös kesätöitä ulkomailla. Edelleenkään en noita elämäni tärkeitä vaiheita olisi onnistunut toteuttamaan lasteni kanssa. Nykyisen työpaikan sain siksi, koska ensimmäisen ulkomaille tehdyn työharjoitteluni esimies oli noussut nykyisen työpaikkani esimieheksi.

Koen, että opiskeluelämäni ja työpaikkani saanti ovat kaikki olleet sellaisia asioita, joita en olisi pystynyt saavuttamaan samalla tavalla lasten kanssa ja olen erittäin onnellinen, etten lapsia tehnyt näin nuorena. Myös parisuhteemme on tullut vahvaksi, kun olemme olleet erossa ja asuneet ulkomailla välillä toisen ja välillä toisen perässä, tehneet kompromisseja ja antaneet toistemme välillä kokeilla siipiään. Lasten kanssa ei olisi voinut todeta, että mene vain puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin - sehän olisi ollut valtavan epäreilua lapsia kohtaan - ja toisaalta jos olisin lähtenyt itse mukaan, en olisi voinut pitää kiinni omasta urastani. Olemme saaneet kokeilla ja tavoitella unelmia ja toisaalta löytäneet silti sen yhteisen polun ilman, että on tullut tunnetta, että toinen on yrittänyt estää toisen unelmien toteutumista. Väitän, että nämä asiat ovat paljon helpompia, kun lapsia ei ole kuviossa mukana.

Kun sitten sain lapset, olin luonut jo uraa ja meillä oli taloudellinen tilanne erittäin hyvä. Saatoin jäädä kotiin ja heittäytyä äiti-rooliin ja onnekkaana löysin samanhenkisiä ystäviä, joiden lapset ovat tällä hetkellä omien lasteni parhaita kavereita. Hoitovapaat jaoimme miehen kanssa puoliksi. Taloudellisesti olemme pystyneet tarjoamaan lapsille haluamansa harrastukset eikä rahasta ole tarvinnut pihistellä. Matkustaneet olemme koko ajan, meillä on paljon ystäviä ulkomailla. Koen, että olen kerännyt elämäni eri vaiheista ihanan määrän läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietämme aikaamme paljon. Lasten kanssa osa ystävyyssuhteista olisi jäänyt kokonaan solmimatta, ehkä toisaalta voisi olla joitain muita tilalla, mutta onneksi näin ei ole.

Ja vielä tuosta kotona olemisesta. On totta, että emme ole siinä mielessä kotihiiriä, että olisimme jääneet kotiin edes lasten hoitovapaalla mutta kyse ei ole mistään bilettämisestä tai juurettomuudesta vaan siitä, että meillä on laaja ystäväpiiri monessa maassa ja jo opiskeluaikoina vietimme useimmat lomat heidän kanssaan. Viikossa ei tainnut olla montaa koti-iltaa silloin, nyt on enemmän mutta ei edelleenkään lukuisia.

Korostan vielä, että päinvastoin kuin sinä, en olisi ollut valmis äidiksi 23-vuotiaana kesken opiskelujen. Pidin opiskelujani erittäin tärkeinä, ja uskon, että lapsi olisi ollut ahdistus ja ristiriitojen aiheuttaja, enemmän negativiisia tunteita kuin positiivisia. Siinä mielessä siis olin vielä raakile vanhemmaksi. 23-vuotiaana äitiys olisi ollut täysin hyppy tuntemattomaan, 30-vuotiaana olin saanut sen verran elämänkokemusta ja itsetuntemusta, että tiesin hyvin, mihin pystyn.  

[/quote]

Ihmeellisen pitkä romaani. Ei sinun tarvitse perustella valintojasi, kuten ei kenenkään muunkaan. 

On siina vissi ero tietenkin, onko 'vapaana' nuorena vai vahan vanhempana. Mulle sopi se etta lapset tuli myohemmin. Nuorena tein pari inter-railit ja matkustin muutenkin paljon. Muutin ulkomaille toihin. Hippasin paljon. Tein lapset myohemmin ja olen enemman kuin onnellinen etta nyt kun mittarissa on 50 lapset on teineja. (olin 36v kun eka syntyi). En tieda mita tekisin nyt keski-ikaisena 'ihanalla' vapaa-ajallani?? Mutta silloin nuorena tein vaikka mita!!!!

