Onneksi tein lapset nuorena!

Hyvä tehdä lapset nuorina, on nuori vielä, kun lapset on isoja ja voi erota puolisostaan ja etsiä uuden kumppanin. Sen kanssa voi sitten tehdä nelikymppisenä sen ankkurilapset, että uusi mies ei karkaa minnekään.

Näinhän tämä usein menee.

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 12:57"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]

Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana) En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.

[/quote]

Nuorena hankitut lapset menevät usein siinä muun elämän mukana, eikä heitä koeta palloksi jalassa. Nuorena jaksaa vastuun ihan eri tavalla. Sinuakin selkeästi lapset rasittavat, kun puhut "elämästä ilman vastuuta", selvästi on vähän kaihoa äänessä ja pelkoa paitsi jäämisestä (siitä puhe mistä puute). Minä hankin lapset nuorena ja he solahtivat mukavasti osaksi perheemme elämää. Ei siis mennyt niin, että ensin nautitaan ja sitten hankitaan lapset ja elämä on ohi.
[/quote]
Purskahdin spontaaniin nauruun, miten ihmeessä mun kommentista sai noin paljon irti

Miten täysillä nauttiminen kuulostaa siltä että elämä on ohi?

Erittäin lapsellinen aloitus. Ikä kun on se vähiten tärkein tekijä, kun mietitään lastentekoa.

En myöskään ymmärrä, että puhutaan vapaudesta, kun lapset ovat omillaan ja hehkutetaan elämää joka vihdoinkin alkoi ja säälitellään niitä, joiden lapset ovat vielä pieniä. Jotenkin taitaa olla niin, että se tyhjä pesä ahdistaa ja on pakko yrittää luoda itselle siitä positiivista kuvaa, ettei kokonaan romahdeta tai sitten on oma fyysinen ja henkinen kunto niin heikko, ettei ymmärretä, että me muut nelikymppiset jaksamme hoitaa perheitämme, töitämme ja vanhempiamme ihan samalla energialla kuin joku kolmikymppinen. Meillä on työelämääkin jäljellä 25 vuotta, joten olisi outoa kokea itsensä niin raihnaiseksi, ette muutaman pikkulapsen hoito onnistuisi.

Olen nyt 41-vuotias kahden koululaisen vanhempi. Elämä on erittäin mukavaa enkä mitenkään odota lasteni kotoa lähtemistä. Isoveljeni poika muuttaa nyt kesällä opiskelupaikkakunnalle eikä veli vaimonsa kanssa hihku ja hurraa vaan tuntevat haikeutta ja vähän jännittävätkin lapsensa puolesta. Molemmat olisivat toivoneet, että poika olisi asunut vielä muutaman vuoden kotona. Pikkusiskollani on kaksi taaperoa, joita hoidan lähes viikottain. En ole uupunut enkä koe heitä rasitteeksi. Siskostani olen vähän huolissani, hän kun hankki lapset kesken opiskelun ja nyt sitten yrittää hoitaa opintojaan, tehdä työharjoittelua ja hoitaa kahta taaperoa kaikkea yhtäaikaa. Ei sekään ole niin helppoa kuin ap täällä antoi ymmärtää. Siskoni on aivan rehellisesti myöntänyt, että olisi pitänyt hoitaa opinnot ennen lastentekoa, niin olisi saanut asioita kerralla päätökseen ja olisi voinut jäädä hoitovapaalle hyvillä mielin. Toisaalta siskollani on apuna minä ja veljeni, joten eiköhän pärjää.

Omat vanhempani ovat olleet parikymppisiä meidät saadessaan (siskoni saadessaan kolmikymppisiä), ja ihan hyvä meistäkin on tullut. Äitini oli jo 20-vuotiaana työelämässä eli ehti tehdä vuoden töitä vakipaikassa ennen veljeni syntymää ja on palannut töihin jokaisen meidän lapsen välissä. Myös veljeni sai lapsensa melko nuorena, 25-vuotiaana, ja veljen pojat ovat oikein ihania lapsia.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Näin juuri. Jokaisen pitää elää oma elämänsä ja toivottavasti jokainen saisi toteuttaa haaveitaan. Minulle omakotitalo ja mies ja kaksi lasta ja yliopistotutkinto oli kauhistus ja ei todellakaan haaveeni. Joten en elänyt sen mukaan ja katsonut, että se on minulle hyvän elämän kriteeri.