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 18:42"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 18:38"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:16"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:06"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

[/quote]

Miten niin lasten kanssa ei osallistuta illanviettoihin? Siis mitä? Kuten sanoin, minulla on äärimmäisen osallistuva mies ja todellakin olen osallistunut aina opiskelijaelämän viettoon jossain määrin. Käyn ulkona ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, mikä riittää minulle vallan hyvin. Joskus alle parikymppisenä en ollut koskaan kotona, mutta se olikin sitä minun nuoruuttani, jota en todellakaan kaipaa.

[/quote]

Meillä on selvästi ollut erittäin erilainen opiskeluympäristö ja hyvä niin. Näin olemme kumpikin saaneet siitä irti sen, mitä halusimme. Ajattelin asioita omien opiskeluympyröitten kautta ja siksi siis oletin, ettet ole ns. nähnyt metsää puilta. Korjaan siis sen verran, etten itse olisi voinut yhdistää opiskeluelämää ja lapsia ja saada saman verran irti. Ekan vuoden bileiden jälkeen meillä vakiintui opintoryhmän viikottaiset illanvietot ja lisäksi vielä kokoonnuimme viikottain opiskelemaan päiväsaikaan luentojen jälkeen/välissä. Tästä piiristä minulla on edelleen läheisinä ystävinä viisi pariskuntaa ja jo tuolloin vietimme kesiä yhdessä vuokraamalla mökin viikoksi. Ei siinä kyse ollut ryyppäämisestä mutta ei kuitenkaan ihan lapsiperhe-elämästäkään.

Olin myös opiskelijavaihdossa sekä kahdesti puolen vuoden työharjoittelussa ulkomailla, muutaman kesän tein myös kesätöitä ulkomailla. Edelleenkään en noita elämäni tärkeitä vaiheita olisi onnistunut toteuttamaan lasteni kanssa. Nykyisen työpaikan sain siksi, koska ensimmäisen ulkomaille tehdyn työharjoitteluni esimies oli noussut nykyisen työpaikkani esimieheksi.

Koen, että opiskeluelämäni ja työpaikkani saanti ovat kaikki olleet sellaisia asioita, joita en olisi pystynyt saavuttamaan samalla tavalla lasten kanssa ja olen erittäin onnellinen, etten lapsia tehnyt näin nuorena. Myös parisuhteemme on tullut vahvaksi, kun olemme olleet erossa ja asuneet ulkomailla välillä toisen ja välillä toisen perässä, tehneet kompromisseja ja antaneet toistemme välillä kokeilla siipiään. Lasten kanssa ei olisi voinut todeta, että mene vain puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin - sehän olisi ollut valtavan epäreilua lapsia kohtaan - ja toisaalta jos olisin lähtenyt itse mukaan, en olisi voinut pitää kiinni omasta urastani. Olemme saaneet kokeilla ja tavoitella unelmia ja toisaalta löytäneet silti sen yhteisen polun ilman, että on tullut tunnetta, että toinen on yrittänyt estää toisen unelmien toteutumista. Väitän, että nämä asiat ovat paljon helpompia, kun lapsia ei ole kuviossa mukana.

Kun sitten sain lapset, olin luonut jo uraa ja meillä oli taloudellinen tilanne erittäin hyvä. Saatoin jäädä kotiin ja heittäytyä äiti-rooliin ja onnekkaana löysin samanhenkisiä ystäviä, joiden lapset ovat tällä hetkellä omien lasteni parhaita kavereita. Hoitovapaat jaoimme miehen kanssa puoliksi. Taloudellisesti olemme pystyneet tarjoamaan lapsille haluamansa harrastukset eikä rahasta ole tarvinnut pihistellä. Matkustaneet olemme koko ajan, meillä on paljon ystäviä ulkomailla. Koen, että olen kerännyt elämäni eri vaiheista ihanan määrän läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietämme aikaamme paljon. Lasten kanssa osa ystävyyssuhteista olisi jäänyt kokonaan solmimatta, ehkä toisaalta voisi olla joitain muita tilalla, mutta onneksi näin ei ole.

Ja vielä tuosta kotona olemisesta. On totta, että emme ole siinä mielessä kotihiiriä, että olisimme jääneet kotiin edes lasten hoitovapaalla mutta kyse ei ole mistään bilettämisestä tai juurettomuudesta vaan siitä, että meillä on laaja ystäväpiiri monessa maassa ja jo opiskeluaikoina vietimme useimmat lomat heidän kanssaan. Viikossa ei tainnut olla montaa koti-iltaa silloin, nyt on enemmän mutta ei edelleenkään lukuisia.

Korostan vielä, että päinvastoin kuin sinä, en olisi ollut valmis äidiksi 23-vuotiaana kesken opiskelujen. Pidin opiskelujani erittäin tärkeinä, ja uskon, että lapsi olisi ollut ahdistus ja ristiriitojen aiheuttaja, enemmän negativiisia tunteita kuin positiivisia. Siinä mielessä siis olin vielä raakile vanhemmaksi. 23-vuotiaana äitiys olisi ollut täysin hyppy tuntemattomaan, 30-vuotiaana olin saanut sen verran elämänkokemusta ja itsetuntemusta, että tiesin hyvin, mihin pystyn.  

[/quote]

Ihmeellisen pitkä romaani. Ei sinun tarvitse perustella valintojasi, kuten ei kenenkään muunkaan. 

[/quote]

haloo. tama on keskustelu palsta. taalla keskustellaan. ja me kaikki tietenkin omasta nakokulmastamme, kuinkas muutenkaan??

Hahhah :D mä sain lapset parikymppisenä ja nyt nelikymppisenä sain lapsia vielä lisää :)
Olen koko ajan elänyt täyttä elämää ja elämä jatkuu seuraavat 20 vuotta hyvinkin antoisana, varsinkin kun on niitä lapsia.
Ikävää kuulla että sinun elämä on alkanut nyt vasta vanhemmalla iällä :(

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:05"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:55"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"] Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni.  [/quote] Näin juuri. Jokaisen pitää elää oma elämänsä ja toivottavasti jokainen saisi toteuttaa haaveitaan. Minulle omakotitalo ja mies ja kaksi lasta ja yliopistotutkinto oli kauhistus ja ei todellakaan haaveeni. Joten en elänyt sen mukaan ja katsonut, että se on minulle hyvän elämän kriteeri. Minä taas reissasin nuorena ja sitten pyöräytin usemman lapsen vähän vanhempana ja muutimme miehen kanssa maalle, missä elämme luomuviljelyllä ja hevosten hoidolla ja hevosleirien vetämisellä aika askeettista elämää. Toivottavasti muutkin saavat elää haaveensa todeksi. ---- Yk Yliopistotutkinto kauhistus????? Eiköhän se tee ihmisestä paremman vanhemman...

[/quote]

Miksi ei olisi kauhistus. En halunnut jumittaa yliopistossa opiskelemassa alaa, mikä ei kiinnostanut minua vain siksi, että se nyt vain on tapana. En tarvitse yliopistokoulutusta nykyisessä elämäntyylissäni ja ne vuodet olisivat menneet minulta hukkaan. Kävin aikoinaan sairaanhoitajan koulutuksen, koska halusin ulkomaille töihin ja hoitoala oli se, millä sai helposti töitä. Yhden vuoden olin spr.llä avustustyöntekijänä ja olen edelleen sitä mieltä, kumpi oli minulle hyödyllisempää ja kasvatti vanhemmaksi enemmän, niin juuri tuo vuosi, kuin yliopistotutkinto.

Mutta kirjoitan uudelleen. Toivottavasti jokainen saa elää haaveilemaansa elämää. Kun itse näin, kuinka todella huonoissa oloissa ihmiset menivät eteen päin, karsiutui aika paljon krääsää ympäriltäni ja elän tällä tavalla, mikä tuntuu minusta hyvältä.