Minä taas reissasin nuorena ja sitten pyöräytin usemman lapsen vähän vanhempana ja muutimme miehen kanssa maalle, missä elämme luomuviljelyllä ja hevosten hoidolla ja hevosleirien vetämisellä aika askeettista elämää.

Toivottavasti muutkin saavat elää haaveensa todeksi.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:50"]Onneksi tein lapset vanhana (39- ja 41-vuotiaana)

En vaihtaisi pois mun pitkää ihanaa nuoruutta ilman vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nyt on ihana viettää perhekeskeistä elämää ja nauttia äitiydestä täysillä eikä tarvitse pelätä että jäisi jostain paitsi.
[/quote]

Mä olisin tuossa iässä pelännyt jääväni lapsista paitsi!

T. 22v kahden äiti

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta? Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä. Rikas elämä on sukupolvien jatkuvuutta ja kaikkinaisen tunteenkirjon kokemista muuta kautta kuin oman mielihyvän hakemisen ravintolaillasista Eiffel-torniin jonottamisen kautta.   [/quote] Tutkimusten mukaan kaikkein onnellisimpia ovat lapsettomat parit.

[/quote]

Tässä on huomattava, että otoksessa mukana nuoret lapsettomat parit ennen lapsia. Tulos voisi olla toisenlainen, jos otoksessa olisi kuusikymppisiä lapsettomia ja lapsia saaneita. Luin nimittäin kyllä tuon tutimuksen ja jäi mietityttämään. 

Iltalehti ym. julkaisee tällaisia sitten totuutena ilman mitään lähdekritiikkiä ja tyhmät siteeraavat täällä. 

Onneksi en tehnyt nuorena. Ei olisi ollut kasvatustaitoa, koulutusta, elatuskykyä eikä fiksua, koulutettua isää lapselle. Olen vissisti parempi äiti kun sain lapseni reippaasti yli 30-vuotiaana.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:59"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta? Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä. Rikas elämä on sukupolvien jatkuvuutta ja kaikkinaisen tunteenkirjon kokemista muuta kautta kuin oman mielihyvän hakemisen ravintolaillasista Eiffel-torniin jonottamisen kautta.   [/quote] Tutkimusten mukaan kaikkein onnellisimpia ovat lapsettomat parit.

[/quote]

Tässä on huomattava, että otoksessa mukana nuoret lapsettomat parit ennen lapsia. Tulos voisi olla toisenlainen, jos otoksessa olisi kuusikymppisiä lapsettomia ja lapsia saaneita. Luin nimittäin kyllä tuon tutimuksen ja jäi mietityttämään. 

Iltalehti ym. julkaisee tällaisia sitten totuutena ilman mitään lähdekritiikkiä ja tyhmät siteeraavat täällä. 

[/quote]

Muistaakseni siinä tutkimuksessa kävi niin, että onnellisuus lisääntyi perheellisillä kun lapset kasvoivat ja ohitti lapsettomat, kun olivat 60 vuotiaita.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:02"]

Onneksi en tehnyt nuorena. Ei olisi ollut kasvatustaitoa, koulutusta, elatuskykyä eikä fiksua, koulutettua isää lapselle. Olen vissisti parempi äiti kun sain lapseni reippaasti yli 30-vuotiaana.

[/quote]

Sinulla ei ollut, mutta se ei tarkoita sitä, että jollain muulla ei olisi.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:55"][quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Näin juuri. Jokaisen pitää elää oma elämänsä ja toivottavasti jokainen saisi toteuttaa haaveitaan. Minulle omakotitalo ja mies ja kaksi lasta ja yliopistotutkinto oli kauhistus ja ei todellakaan haaveeni. Joten en elänyt sen mukaan ja katsonut, että se on minulle hyvän elämän kriteeri.

Minä taas reissasin nuorena ja sitten pyöräytin usemman lapsen vähän vanhempana ja muutimme miehen kanssa maalle, missä elämme luomuviljelyllä ja hevosten hoidolla ja hevosleirien vetämisellä aika askeettista elämää.

Toivottavasti muutkin saavat elää haaveensa todeksi.
----
Yk
Yliopistotutkinto kauhistus????? Eiköhän se tee ihmisestä paremman vanhemman...

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

Minä olen aika tyytyväinen siihen, että tehtiin lapsi kun oltiin 30/32-vuotiaita. Aikaisemminkaan ei oltaisi pystytty, koska tavattiin vasta 29/31-vuotiaina. Ehdittiin elää vähän aikaa pariskuntana ennen kuin meistä tuli perhe. Nyt ollaan 45 ja 47 ja ollaan rippikouluikäisen vanhempia. Jos lapsi saa lapsen kolmekymppisenä, jaksetaan vielä olla hoitoapuna. Ja kun me ollaan hoivan tarpeessa olevia 80-vuotiaita, viisikymppinen jaksaa meitä vielä autella. Siitä muutama vuosi eteenpäin, niin lapsi saa jo perintöä. 

Te, jotka olette lapsenne saaneet parikymppisenä - miten luulette että teidän kuusikymppiset lapset jaksaa teitä jeesailla, kun olette elämänne ehtoopuolella? 

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:06"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

[/quote]

Älä ota kantaa elämääni, kun et mistään mitään tiedä. Olin 23-vuotiaana viettänyt jo neljä vuotta yliopistoelämää. Valmistuin 24-vuotiaana. Opiskelut ja lapset on ollut äärimmäisen helppo yhdistää. Lapset ovat aina saaneet olla lyhyitä päiviä tarhassa ja osan päivistä kotona kanssani. Töitä olen tehnyt vain kesälomilla ja silloinkin pitänyt yleensä yli kuukauden loman lasten kanssa. Minulla on myös erittäin osallistuva mies, joten en ole koskaan ollut yksin vastuussa lapsista. Mahtavaa elämää olen saanut viettää, kunpa vain säilyisi terveenä ja saisi elää pitkään. Olen kiitollinen kaikesta.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:06"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

[/quote]

Miten niin lasten kanssa ei osallistuta illanviettoihin? Siis mitä? Kuten sanoin, minulla on äärimmäisen osallistuva mies ja todellakin olen osallistunut aina opiskelijaelämän viettoon jossain määrin. Käyn ulkona ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, mikä riittää minulle vallan hyvin. Joskus alle parikymppisenä en ollut koskaan kotona, mutta se olikin sitä minun nuoruuttani, jota en todellakaan kaipaa.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:08"]

Minä olen aika tyytyväinen siihen, että tehtiin lapsi kun oltiin 30/32-vuotiaita. Aikaisemminkaan ei oltaisi pystytty, koska tavattiin vasta 29/31-vuotiaina. Ehdittiin elää vähän aikaa pariskuntana ennen kuin meistä tuli perhe. Nyt ollaan 45 ja 47 ja ollaan rippikouluikäisen vanhempia. Jos lapsi saa lapsen kolmekymppisenä, jaksetaan vielä olla hoitoapuna. Ja kun me ollaan hoivan tarpeessa olevia 80-vuotiaita, viisikymppinen jaksaa meitä vielä autella. Siitä muutama vuosi eteenpäin, niin lapsi saa jo perintöä. 

Te, jotka olette lapsenne saaneet parikymppisenä - miten luulette että teidän kuusikymppiset lapset jaksaa teitä jeesailla, kun olette elämänne ehtoopuolella? 

[/quote]

Aika kivasti varmasti, kun ovat silloin jo lähes eläkkeellä. Ainakin näin meidän suvussa. Silloinhan lapsenlapsemmekin ovat jo jotain neljäkymppisiä. Paremmin he varmaan jaksavat kuin vanhojen vanhempien lapset, joilla on samaan aikaan hoidettavana oma äiti ja pienet lapset.