Jollekin toiselle jokin muu on tärkeää ja se on hienoa, jos hän saa elää sillä tavalla.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 09:40"]

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 09:23"]Miksi se pikkulapsiaika on monelle niin vastenmielistä että lapsista pitää nopeasti päästä "eroon"? On joo uhmaiät ja myöhemmin murrosiät mutta onhan siinä paljon muutakin, ainakin meillä on. Miksi lapset pitää "tehdä pois alta"? Tätä en ole koskaan käsittänyt. Jos mulla olis tuollainen asenne, en olisi tehnyt yhtäkään lasta. Muiden äitien iät ei myöskään kiinnosta. Itse sain lapset 25- ja 30-vuotiaana ja haluaisin vielä n. parin vuoden päästä yhden. Kokoajan elämä on ollut ihanaa enkä odota tulevaisuutta. Ikää nyt 32v. [/quote] Minua taas ihmetyttää miten lapset "tehdään pois alta". Ihan yhtä kauan niistä on vastuussa, teki ne minkä ikäisenä tahansa. Nuoret vanhemmat vain ehtivät suuremmalla todennäköisyydellä viettää eläessään enemmän aikaa lastensa kanssa.

[/quote]

Niin, mutta kun jotkut nimenomaan hehkuttavat tätä omaa aikaa kun lapset on poissa jaloista. Eikö sitten olisi järkevää tehdä mahdollisimman myöhään, ettei tarvitse lasten kanssa viettää paljon aikaa? Tulee jotenkin ankea kuva sellaisesta äidistä, joka odottaa että lapset kasvaa nopeasti aikuisiksi ja lähtevät pois haittaamasta elämää. Minulle henilökohtaisesti pikkulapsiaika ja ylipäätään perhe-elämä on ollut niin ihanaa aikaa, etten saa kiinni tuosta ajatuksesta millään. Onhan mulla kokoajan omaa aikaa nytkin, mies on ihan yhtä paljon vanhempi kuin minäkin.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 12:52"]

Ei lapselliset tiedä mitä on oikea vapaus ja mistä jää paitsi kun on lapsia pyöräyttänyt. Kyse ei ole matkoista tai ulkomailla asumisesta vaan juurikin siitä omasta ajasta ja oman elämän laadusta. Ei tarvitse lyhentää elämää mistään päästä. Surullista tosin miten monet kangistuvat omiin kaavoihinsa ja pystyvät (pakosta) muuttamaan elämäänsä vasta lapsen synnyttyä. Huomaavat esim. että sunnuntaikrapulat olivatkin aika kamalaa aikaa. Toiset osaavat tehdä muutoksia ihan itse jos tarvtsee.

[/quote]Miten niin ei tiedä? Minä sain ensimmäisen 33 vuotiaana ja olin ihan tajuissani ja ihan vapaa siihen asti. Miksen muka tietäisi mitä on elää ilman lapsia? Minulla on kokemusta molemmista elämisen tavoista, mitä lapsettomilla ei ole. Ja se lapsellinen elämä tuntuu niistä tavoista paremmalta.Mutta ei kai sekään kaikille sovi. Mutta lapsettoman on turha tulla sanomaan,että lapsellinen ei voi tietää mitä oikea elämä tai elämä vapaana ilman lapsia on. Suurin osa meistä lapsellisista on jossain vaiheessa elämää varmaan elänyt ilman lapsia;D

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote]
Paitsi, että saatat jäädä paitsi mummoudesta....

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote]

Sama! Tai tein kyllä lapset hitusen vajaa 30-vuotiaana, mutta ajatus sama :)

No mä olen maailman onnellisin että sain lapset nuorena. Ihan äkkiarvaamatta kolmekymppisenä terveys alkoi reistailla, ja olen loppuelämäni lääkityksellä jonka kanssa ei saa missään nimessä tulla raskaaksi. Luojan kiitos olin jo kaksi ihanaa lasta saanut! :) Siinä mielessä kannattaa elämässä aina tehdä mahdollisimman pian jos jotain todella haluaa, koskaan ei tiedä miten elämä tulevaisuudessa heittelee.