Kyllä miehen elämä on tässä asiassa paljon helpompaa. Ei tarvitse miettiä koska niitä lapsia tekee, sen päättää naiset monellakin tavalla. Jos sattuvat huolimaan nuorena kumppaniksi, lapsia saa todennäköisesti jollakin aikajänteellä, mikäli nainen niin tahtoo. Jos pariutuminen venyy vanhemmalle iälle, nousee ikä ja naisen uskallus raskautua pääroolin. Tai sitten käy kuten itselleni, että sitä miettii ikänsä onko varaa nyt/tulevaisuudessa kasvattaa lapset aikuisiksi ja kaikki päätökset lykkääntyy loputtomiin.

m41

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta? Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä. Rikas elämä on sukupolvien jatkuvuutta ja kaikkinaisen tunteenkirjon kokemista muuta kautta kuin oman mielihyvän hakemisen ravintolaillasista Eiffel-torniin jonottamisen kautta.   [/quote] Tutkimusten mukaan kaikkein onnellisimpia ovat lapsettomat parit.

[/quote]

Itse asiassa ei. Asia kääntyy 40 ikävuoden jälkeen päälaelleen, tutkimusten mukaan.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:16"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 17:06"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 16:32"]

Jokainen tehkööt itselle sopivat valinnat. Minulla ei jäänyt nuoruus elämättä, vaikka sain lapseni 23-vuotiaana. Toiset taas aloittavat nuoruutensa elämistä vasta samassa iässä. 30-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, kaksi lasta, mies ja omakotitalo Helsingissä. Tämä oli minun unelmani, jonka toteutin. Joku muu reissasi koko tuon vuosikymmenen ja hankki lapset myöhemmin. Minulla ei ollut mitään himoja reissaamiseen, koska olen reissannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. 

[/quote]

Muuten en tuohon ikäasiaan puutu kuin sanomalla, että jokaiselle löytyy varmasti se paras ikä tehdä lapsia, mutta tähän viestiin on pakko kommentoida vähän. En ole koskaan tajunnut, miten joku jaksaa hehkuttaa tällaista tiivistä putkielämää ikään kuin elämä pitäisi jotenkin tiivistää niin, että eniten kokenut lyhimmässä ajassa olisi voittaja.

Miten laadukasta elämää on lapsesi eläneet, kun sinä olet opiskellut kaksi tutkintoa, tehnyt töitä ja hoitanut omakotitaloa? Ei se paperilla hieno elämä aina ole oikeasti parasta mahdollista lapsille. Monet pienten lasten äidit opiskelevat ja laittavat jopa vauvat hoitoon, enkä kyllä sillä asialla ylpeilisi. Ja vaikka teillä nyt olisi erittäin runsaasti nukkuvia lapsia ja sinä kykenet lukemaan tenttikirjoja vaunulenkeilläsi, niin erittäin poikkeuksellista se tuollainen elämä on. Kuinka paljon osallistuit opiskelijaelämään, loit verkostoja, sait opiskelukavereita, työharjoittelumahdollisuuksia, opiskeluvaihtoja, lukupiirejä? Olivatko vauvat mukana kainalossa vai miehen hoidossa vai hoitopaikassa, kun varmistit itsellesi hyvää pohjaa valitsemallesi uralle? Vai ovatko ehkä molemmat tutkinnot niin teoreettisia, ettei tarvinnut kuin käydä tenteissä ja ura alkoi siitä samantien?

Kyllähän elämän voi suorittaa tukka putkella mutta aika vähän siitä jää käteen. Opiskelukaverini opiskeli tutkinnon hiukan alle neljässä vuodessa niin, että kaikki kesät tentti kursseja ja valmistui nopeammin kuin kukaan mutta ei hänelle siitä ura auennut ja jälkeenpäin kadutti, kun tutkinto oli sellainen tiivis paketti eikä mitään mielenkiintoisia sivupolkuja, joita siihen aikaan yliopistossa pääsi kokeilemaan. Ei osallistunut mihinkään opiskelijaelämään eikä jäänyt melkein neljän vuoden opinnoista yhtään pysyvämpää ihmissuhdetta ja tunnusti, että kaikissa työhaastatteluissa joutui perustelemaan, miksi oli tehnyt homman niin suppeasti ja kiireellä. Meidän alalla kun olisi ollut tärkeää käydä erilaisten asiantuntijoiden luennoilla ja nämä kaikki häneltä puuttuivat. Haki sitten uudestaan yliopistoon opiskelemaan uutta tutkintoa.

Ei elämän tarvitse olla kilpajuoksua eikä tärkeintä ole jokin kuviteltu päämäärä vaan ilman muuta se matka kaikkine mahdollisuuksineen. Lasten kanssa ei yleensä mennä opiskeluvaihtoon eikä työharjoitteluun ulkomaille, ei osallistuta samanhenkisten opiskelijoiden kanssa illanviettoihin eikä tehdä hyviä tuttavuuksia tulevaisuuden uraa ajatellen.

Ja toisaalta kun sitten lasten vauva-ajan ja taaperoajan vain opiskelee, niin ei siinäkään pääse nauttimaan samanhenkisten seurasta, ei pysty osallistumaan muiden äitien tapaamisiin tai jakamaan vertaiskokemuksia, kun on kiire opiskelemaan.

Ymmärrän, että jotkut ovat kovasti suorituskeskeisiä eivätkä osaa heittäytyä sen hetkiseen elämään tutkimaan sivupolkujakin mutta sitä en ymmärrä, että lopulta kuvittelee, että on jotenkin muita parempi, kun on juossut nuo elämänvaiheet tukka putkella ja taaperot kainaossa heiluen. Missään nimessä en sulata sitä, että pitäisi jotenkin ihannoida tuollaista suorittamista. Kyllä sen vauva-ajan saa viettää ihan vain siitä vauvasta nauttien. Ei sinä aikana tarvitse väsätä väitöskirjaa tai rakentaa omakotitaloa.

Niin, ja niistä lapsistakin saa nauttia eikä ajatella, mitä kaikkea voi sitten tehdä, kun ne asuvat jo omillaan. Elämä ei ole suorittamista vaan vaiheita, joista voi nauttia täysillä ilman painetta suorittaa lisää meriittejä mahdollisimman vinhalla vauhdilla.

[/quote]

Miten niin lasten kanssa ei osallistuta illanviettoihin? Siis mitä? Kuten sanoin, minulla on äärimmäisen osallistuva mies ja todellakin olen osallistunut aina opiskelijaelämän viettoon jossain määrin. Käyn ulkona ehkä kerran kolmessa kuukaudessa, mikä riittää minulle vallan hyvin. Joskus alle parikymppisenä en ollut koskaan kotona, mutta se olikin sitä minun nuoruuttani, jota en todellakaan kaipaa.

[/quote]

Meillä on selvästi ollut erittäin erilainen opiskeluympäristö ja hyvä niin. Näin olemme kumpikin saaneet siitä irti sen, mitä halusimme. Ajattelin asioita omien opiskeluympyröitten kautta ja siksi siis oletin, ettet ole ns. nähnyt metsää puilta. Korjaan siis sen verran, etten itse olisi voinut yhdistää opiskeluelämää ja lapsia ja saada saman verran irti. Ekan vuoden bileiden jälkeen meillä vakiintui opintoryhmän viikottaiset illanvietot ja lisäksi vielä kokoonnuimme viikottain opiskelemaan päiväsaikaan luentojen jälkeen/välissä. Tästä piiristä minulla on edelleen läheisinä ystävinä viisi pariskuntaa ja jo tuolloin vietimme kesiä yhdessä vuokraamalla mökin viikoksi. Ei siinä kyse ollut ryyppäämisestä mutta ei kuitenkaan ihan lapsiperhe-elämästäkään.

Olin myös opiskelijavaihdossa sekä kahdesti puolen vuoden työharjoittelussa ulkomailla, muutaman kesän tein myös kesätöitä ulkomailla. Edelleenkään en noita elämäni tärkeitä vaiheita olisi onnistunut toteuttamaan lasteni kanssa. Nykyisen työpaikan sain siksi, koska ensimmäisen ulkomaille tehdyn työharjoitteluni esimies oli noussut nykyisen työpaikkani esimieheksi.