Onneks olen suunnitellut elämäni niin etten saa lapsia. Elämä on tosiaan ihanaa.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:45"]Nyt olen 43v ja lapset 20 & 18v. Elämä on ihanaa!!
[/quote] Olen 40 ja mies 46. Lapset 4 ja 5 ja mietinnässä iltatähti. Ihan parasta. Ehtinyt tehdä töitä ja maksaa asuntolainat. Nyt vaan nautitaan lastenhoidosta

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:54"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:45"]

Nyt olen 43v ja lapset 20 & 18v. Elämä on ihanaa!!

[/quote]

Aivan. Samoissa eletään ja on ihanaa, kun lapset sai pois jaloista ja pääsee vihdoin elämään ja on kuitenkin nuori vielä. Miten nuo mummoäidit. Ne on vasta kuuskymppisiä, kun lapset saadaan ulos ja päästään nauttimaan vapaudesta.

 
[/quote][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:54"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:45"]

Nyt olen 43v ja lapset 20 & 18v. Elämä on ihanaa!!

[/quote]

Aivan. Samoissa eletään ja on ihanaa, kun lapset sai pois jaloista ja pääsee vihdoin elämään ja on kuitenkin nuori vielä. Miten nuo mummoäidit. Ne on vasta kuuskymppisiä, kun lapset saadaan ulos ja päästään nauttimaan vapaudesta.

 
[/quote]

En ole koskaan ajatellut, että lapset pitäisi saada pois jaloista. Ehkä lapset kannattaa kokonaan jättää tekemättä, jos ajattelee niin. En kaipaa mitään vapautta, rakastan elämää lasteni kanssa. Tykkään olla uhmisten kanssa hiekkalaatikolla.
Sain esikoiseni liki kolmikymppisenä, sitä ennen en olisi ollut valmis. Olen parempi äiti nyt "mummoikäisenä". (hei pliis, mistä asti nelikymppisiä on nimitetty mummoiksi)
Täytän tänä kesänä 37, neljäs lapsi kasvaa mahassa. Elämä on hyvä just näin. :)

Meitä on moneksi.

Parempi tehdä nuorena, niin sekin on alta pois. Ehtii sitten vanhempana puuhata muuta, kuin velvollisuudet on hoidettu pois alta.

Mä tein kolmekymppisenä. Nyt oon 40, kivat itsenäiset lapset, elämä on mukavaa. Oon 48 kun muuttavat kotoa, about. Hyvä näin.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 19:31"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote]
Paitsi, että saatat jäädä paitsi mummoudesta....

[/quote]
No niin saatat sinäkin tai ihan kuka tahansa meistä.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:57"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote]

Mä olisin tuossa iässä pelännyt jääväni lapsista paitsi!

T. 22v kahden äiti
[/quote]
No mua ei pelottanut.

Minusta on ihanaa, että äitini sai minut nuorena ja että itse sain lapset nuorena. Lapsilla on nuori mummo, minulla nuori äiti joka jaksaa osallistua elämäämme. On virtaa tehdä ja olla lasten kanssa. Oma mummoni toiselta puolelta sukua oli vanha jo kun synnyin ja kuolikin aika pian. Jäin ikäänkuin ilman mummoa... Siksi pidän tärkeänä sitä, että lapsilla on vähemmän iäkästä sukua.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 19:49"]

Minusta on ihanaa, että äitini sai minut nuorena ja että itse sain lapset nuorena. Lapsilla on nuori mummo, minulla nuori äiti joka jaksaa osallistua elämäämme. On virtaa tehdä ja olla lasten kanssa. Oma mummoni toiselta puolelta sukua oli vanha jo kun synnyin ja kuolikin aika pian. Jäin ikäänkuin ilman mummoa... Siksi pidän tärkeänä sitä, että lapsilla on vähemmän iäkästä sukua.

[/quote]

Sama. Meidän lapsella on noin 55-vuotiaat mummot ja vaarit, joiden lisäksi elossa ja hyväkuntoisina kaikki isoisovanhemmat (73-83v) eli neljä isomummia ja neljä isovaaria. Asumme kaikki Helsingissä. Se, että hän saa tutustua kaikkiin isovanhempiinsa, on mielestäni suunnaton rikkaus.

Ei mummous ole kirkossa kuulutettu asia. Nuori mutsikin oli kun minut sai,  mutta kuinka on käynyt. Pahana on ollut asiasta aina toisinaan.

m41