Koen, että opiskeluelämäni ja työpaikkani saanti ovat kaikki olleet sellaisia asioita, joita en olisi pystynyt saavuttamaan samalla tavalla lasten kanssa ja olen erittäin onnellinen, etten lapsia tehnyt näin nuorena. Myös parisuhteemme on tullut vahvaksi, kun olemme olleet erossa ja asuneet ulkomailla välillä toisen ja välillä toisen perässä, tehneet kompromisseja ja antaneet toistemme välillä kokeilla siipiään. Lasten kanssa ei olisi voinut todeta, että mene vain puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin - sehän olisi ollut valtavan epäreilua lapsia kohtaan - ja toisaalta jos olisin lähtenyt itse mukaan, en olisi voinut pitää kiinni omasta urastani. Olemme saaneet kokeilla ja tavoitella unelmia ja toisaalta löytäneet silti sen yhteisen polun ilman, että on tullut tunnetta, että toinen on yrittänyt estää toisen unelmien toteutumista. Väitän, että nämä asiat ovat paljon helpompia, kun lapsia ei ole kuviossa mukana.

Kun sitten sain lapset, olin luonut jo uraa ja meillä oli taloudellinen tilanne erittäin hyvä. Saatoin jäädä kotiin ja heittäytyä äiti-rooliin ja onnekkaana löysin samanhenkisiä ystäviä, joiden lapset ovat tällä hetkellä omien lasteni parhaita kavereita. Hoitovapaat jaoimme miehen kanssa puoliksi. Taloudellisesti olemme pystyneet tarjoamaan lapsille haluamansa harrastukset eikä rahasta ole tarvinnut pihistellä. Matkustaneet olemme koko ajan, meillä on paljon ystäviä ulkomailla. Koen, että olen kerännyt elämäni eri vaiheista ihanan määrän läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietämme aikaamme paljon. Lasten kanssa osa ystävyyssuhteista olisi jäänyt kokonaan solmimatta, ehkä toisaalta voisi olla joitain muita tilalla, mutta onneksi näin ei ole.

Ja vielä tuosta kotona olemisesta. On totta, että emme ole siinä mielessä kotihiiriä, että olisimme jääneet kotiin edes lasten hoitovapaalla mutta kyse ei ole mistään bilettämisestä tai juurettomuudesta vaan siitä, että meillä on laaja ystäväpiiri monessa maassa ja jo opiskeluaikoina vietimme useimmat lomat heidän kanssaan. Viikossa ei tainnut olla montaa koti-iltaa silloin, nyt on enemmän mutta ei edelleenkään lukuisia.

Korostan vielä, että päinvastoin kuin sinä, en olisi ollut valmis äidiksi 23-vuotiaana kesken opiskelujen. Pidin opiskelujani erittäin tärkeinä, ja uskon, että lapsi olisi ollut ahdistus ja ristiriitojen aiheuttaja, enemmän negativiisia tunteita kuin positiivisia. Siinä mielessä siis olin vielä raakile vanhemmaksi. 23-vuotiaana äitiys olisi ollut täysin hyppy tuntemattomaan, 30-vuotiaana olin saanut sen verran elämänkokemusta ja itsetuntemusta, että tiesin hyvin, mihin pystyn.  

Ei voi muuta kuin nauraa. Vai jaksaa sitä nuorena paremmin. On kamala hinku baariin ja saada omaa aikaa ja voi kun ärsyttää tuo mukula. Tämmöistä kuulee usein nuorten äitien suusta, mutta eipä juuri koskaan vanhempien. Mummit hoitavat huostaanotettuja lastenlapsiaan. Istuvat näiden kanssa kiirehtimättä hiekkalaatikolla. Nuoret äitsykät painavat ohi lapsiaan perässä retuuttaen. Kuiskivat mennessään, että näitkö mikä mummoäiti. Typeristä typerin aloitus taas palstalla.